Ajoimme torstai-iltana kotiin metroasemalta. Selostin MikkoMikolle pääsiäisretkeä jolle ajattelin seuraavana päivänä lähteä. Pysähdyimme liikennevaloihin. Perässä tuleva ei pysähtynyt valoihin vaan vasta meidän perään. PAM! Ääni oli kova, pää retkahti vähän eteenpäin ja sitten niskatukeen. Katsoimme toisiamme, kumpaankaan ei ollut sattunut. Nousimme autosta katsomaan tuhoa. Näin sieluni silmin kuinka perä on ihan rutussa tai takapuskuri ainakin retkottaisi maassa.
Peräänajajan auton etupuskuri ei näyttänyt erityisen pahalta, rekisterikilpi oli ihan rutussa. Meidän auton perässä oli kolhuja. Oli kumminkin aika pimeää, eikä sitä aina tiedä mitä on mennyt rikki, joten siirsimme autot läheisen koulun pihalle selvittelyä varten. Kolarin toinen osapuoli Victor oli tilanteesta kovasti pahoillaan, me avoimesti hämmentyneitä: mitä nyt tehdään. Vastapuoli ehdotti että molemmat antaisimme vakuutusyhtiöidemme tiedot ja jatkaisimme matkaa.
Emme jutelleen asiasta MikkoMikon kanssa mitään suomeksi, mutta minä muistelin muiden tarinoita siitä miten kolaripaikalla ollaan sovittelevia ja sitten myöhemmin kiistetään tapahtunut, joten sanoin soittavani "yhteen numeroon". Olin töissä saanut salaisen palvelun uniformuyksikön puhelinnumeron, joten soitin siihen kysyäkseni neuvoa: onko tässä maassa OK jos vaan vaihdamme yhteystietoja ja kaasutamme matkoihimme? Kehenkään ei ole sattunut, autot ovat kärsineet vähän vahinkoa, mutta haluaisimme toimia tässä oikein, mitä pitäisi tehdä? Poliisi ei kuitenkaan ruvennut puhelimessa neuvomaan vaan lupasi lähettää auton paikalle.
Ilmoitin tästä kuskeille. Victoria harmitti entistä enemmän oma tohelointinsa, mutta sanoi ymmärtävänsä että meidän pitää toimia niin kuin on neuvottu. Tutkimme autoja. Pimeässä oli vaikea nähdä Jetasta juuri mitään jälkiä, niitä voisi päätellä että autoa on pysäköidessä kolhittu johonkin betoniesteeseen. Victor huokaili oman autonsa suurempia vahinkoja. Odottelimme poliisia. Alkoi harmittamaan koko puhelu.
Vähän ajan päästä poliisiauto tuli, sitten heti perään toinen. Aloimme selvittämään paperihommia. Kohta paikalle kaartoi isompi poliisiauto, josta nousi poliisi ottamaan valokuvia todistusaineistoksi. Paloauto kaartoi pillit soiden paikalle. Kaduin että soitin poliisille, vastapuoli oli niin sovitteleva että homma olisi varmasti saatu hoidettua ilman pimeydessä vilkkuvia hälytysajoneuvoja ja niiden mukanaan tuomia tunnollisesti työtänsä tekeviä virkamiehiä. "Oletteko kunnossa? Sattuiko teihin? Voinko siis raportoida että olette kieltäytyneet ensihoidosta?" Tunsin itseni tilanteeseen yhtä syylliseksi kuin Victor.
Reilun tunnin selvittelyn jälkeen pääsimme jatkamaan kotiin. Heilutimme hyvästiksi Victorille, joka jäi vielä paikan päälle odottamaan poliisiraportin numeroa. Totesimme kotona, että jos on pakko joutua kolariin, olkoon se juuri tuollainen tilanne: Ei henkilövahinkoja. Selvä tilanne, sovittelevat vastapuolet. Vähän ruttaantunutta peltiä. Lähellä kotia, ei kiirettä minnekään.
Seuraavana päivänä soittelivat verenhimoiset asianajotoimistot, valmiina auttamaan lääkärintodistusten ja korvausten saamisessa. Eipä olisi voinut vähempää kiinnostaa.
Hetsku, joka selvisi kolarista ja selvinnee tästä syyllisyyden taakastakin.
