Yöllisen heräämisen ihanuus

En voi valittaa että olisin superväsynyt ja zombie. On niitäkin päiviä ollut, mutta pääosin olen ollut ihan kohtuullisen levännyt, vaikka ainakin viimeiset kahdeksan kuukautta olen nukkunut katkounia. Kohta niistä pitäisi päästä eroon. Mutta on niissä jotain söpöäkin.

Niin kuin se, että Amalia herää (ja huutaa tunnin), ja rauhoittuu kun tullaan kaikki alakertaan ja valot on päällä. Alakerrassa hän silittää hymyillen sekä isänsä että minun poskea.

Tai se, että herään Amputin jutteluun, vaikka hän itse ei ole hereillä. Syötyään puoliunessa hän jatkaa unia ja samalla pärisyttelee huuliaan.

Parasta oli kuitenkin ehkä se yksi aamu, kun Amalia heräsi viiden maissa, ja me MikkoMikon kanssa yritimme jatkaa vielä unia. Amppuli istui välissämme sängyssä, puuhaili omiaan, ja välillä kuiskasi "äiti, äiti".

Awwwwwwww.

Hetsku sydän Amppu

Mitä opin tänään?

- Että amerikkalainen ruokasooda (baking soda) toimii ihan hyvin esimerkiksi kakkupohjan tekemiseen, mutta juustosarvia ei saa sillä onnistumaan.
- Että leivinjauheetta voi tehdä sekoittamalla ruokasoodaa, maissitärkkelystä ja Cream of Tartaria (1:1:2).
- Että Cream of Tartar on suomeksi viinikivi.
- Että vaikka Amalia on parina iltana huudellut nukkumaan mennessään, ei unikoulua tartte välttämättä aloittaa alusta. Pulupololla on kai ollut flunssan vuoksi hankala olo. Tänään hän jo nukahti hymyillen.

Hetsku, aikoo itsekin mennä hymyillen nukkumaan.

Tiivis syksy tiiviissä paketissa

Ihanan vilkas syksy on päättynyt. On aikaa taas blogille.

Mietin miten voisin koostaa tähän syksyn tapahtumat. Keitä meillä kävi kylässä, mitä silloin tapahtui, mitä Amalialle kuuluu?

Ekana vierailulla syyskuussa kävivät Tannerit: Timo-vaari, Sami-setä, Tiina, serkut Laura, Ilari ja Karoliina. Muutama ensimmäisen päivän ajan sää oli kuuma ja kostea, sitten onneksi vähän helpotti. Kävimme ostoksilla, Annapolisissa, nähtävyyksiä katsomassa. Minun lahopäisyyteni vuoksi vuokralla ollut auto hinattiin sivukadulle pääkadun ruuhkasta. Amalia huusi autossa, joskus nälkäänsä, joskus muuten vaan. Turvakaukalossa ei saanut hyvää asentoa ja se on kuumakin.

Syyskuussa meillä kävi myös neljättä kertaa Ansku kahden ässän vierailulla: shoppausta ja Skip-boa. Kävimme Ampun kanssa myös muskarissa. Amppu maisteli irvistellen soseita.

Lokakuun alussa meillä oli hiljaista. En muista mitä kaikkea silloin teimme. Kävimme leipomassa karjalanpiirakoita kaverin luona ja taisin käydä ilman Amppua uimahallissa.

Lokakuun puolessavälissä luoksemme tulivat Jouhkimot: Laurakaisa (37v), Panu (36v), Vilja (2v10kk) ja Vuokko (1v7kk). Kävimme leikkipuistoissa, kahviloissa, vähän ostoksillakin. Vuokrasimme auton ja ajoimme Virginiaan. Yövyimme motelleissa, ajelimme vuoristossa, näimme hienon luonnon kivisillan. Paluumatkalla reissusta kohtasimme moottoritiellä kojootin (tms.), valitettavasti. Juhlimme MikkoMikon synttäreitä (muka) turkkilaisin menoin. Amppu täytti puoli vuotta, viihtyi lapsivieraiden kanssa, oppi pärisyttelemään huuliaan ja nukkui ennätyksellisiä kolmen tunnin päikkäreitä ulkona - vihdoin oli tarpeeksi viileää.

Puolivuotislääkärintarkastuksessa Amalia todettiin yhtä pitkäksi kuin keskivertoamerikkalainen vuoden vanhana (75cm). Lääkäriä huoletti kun totesimme ettei Amalia vielä ole kääntynyt vatsalta selälleen ja oli antamassa lähetettä fysioterapeutille. Kuin Amppu olisi ymmärtänyt lääkärin (ei meidän) huolen, ja kääntyili selältä vatsalleen ja taas selälleen heti seuraavana päivänä.

Jouhkimoiden lähdettyä kävimme unikoulun ensimmäisen luokan, eli Amalia opetteli menemään nukkumaan ilman nukuttamista. Ensimmäisenä iltana hän huusi puoli tuntia, seuraavana viisi minuuttia. Sitten lähdimme kaveriperheen kanssa käymään Pennsylvanian amissikylissä. Hotellissa nukkuminen ei mennyt rutiinien mukaan, joten itkua tuli enempi, mutta reissusta palauttua Amalia meni tyynesti nukkumaan kotona, ilman huutoa.

Marraskuun alussa Jaska-eno ja Auli tulivat, ja lähdimme samantien autoretkelle kohti pohjoista. Varsinaiset kohteemme olivat Toronto ja Niagaran putoukset, mutta vaikuttuneita olimme myös Sormijärvistä, minne pysähdyimme mennen tullen. Ottawan-Laura oli Toronton oppaamme, ja valaisi lisää muun muassa Toronton pormestarin tarinaa, näytti kiinnostavia kaupunginosia ja vei meidät unkarilais-thaimaalaiseen ravintolaan. Niagaralla näimme putoukset ylhäältä, sivusta ja takaa. Vaikuttavaa, mutta ympäristö oli pilattu kaikenlaisella markkinahörsöllä ja kasinomeiningillä. Söin parasta ikinä -vohvelia ithacalaisessa kahvilassa. Amalia karjui taas autossa, mutta nyt ei ainakaan nälkäänsä ja käytössä ollut lainaistuinkin oli paljon parempi. Hän ei vain ole automatkustaja. Muuten hän oli oikein hyväntuulinen matkalainen ja nukkui hyvin hotelleissa ilman huuteluita.

Jaskan ja Aulin jälkeen oli Sanna-tädin vuoro. Kävimme kävelyillä Amalian kanssa, hän kun nukkuu hyvin ulkona ja nauttii ulkoilusta hereillä ollessaankin. Etsimme Enniolle käyrätorvea ja Amalia huomasi ensimmäistä kertaa lähietäisyydellä olleen koiran, joka ei ollut yhtä kiinnostunut Ampusta kuin Amppu koirasta. Saimme muistutuksen että uimaan ei voi mennä ilman henkkareita, koska "uimahalli on liittovaltion rakennus". Kävimme Sannan kanssa teatterissa ja Sannan ja Ampun kanssa päiväretkellä Baltimoressa. Näin myös itsekin ensimmäistä kertaa Martin Luther Kingin ja Jeffersonin muistomerkin ja kävimme ensimmäistä kertaa Holokaustimuseossa.

Ennen kuin Sanna lähti, lennähtivät paikalle myös Moskovan aikaiset kollegani, ystävät Immi ja Heikki. Ehdimme kävelyiden, ostosreissujen ja nähtävyyskierrosten lisäksi muun muassa suomalaisiin joulumyyjäisiin ja törmäsimme Valkoisen talon liepeillä kettuun! Kiitospäivää vietimme yhdessä tällä erää viimeisen vierasporukan kanssa, eli Washingtonista poismuuttomatkalle meidän kautta lähteneisiin Virtasiin (37v, 33v, 3v ja 5kk). Aika hulinaa!

Hikisen kuuma Washington ehti vieraiden aikana muuttua talvisen koleaksi kyläksi, ja Amppu söpöstä pötkylästä aktiiviseksi toimijaksi, joka ihastuttaa sinisilmillään niin paikallisia kuin vieraitammekin.

Hetsku, joka yrittää jatkossa päivittää useammin ettei tulisi tällaisia megatarinoita.

Ampun eka keskustelu

Amalia kävi kuluneella viikolla isänsä kanssa ensimmäisen keskustelun.

Amalia: Dädidädidädi.
MikkoMikko: Sanoitko siä daddy?
Amalia: E.

Jouhkimot olivat meillä kaksi viikkoa kylässä, ja Amalia tuntui kasvaneen hurjasti sinä aikana. Ehkä hän otti Viljasta (2v10kk) ja Vuokosta (1v7kk) mallia. Ei vieläkään käänny vatsaltaan takaisin selälleen (vaikka Vilja pyynnöstäni näytti mallia muutaman kerran), mutta on isompi, juttelee enempi, seuraa entistä aktiivisemmin menoa ympärilllään ja päristelee niin että sylki roiskuu.

Hetsku, joka ei uskalla mennä nukkumaan vaikka on hyvin väsynyt, koska heti aamusta pitää lähteä lääkäriin hakemaan Ampulle taas yhtä rokotusta. Uhhh.

Eroahdistus

Olen ollut Amaliasta erossa pidemmän aikaa (eli yli tunnin) yhteensä viisi kertaa.

- Kun saavuin ravintolaan, jossa kokoontuivat suomalaisen muskarin äidit illalliselle, sain pienehköt aplodit. Paikallaolleet kaksi äitiä arvelivat etten malttaisi tulla. Amalia oli reilun kuukauden vanha. Ei ollut outoa olla ulkona ilman häntä, en tarkastanut puhelintani hermostuneesti vähän väliä, mutta en kokenut ulkoilureissua mitenkään erityisen vapauttavaksikaan. Oli mukavaa lähteä, mutta erityisen mukava palata kotiin.

- Synnytyksen jälkitarkastuksessa lääkäri kehotti menemään jonnekin jäätelölle kun olin päässyt ulos ilman vauvaa. Menin seuraavalla mahdollisella bussilla takaisin kotiin.

- Teatterireissulla olin Amalian ollessa kaksi kuukautta vanha. Ramppasin ulkona siis jatkuvasti ilman Amppulaista!

- Elokuun alussa kävimme SannaPin kanssa Aili-mökillämme tsekkaamassa paikat nimiäisiä varten. Vaikka oli helpompi lähteä ilman häntä, piti tietysti varautua poissaoloon pumppaamalla Amalialle eväitä valmiiksi. Kesässä parhainta on se että voi vaan kävellä ulos, hetken mielijohteesta, vaikka keskellä yötä, ilman valmistautumista, ilman kääriytymistä moneen kerrokseen. Äitiyden ekoina vuosina ei mihinkään lähdetä noin vaan.

- Viime viikolla kävin uimassa lähiuimahallissa. Treffasimme töistäpalaavan MikkoMikon kanssa uimahallilla, sillä illat on nykyään tiiviin ruokailun aikaa joten väliajat pitää käyttää tehokkaasti. Syötin Ampun hallin aulassa. Vesijuoksin reilun puoli tuntia, löhösin porealtaassa vajaan vartin. Nopeasti suihkuun, vaatteet päälle, viesti että kotiinpäin ollaan jo tulossa. Sain takaisin viestin että maito ei maistu pullosta mutta viihde onneksi uppoaa. Kun avasin oven, ei kuulunut itkua, vaan po-po-po-poing-poing-po-po-poing. Amalia tykkäää Solistiyhtye Suomen ja Lapinlahden Lintujen lisäksi Irwinistä.

Vaikka olen mielestäni päässyt ulkoilemaan itsenäisesti ihan riittävästi, olemme kiistatta olleet Ampun kanssa yhdessä aika tiiviisti viimeisen vuoden ajan. Kun MikkoMikko tulee töistä, olen mieluusti antamassa Amaliaa hänen hoteisiinsa. Mutta kun hän illalla nukahtaa, minulle iskee jo ikävä. Voi kun se kohta jo heräisi syömään.

Ja sehän herää.

Hetsku, itse nukahtamaisillaan koneen ääreen. Mars nukkumaan! Ja Venus kans! (Ehhehee...)

Kahdeksan autoa

Aion päivittää blogia usein. Joka päivä mielessäni pyörii joku juttu jonka voisin kertoa, mutta olen yrittänyt pitää itseni pois koneen ääreltä päivisin kun olen Amalian kanssa kaksin kotona ja hän on hereillä. Kun Amalia vihdoin illalla nukahtaa, blogin päivittämisen sijaan selitän päivän tapahtumia MikkoMikolle, siivoan keittiötä tai jahtaan murhaajaa sängyssä.

Täytyy pitää siis jutut lyhyinä.

Ostimme eilen kahdeksan autoa. Tässä niistä seitsemän.

Kahdeksannesta ei ole kuvaa koska se on vielä baijerilaisella autotehtaalla. Se on todennäköisesti harmaa ja siinä on neljä ovea ja takaluukku josta aukeaa ikkuna erikseen. Se maksoi noin 5000 kertaa sen mitä nuo seitsemän muuta autoa.

Hetsku, joka on yhtäkkiä kohta jo toisen auton omistaja. Eikä mulla vieläkään ole ajokorttia!

PS. Tuo hökötys Ampun sängyn laidalla on meidän...öö, miksi sitä sanotaan? Se sellainen vahti joka kertoo mitä sängyssä tapahtuu kun on itse pesemässä pyykkiä tai katsomassa telkkaria alakerrassa? Tuohon viritetään kännykkä kiinni ja se välittää sekä äänen että kuvan sängystä. Vaikka kaikenlaisia hökötyksiä Ampun myötä taloon on tullutkin, niin sitä yhtä ei jouduttu hankkimaan, koska on insinöörejä maailmalla ja meillä kotona!

Kaffipaussi

Naapurin pihalla aloitetaan työt lauantaiaamuna seiskan maissa. On vapaapäivä, Amppukin nukkuu. Meitä ei silti herätä pihalta kuuluvien työn äänet vaan tauoton pölötys. Viisi-kuusi ukkoa kaivaa kuoppaa ja selittää hyväntuulisesti sitä sun tätä. Mistä sitä juttua riittääkin? Miten koko ajan voi olla jotain sanottavaa? Suomalainen hämmästyy ja hiljenee - jos ei ollut jo hiljaa - tämän kysymyksen äärellä.

Kun ukot ovat saaneet meidät kaikki ylhäälle ja alhaalle, on heidän kahvitaukonsa vuoro. En kehdannut ottaa kuvaa kun he seisoivat pihalla, mutta räpsäsin kuvan heidän siitä jonnekin häivyttyään.

Ruusukupit on katettu hienolle hopeatarjottimelle. Nätisti siihen meidän ilmastointikonehärpäkkeen päälle. Kahvipullatkin on varmaan ollut mutta jo syöty.

Tulee mukava fiilis. Nuo miehet lähtee varmaan aamuisin mielellään töihin.

Hetsku, jolla töihinpaluuseen aikaa vielä viitisen kuukautta.

Mitä nyt?

Tällä hetkellä Amalian aktiviteetteja ovat:

- Raakkuminen
Vaikka haluaisin, sitä ei voi kauniimmaksi kuvailla. Se ei ole kiljahtelua eikä huudahtelua. Se ei ole myöskään itkua eikä suoraa huutoa. Se on raakkumista. Se voi tarkoittaa nälkää tai väsymystä, mutta se tarkoittaa myös sitä että on tylsää. Kun olemme pitkään kaksin kotona, raakunta alkaa. Ulkona Amppu on yleensä ihan hiljaa, samoin jos meillä on vieraita ja säpinää. Mutta kun ulkona on taas, lyhyen tauon jälkeen, +34c ja kosteusprosentti tapissa niin kovin pitkäksi aikaa ei ilmastoinnin ulottumattomissa voi olla.

- Alahuulen imeskely
Amalia on muutenkin muuttunut ilmeikkäämmäksi. Tunteet ja niiden mukana ilmeet vaihtuvat sekunneissa laidasta laitaan. Hellyttävintä on ehkä se, kun huulet kääntyvät oikeasti alaspäin ja hän pillahtaa itkuun.

- Kääntyily
Amppu kääntyi ensimmäisen kerran selältä vatsalleen 12. elokuuta. Yritimme kannustaa häntä toistoon monena päivänä jotta MikkoMikkokin näkisi suorituksen, mutta eihän kukko käskien laula. Vajaa viikkoa myöhemmin, sunnuntaina, Amppu sitten pyörähteli useammankin kerran ja sai jopa alle jääneet kädet tueksensa. Nyt hän puskee kyljelleen joka tilanteessa ja nukkuu päiväunia silloin tällöin kyljellään.

- Tarttuilu
Suomen-loman jälkeen Amalia on ruvennut selvästi tietoisemmin tarttumaan esineisiin. Koccylta saatu kirahvi ja Laurakaisan perheeltä saatu pehmokirja pyörivät kädessä (ja suussa). Amppu auttaa vaipanvaihdossa pitämällä itse jaloistaan kiinni. Varpaat eivät ole vielä menneet suuhun, mutta kauan ei siihenkään varmaan mene.

Hetskun aktiviteetteja on näiden lomassa olleet muun muassa viihdyttäminen monin eri keinoin (esimerkiksi epävireisesti lauleskelemalla, ympäriinsä kanniskelemalla), kuolan pyyhkiminen leuasta ja väsähtäneen käännynnäisen palauttaminen selälleen. Sekä tietysti vaipanvaihto, joka Ampun avusta huolimatta käy hankalammaksi sitä mukaa kun potilas pyörii enemmän.

Vaan on tässä ehditty muutakin, nyt muun muassa kehuskelemaan: Kävimme tänään juoksulenkillä! Toista kertaa jo tällä viikolla! Kuljimme perinteistä lenkkiämme (reilu 5km) pitkin Amppu kaverilta lainatuissa juoksurattaissa. Jyrkimmät ylämäet pitää kävellä ja syke on korkeammalla kuin hyvinä aikoina, mutta pääosin lenkit ollaan silti juostu. En olisi uskonut että yli vuoden tauon ja yhden raskauden ja synnytyksen jälkeen jaksaisin niinkin pitkään juosta. Ou jee!

Hetsku, joka menee nyt harrastamaan koko perheen yhteistä aktiviteettia eli nukkumista. Ou jee2!

Epiduraalista ja neuvoloista

Saan ymmärrettävästi usein vastata kysymyksiin "miten Amerikassa synnyttäminen eroaa Suomessa synnyttämisestä?" ja "millainen neuvolasysteemi Amerikassa on?"

Ensimmäiseen kysymykseen vastaan aina että en tiedä millaista se on juuri Amerikassa, kun en tiedä millaista se on Suomessa. Yksi ero on keskusteluissa tosin tullut selväksi: Mun kokemuksen mukaan (ja mun käyttämässä sairaalassa) synnytyksen ei ole pakko sattua niin maan -keleesti. Suomessa on ilmeisesti pakko kärsiä.

Ero on siinä, että täällä sain sairaalassa epiduraalin, ja tippa tiputti lääkettä suoneeni tasaiseen tahtiin. Sen vaikutus ei siis lakannut ennen kuin Amppu oli ulkona, olisin voinut sitä itse vielä säätää lisää jos olisin tuntenut tarpeelliseksi. Kuulemani mukaan Suomessa saa piikin, jonka vaikutus hiljalleen hiipuu, ja piikkejä saa maksimissaan kolme. Kun kerron että ponnistusvaihe kesti kolme tuntia, Suomessa synnyttäneet nostavat minulle hattua kulmakarvoillaan. Ei tuntunut juuri missään, en kiroillut tai huutanut ollenkaan sen jälkeen kuin sain epiduraalin. Itkin kun Amppu syntyi, mutta en kivusta.

Suomen neuvolaankaan emme ole vielä Ampun kanssa ehtineet, valitettavasti. Olen kuitenkin ymmärtänyt että se on, hyvässä ja pahassa, nimensä veroinen paikka eli siellä neuvotaan. Täällä niin raskauden seuranta kuin lapsen neuvolakäynnitkin (ainakin niillä joilla on vakuutus tai varaa lääkäriin) tapahtuvat samaan tahtiin kuin Suomessa ja siten upgreidattuna että joka kerta tavataan lääkäri. Mutta lääkäri ottaa mitat ja arvot ja kysyy onko kysyttävää. Jos ei ole asiaan itse perehtynyt eikä yleisesti ottaen kovin huolestunut mistään, niin mitäpä sitä osaisi kysyä. "Onko kaikki kunnossa?"

Raskauden seurannan aikaan en niinkään kaivannut mitään ylimääräistä, mutta Ampun kanssa "wellbaby checkupeissa" käydessäni kaipaisin ekstraa, sellaisia lehtisiä joissa kerrottaisiin mitä nyt on meneillään, mitä pitäisi tarkkailla ja miten voisi lasta aktivoida tms. Amerikassa se tieto pitää kaivaa netistä ja kirjoista. Tai pitää osata kaikki kysyä lääkäriltä.

Pitäisi siis kirjoittaa listaa. Tänään kysyisin lääkäriltä että miksi Amppu on ollut niin levoton. Se ei varmasti ole kipeä kun se ei varsinaisesti itke vaan vaihtelevalla frekvenssillä karjahtelee eli selvästi sitä joku pännii.

Ehkä se on jo kyllästynyt kotona pääasiassa mun kanssa olemiseen, ja kaipaa sitä että nukahtaa Mikkelissä ja herää Kotkassa ja koko ajan ympärillä on uusia, ihastelevia naamoja. Kyllä minäkin sitä taas jo vähän kaipaan. Onneksi olemme saamassa syksyllä paljon vieraita, nyt vahvistuneiden lisäksi luvassa on marraskuussa toivottavasti Ampun Jaska-enon ja Aulin sekä Sanna-tädin vierailut. Ou jee!

Hetsku, joka sai karjahtelijan hetkeksi maate, mutta asummehan paloaseman vieressä eli lepo ei ole pitkäaikainen.

Suomeen, Suomessa, Suomesta

Suomeen tultaessa odotukset oli korkealla. Että vuoden tauon jälkeen tapaa perhettä ja tuttuja. Vaikka olen vapaalla työstäni, niin tämä olisi lomaa. Ja tästä vuoden päästä palaamme Suomeen, oli jännittävää nähdä millaista siellä on.

Matkalla Suomeen jouduimme erehdykseni vuoksi viettämään 10 tuntia Kööpenhaminassa. Kun pelkäsin pahinta (itse univajeisena pienen univajeisen vauvan kanssa kaupungilla tai lentokentällä) niin pessimistin ei taaskaan tarvinnut pettyä. Pysähdys oli jopa mukava, väsymys näkyi hervottomana nauruna ja vain lyhytaikaisena hervottomana itkuna Amalian osalta. Vastoin odotuksiani Amalia oli pääosin hereillä (ja hyväntuulinen!) vaikka koneessa nukutut "yöunet" jäivät noin viiteen tuntiin.

Suomeen matkatessamme Amalia huusi lentokoneessa kahdesti: kun odotettiin nousuun lähtöä. Molemmilla kerroilla tissit helpotti tilannetta jo ennen nousua, eikä korvakivusta saatu mitään merkkejä.

Suomeen saapuminen oli jotenkin hämmentävää. Ehkä siksi että oltiin oltu MikkoMikon kanssa jo neljättäkymmennettä tuntia hereillä (eli noin 32). Vastassa olivat Amalian Vaari, Mummo, Sanna-täti ja Veera-serkku. Joimme pari pullollista vettä ja vähän maitoa lentokentällä.

Amalia osasi heti siirtyä Suomen aikaan. Tunnisti ehkä heti omakseen? 

Ensimmäisen Suomen-vuorokauden aikana arvioin että hyvää on se, että hanasta voi juoda suoraan vettä ja ihmeellistä se, miten tylyiltä kanssaihmiset vaikuttavat. Olen Amerikassa tottunut siihen että vastaantulijat pääsääntöisesti hymyilevät ja tervehtivät, ja tekevät niin varsinkin jos liikkuu maailman suloisimman Amalian kanssa. Suomessa hyväntuulistakin vauvaa katsottiin jotenkin ärsyyntyneen oloisesti.

Suomessa on aina kiire jos asuu ulkomailla. Kaikkia ei voi nähdä vaikka haluaisikin. On pakko myös ottaa vähän rennosti ja jättää jotain ihan must-vierailuja välistä jotta saisi levätä. Varsinkin jos saa flunssan Suomessa.

Suomessa julkistettiin Amalia Anna Maleenan koko nimi. Anna on kaunis, kansainvälinen nimi joka oli myös Mikon äidin äidin nimi. Maleena on yhdistelmä Amalian mummojen, Marja-Leenan ja Leenan, nimiä. Etu- ja sukunimi (joka ei ole minun kanssa sama) on sopiva amerikkalaisellekin, sitä ei juurikaan tarvitse tavata.

Suomesta lähtö tapahtui järkyttävän väsymyksen vallassa. Amaliahan pääsi heti Suomen aikavyöhykkeelle, mutta minä onneton valvoin pari ekaa yötä ja kun ohjelmaa oli paljon, ei ollut aikaa levätä kunnolla missään välissä. Flunssakin tuli. Ja nimijuhlia vietettiin lähtöä edeltävänä päivänä mökillä, ja kaikki suunnittelu ja valmistelu jätettiin tietysti viime tippaan. Juhlat menivät hyvin ja vaikka olisin voinut ottaa pari tuntia unta lisää, en juhlapäivästä oikeastaan olisi halunnutkaan toisenlaista.

Suomesta tullessa Amalia nukkui vähemmän koneessa ja Köpiksessä vaihtoaikaakin oli alle tunti. Vaikka Amalia pidemmällä lennolla enempi huutelikin, myönsin hänelle silti ensimmäisen luokan matkustajamitalin. Jos on reilut kolme kuukautta vanha ja matkustaa reiluksi viikoksi valtameren taakse kaikkien pällisteltäväksi ja herätetään unilta vähän väliä aina eri paikassa kun minne on nukahtanut, niin kyllä sitä kotimatkalla saa vähän karjuakin.

Suomesta toimme tuliaisiksi kavereille ja itsellemme Fazerin kaikenvärisiä suklaita, karkkia (mm. TV-sekoitus, Panttereita, Merkkareita, Missä-Äxiä), Xylitol-purkkaa (Sisu-purkka on hyvää!), Elmexin hammastahnaa, Jalostajan hernekeittoa, Oululaisen jälkiuunileipää ja Vaasan tummia, rukiisempia ruispaloja. Karkit ja suklaat täytyy laittaa (osin) jakoon, sillä pauhasin ennen lähtöä että Suomesta palattuamme rupean syömään kunnolla ja aloitan kuntokuurin. Eli karkkipäivä on palannut kalenteriimme.
Ja vaikka Suomeen oli ihana lähteä ja siellä oli mukava olla, oli jotenkin kevyttä palata kotiin. Viimeinen Amerikan-vuosi alkoi hyvillä fiiliksillä!

Hetsku, vielä Suomen aikavyöhykkeellä (eli hereillä aamukolmesta).

Muuttoon valmistautuminen on alkanut!

Tähän tekstiin palaan noin vuoden päästä. En ehkä juuri sillä hetkellä, kun muuttomiesten saapumiseen on aikaa seitsemän tuntia ja me MikkoMikon kanssa koko yö vielä siivotaan ja järjestellään kamoja jotka otetaan mukaan itse, jotka heitetään roskiin, jotka viedään kirpparille, jotka myydään. Vaan ehkä sitten kun olemme siinä laivassa ja pyyhimme hikeä otsalta, että no nyt ei millekään enää voi mitään, tuijotetaan viikko merta.

Mutta palaan tähän tekstiin siis siksi, että olen nyt jo noin kuukausi sitten aloittanut toitottamaan että muuttosiivous on käynnistynyt. Että muuttoon on vielä noin 60 kuukautta (siihen oli siinä vaiheessa kun aloitin), että jos siivoaa edes hyllyn viikossa, niin on sitten ensi kesänä jo aika hyvässä vauhdissa. Projekti käynnistyi yhdestä kulmakaapista, josta nostin pois sekalaisia rojuja joka eivät sinne kuuluneet. (En keksinyt mihin ne kuuluvat, joten vein ne kellariin.)

Perjantaina, kun satoi vettä ja Amaliakin nukkui toista tuntia päivällä (yleensä siis korkeintaan puoli tuntia), siivosin sen vaatekaapin jonne viedään sen toisen kauden vaatteet ja kaikki ne joita ei koskaan pidetä. Sain kaapin järjestykseen, ja karsittua sieltä noin neljäsosan sellaisia jotka on laitettavia kiertoon tai roskiin. (En jaksanut viedä edes niitä roskikseen meneviä roskiin, joten jätin ne yhdelle hyllylle.)

Siivosin kirjahyllystä ison paperikassillisen kirjoja, joita en ajatellut muuttaa Suomeen. Sen projektin jäljiltä olohuoneen pöydällä ajelehtii nyt hyllystä löytyneitä epämäärisiä cd-levyjä ja muutamia dvd-levyjä, ja ne hyllystä karsitut kirjat ovat lattialla siinä kassissa. Onneksi yksi ystävä ratsasi kirjakassin ja vein niistä suurimman osan, joten joistain olemme oikeasti päässeet jo eroon.

Lisäksi olen uhonnut että nyt tänne ei enää kanneta lisää tavaraa, vaan tavara laitetaan virtaamaan ovesta ulos. Tällä viikolla olen tilannut netistä kaksi kirjaa ja MikkoMikko osti mulle Kindlen ja oilemme tutkineet matkarattaiden ominaisuuksia. Ovesta on ulos viety pussillinen keittiöjätettä.

Olen lisäksi kuullut yhdeltä täältä muuttavalta kollegalta, että muuttofirma kannattaa valita ajoissa eikä noin kolme viikkoa ennen muuttoa. Olen painanut tämän mieleeni. (Ja palaan manaamaan tätäkin sitten vuoden päästä.)

Hetsku, joka ei nyt manaa mitään vaan vaihtaa vaipan.

Noin 385 päivää

Virallista Amerikassa asumumista on jäljellä noin 385 päivää. Siitä noin puolet olen vanhempainvapaalla ja toisen puolikkaan töissä. Tuo vanhempainvapaus ei valitettavasti ulotu MikkoMikkoon millään lailla, joten yhteistä matkusteluvapaata meillä on melko vähän. Onneksi minulla kuitenkin vielä lomia käyttämättä kun töihin palaan.

Tarkastelin juuri vajaa kaksi vuotta sitten tehtyä listaa paikoista jotka haluaisin nähdä ennen Suomeen paluuta. Tässä se päivitettynä:

- Alaskan risteily, ykköstoivematka edelleen, ehkä touko-kesäkuussa 2014
- Yellowstonen kansallispuisto, taitaa jäädä ajanpuutteen vuoksi
- Ajelu Amerikan halki, taitaa jäädä yllämainitusta syystä
- Las Vegas ja Grand Canyon, nämä edelleen toteutettavien listalla, ei niinkään tuo Vegas kuin kanjonit
- New Orleans,  nähty. Mukava kaupunki, ehdottomasti, mutta ei päihittänyt New Yorkia maagisimmat amerikkalaiset kaupungit -kisassa. Kiertueeseen kuului myös mm. Pascagoula ja Pensacola Beach.
- Texas (Dallas?), ei ole suunnitelmissa toteuttaa, vaikka kiva olisikin
- Toronto ja Niagaran putokset, suunnitelmana käydä ajomatkalla syksyllä
- Ajelu länsirannikkoa Seattlesta alas Los Angelesiin via San Francisco, toteutettu Seattlesta San Franciscoon asti, Los Angeleskin suunnitelmissa piakkoin kun sinne saadaan kohdeihminen
- Keski-länsi, kierros kuudessa osavaltiossa tehty viime marraskuussa, mutta sekin on jäänyt näköjään bloggaamatta
- Karibia, ehkä sekin risteillen? Vieläkin toiveissa mutta ei suunnitelmaa
- Grönlanti, ehkä Islannin kautta? Kunpa mentäisiinkin, mutta tämän taidan nyt vain unohtaa.

Aiemman listan yhteydessä mainittu suunnitelma palata Suomeen rahtilaivalla pätee yhä. Tosin rahtilaiva vaihtunee risteilyalukseen, sillä luulisin (en ole tarkemmin tutkinut varustelutasoa) että yksivuotiaan kanssa on kivempi mennä täysin varustellussa laivassa. Tämä voisi olla yksi vaihtoehto, mutta kuulostaa vähän ökyltä. Mutta ehkä kerran elämässä vaikka ökyillen, jos arkisempaa risteilyä ei löydy.

Kun (jos?) vuoden päästä Suomeen palaan, tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä kun reissuun lähdin. Ajattelimme Laurakaisan kanssa että junalla on parempi mennä Moskovaan, hitaasti, että ajatus ehtii mukaan. Siksi tuntuukin sopivalta ajatukselta palata laivalla, vielä hitaammin. Olisi outoa ottaa taksi Dullesin kentälle ja noin 12 tuntia myöhemmin tömähtää Helsinki-Vantaalle ja huomata että kas, olen palannut. Kyllä seitsemän vuotta tarvitsee ainakin seitsemän päivää takaisin matkustamiseen.

Hetsku, jonka yo. listalta puuttuu vielä matka Suomeen, ja siihen onkin enää alle kaksi viikkoa!

Teatteri- ja lääkäridraamaa

"Hetsku missä milloinkin" on kai nykyään "Hetsku missä milloinkin Ampun kanssa". Ei minulle yksinään tätä nykyä juuri mitään kuulu.

Sunnuntaina tosin kävin iltapäivällä ilman Amaliaa teatterissa katsomassa unkarilaisen Ferenc Molnarin näytelmän Guardsman. Se ei liene suurteos näytelmänä eikä merkkiteos edes täällä, kiinnostuin siitä tuon Unkari-yhteyden vuoksi. Haluaisin käydä teatterissa useammin, paljon, paljon, mutta jostain syystä en saa itseäni liikkelle. Tosin kevään aikana kävin teatterissa kahdesti, katsomassa sekä Tampereen työväen teatterin Lämminveriset ja Tukholman kuninkaallisen draamateatterin (tms.) Fannyn ja Alexanderin. Tuntuu kuitenkin siltä että teatteriin ei ole tarpeeksi tatsia jotta voisin arvioida onko näytelmät hyviä vai huonoja oikeasti, sillä teatteri on lähes aina niin kiehtova että viihdyn. Ei tuo Kaartilainen nyt varmaan mikään mestariteos ollut, ainakaan tuo versio, mutta aika kului nopeasti ja nauratti koko kolmenkympin edestä.

Tänään ei naurattanut. Oli Amalian kaksikuukautislääkärin vuoro. Hyvää oli se että Amalia on palannut käyrille eli on sekä painossa että pituudessa isompi kuin 97% amerikkalaisista ikätovereistaan. "She is long", toteaa melkein jokainen kuullessaan että hän on vasta yhdeksän viikkoa vanha, tarkemmin sanottuna hän on 64cm pitkä ja painaa reilun kuusi kiloa.

Kyllä meitä oikeastaan tänään naurattikin. Kas tässä vaiheessa.

Tämän jälkeen Amalia sai viisi eri rokotetta, joista neljä piikkinä. Voi sitä surkeuden määrää. Amalia luonnollisesti näytti tunteensa ja järkytyksensä avoimemmin, mutta kyllä siinä Äitikin vähän kalpeni.

Eka järkytys oli onneksi ohi melko pian. Toinen aalto tuli noin kolme tuntia myöhemmin. Kirkumista ja karjumista ensin tunti, sitten rauha, mutta vain yhdessä tietyssä asennossa olkapäällä. Jopa käsien asennon muuttaminen aiheutti älähdyksen. Ei kelvannut maitokaan. Selkä ja kädet jäykkinä pitelin häntä samassa asennossa ja mietin että kuinka kauan tämä mahtaa jatkua.

Noin viisi tuntia myöhemmin, juuri hetkeä ennen kuin kotiin hälytetty MikkoMikko saapui, alkoi maito ja elämä taas maistumaan. Siinä välissä opin (tai huomasin että osasin sen jo entuudestaan?) käymään vessassa kuusikiloinen pötkö olkapäillä.

Nyt kaikki on hyvin. Vahvistusrokotukset sitten kahden kuukauden päästä...

Hetsku ja Amppu, molemmat taas hyvällä tuulella.

Saavutuksia kahden kuukauden iässä

Amalian kakskuukautislääkäri on maanantaina, jolloin saamme uudet, "tarkat" mitat. Yli kuusi kiloa tuo tyttö taitaa jo painaa, pituudesta liikkuu vain arvailuja. Huimaa vauhtia hän kuitenkin kasvaa ja on aikamoinen amatsooni ikäistensä poikien seurassa.

Viime yönä Amalia sivusi omaa ennätystään ja nukkui 8,5 tuntia putkeen. Hurraa!

Hän on, ehkä väliaikaisesti, vierottanut itsensä jo tutista (ja tuttipullosta). Vain luonnontuote kelpaa. Mikäs siinä, mutta minulle ei iltavapaita ole siis vähään aikaan tiedossa. Sunnuntaille on ostettuna teatteriliput, sitä ennen tuttipullo täytynee saada tutuksi.

Tänään hänelle saapui ensimmäinen passi. Tämän maan passi pitäisi allekirjoittaa. Amalia ei vaan vielä ole oppinut pitämään kynää kädessä. Ehkä rajaviranomainen opettaa?

Hetsku ei ehdi laajempaan ajatteluun tänään.

Se nousee sittenkin!

Se pää, se joka on niin suloinen. Amalia tekee minusta vielä ihan höperön.

Hetsku, joka kiittää Laurakaisaa vielä uudestakin vaatepaketista, ovat jo kovassa käytössä.

Ampun asioita

On ollut kiireitä. Olemme saaneet Amalian syntymätodistuksen ja siihen apostillen, ottaneet hänestä onnistuneen passikuvan, hakeneet Ampulle amerikkalaista passia, käyneet kirkumassa Suomen suurlähetystössä (oli kuuma päivä) edistääksemme hänen listaamista suomalaiseen väestörekisteriin ja kun hänetkin on nyt listattu ja hetu on saatu, niin huomenna menemme hakemaan suomalaista passia. Toivottavasti vähän vähemmällä kirkumisella..

Ampulla on ollut myös muita kiireitä. Hän on yrittänyt nyt säännöllisesti reenata niskalihaksiaan. Hän on niin kovin hellyttävän näköinen harjoitellessaan. Tänään pää ei juurikaan noussut.

Kuva: A-S Neely

Kiireestä huolimatta kaikki on sujunut oikein hyvin eikä uusia huolia ole ilmestynyt Hetskun hermotaivaalle. Maha meni Ampulla toissapäivänä kuralle kiitos nauttimani tulisehkon aterian ja siitä saatiin myös eka vaippaihottuma. Vauvat annostelevat haasteita mukavasti, ei kaikkea kerralla.

Päivisin Amputtilainen pääosin valvoo ja pääosin haluaa olla sylissä, mistä syystä esimerkiksi blogin päivittämiseen ei ole aikaa irronnut, MUTTA hän on viime öinä myös pääosin nukkunut, mistä olemme hyvin kiitollisia. Toissayönä ennätykselliset 7h putkeen, viime yönäkin 6h. Kun vaan vielä oikeasti menisin heti itsekin samaan aikaan nukkumaan...mutta pitäähän sähköposteihin joskus vastata ja hoidella muitakin asioita.

Nyt kaksien sepojen* jäljiltä menen hoitamaan pyykkiasioita.

Hetsku, joka on tänään ollut myös pullantuoksuinen!

* Niille jotka termistöä ei tunne, vauvaelämää elävien slangissa -pa pääte merkitsee sitä itseään, ja alkuosalla kerrotaan mistä asti sitä itseänsä on pyyhitty. Esimerkiksi nipa tarkoittaa että niskasta asti. Me ei olla vielä päästy niin pitkälle.

Mitat ja mittasuhteet

Kysymys: Syökö Amalia jotenkin epätavallisen usein? Tai pitkään? Saako hän riittävästi ravintoa?

Tausta: Amalia syö pitkään ja usein, onneksi lähinnä päiväsaikaan. Sairaalassa kehotettiin herättämään syömään kolmen tunnin välein (kolme tuntia edellisen ruokailun alkamisesta), mikä oli vähän rasittavaa koska Amalia nukkui hyvin ja söi pitkään, ja taukoa saattoi jäädä alle kaksi tuntia (jos siis noudatti ohjetta...). Kun Amalian paino 10 päivän ikäisenä tarkistettiin ja todettiin kolminkertainen painonnousu, lääkäri totesi ettei herättely ole enää tarpeen, eikä me sitä oltu enää ihan säntillisesti noudatettukaan.

Tehtyjä tutkimuksia aiheeseen liittyen: Tänään oli yksikuukautislääkäri (mikähän olisi oikea sana?). Painoa taisi olla 10 päivän ikäisenä 3,8 kiloa (pitäisihän se nyt muistaa mutta en vaan muista!), ja se oli noussut keskiarvoa vähän ylemmän käyrän mukaisesti aika tarkalleen viiteen kiloon (11 paunaa ja unssi - vaikeita amerikkalaisia mittoja). Lääkäri kommentoi painon nousun hyväksi ja huolet häivenivät hetkeksi.

Sitten lääkäri arveli että hoitajan mittaama pituus pitää tarkistaa. En tiedä miten sitä Suomessa neuvolassa mitataan, mutta ei käsittääkseni näin: tutkimuspöydän suojapaperiin piirretään viiva kantapään ja pään kohdalle, vauva pois ja mitataan välimatka. Teemme tarkistusmittauksen, ja vaikka tulos on tuskin tälläkään kerralla absoluuttisen tarkka, on se samanlainen kuin hoitajan ottama: Amalia on neljä viikkoa ja viisi päivää vanhana 61 senttiä pitkä. Hän jättää pituudellaan lähes kaikki ikätoverinsa taaksensa. (Asiaa tunteville: pituus menee "reilusti" siellä 97-käyrän yläpuolella).

Minä tietysti mietin että kasvaako se liian kovaa. Lääkäri ei kuitenkaan ole huolissaan. Yritän itsekin olla murehtimatta, ja jotenkin on helppo ymmärtää sitä syömistä ja nukkumistakin, kai tuommoinen kasvaminen nyt vaatii energiaa ja lepoa.

Mutta yksi asia mietityttää (ei huolestuta!) vielä kotonakin: Missä vaiheessa käden ja pään suhde muuttuu sellaiseksi kuin aikuisella? En nyt laita tähän kuvaa kohteesta, mutta hän nukkuu tuossa vieressä käsi päänsä päällä niin, että kämmen juuri ja juuri ylttää päälaelle - aikuisellahan kyynärtaive on siinä kohalla. Onko Amalialla liian lyhyet kädet vai liian iso pää? (Vitsi - hän on tietysti täydellinen!)

Hetsku, joka huomaa käyttävänsä sulkuja paljon. Ja jonka päässä soi Matti ja Teppo hiukan muunneltuna: Mä kasvan hullun lailla, läpi illan läpi yön...

Ps. Ai niin se vastaus: Lääkärin mukaan ei, ei ja kyllä.

Aina nälkä, jano tai huoli

Nyt on kerrankin sellainen hetki että on aikaa kirjoittaa blogiin. Olen itse syönyt, olen pessyt pyykit ja keittiökin on suurinpiirtein järjestyksessä. Toki voisin alkaa kokkailemaan ruokaa mutta se tuntuu liioittelulta. Amalia saattaa herätä koska vaan.

En ole erityisesti stressannut Amalian kanssa juuri mistään toiminnasta, mutta olen miettinyt muun muassa syökö se liikaa (kaikkien oppaiden ja muiden tietolähteiden mukaan rintamaitoa ei syödä liikaa vaan juuri sen verran kuin tarve on), onko kakka liian löysää ja tuleeko sitä liian usein (tähänkin oppaat antoivat rauhoittavan vastauksen) ja onko sillä liian kuuma tai kylmä (ehkä oli, ehkä ei, hengissä silti edelleen).

Päivisin Amalia nukkuu yleensä tosi lyhyitä unia, pidemmin (vai pitäisikö sanoa pisemmin) vain silloin kun ollaan liikkeessä, joko vaunulla tai autolla. Mutta tänään hän on nukkunut kotioloissa jo kohta viisi tuntia putkeen. Olen syöttänyt hänet kahdesti ja vaihtanut vaipatkin kerran. Hän on herännyt toimenpiteisiin mutta jatkanut sitten uniaan. Ei vaikuta kuumeiselta, syö ihan hyvin. Ja silti vaan nukkuu enempi kuin koskaan. Mikä sitä vaivaa?!!

Ehkä se että hän on vauva.

Kuvassa Amalia on ensimmäistä kertaa viisi minuuttia kauemmin tyytyväisenä keinussaan, jonka saimme eräältä suomalaisperheeltä ilmaiseksi. Vieressään Amalialla lahjaksi saamansa radio, josta kantautuvien aaltojen ääniin hän keinuunsa nukahti ja sylissä tutti, jota hän tänään hetken aikaa jo imeskeli.

Hetsku, aina jotain liikaa tai liian vähän.

Ekoja kertoja

Lähiaikoina tehdään monia asioita ekaa kertaa. (Ja kun niiden ekojen kertojen huomioiminen alkaa ehtyä, ruvetaan tekemään asioita Amerikassa viimeisiä kertoja - Suomeen paluuseen on reilu vuosi*.)

Sunnuntaina oli ensimmäinen mun oma äitienpäivä. Sain aamiaisen sänkyyn kahdessa muodossa: MikkoMikko kantoi toisen, herkullisemman, tarjottimella. Sen toisen (omansa) Amalia puklasi lakanalle.

Tänään matkustimme ensimmäistä kertaa metrolla. Matkat (meno kolmisteen, paluu kaksisteen) sujuivat kommelluksitta. Bussilla täällä ei niin vaan matkusteta, sillä vaunut pitää laittaa kasaan ja lasta pitää sylissä. En vielä omaa kuin kaksi kättä, joten en ymmärrä miten bussiin pääsemme kahdestaan vaunujen kanssa. Kantoliinasta Amalia ei vielä kovasti välitä, mutta yritämme viikon aikana oppia välittämään, niin pääsemme ensi viikolla lääkäriin bussilla.

Eka metromatka, siististi kuulisti.

Aloitin tämän blogijutun kirjoittamisen ensimmäistä kertaa kännykällä. Saatoin aloittaa myös viimeistä kertaa, ellei jotain ohjelmistopäivityksiä ole tulossa, sen verran vaikeaa se oli. Vaikeuskerrointa lisäsi se, että Amalia söi samaan aikaan ja olimme syömispuuhissa vauvantarvikeliikkeen pienessä ja kuumassa syöttöhuoneessa.

Keväisen juhlaputkemme (Amalian synttärit, mun synttärit, Vappu, äitienpäivä) kruunaa Amalian ekat nimpparit sunnuntaina. En tiedä vielä miten päivää juhlistamme, mutta Amalialle varmaan tarjoillaan aamupala taas sänkyyn.

Hetsku, jonka kohta neljä viikkoa kestäneessä huonostinukkumisenputkessa tämä päivä oli eka päivä, kun nukuin vain yhdet alle tunnin päiväunet. Ja sen kyllä huomaa.

* Muutaman prosentin mahdollisuus jatkoon on, mutta olen asennoitunut palaamaan heinä-elokuussa 2014, ja se on tällä tietämyksellä minulle mieluisempi vaihtoehto.

14 päivää Amaliaa

Amalia on ollut luonamme melkein kaksi viikkoa. Muistan kyllä ajan ennen sitä, mutta en muista miten silloin tultiin toimeen ilman Amalian ihastuttavaa, söpöyttävää, onnea tuottavaa läsnäoloa.

Hän syö paljon, nukkuu hyvin, kakkaa ja pissaa vähän väliä. Paino nousi kuudessa päivässä kolminkertaisesti (510g) sen mitä viikossa (170g) odotetaan. Hän päästelee outoja ääniä, välillä naukuu, välillä murisee, joskus korisee niin että huolestuttaa. Nukkuessaan hän saattaa huitoa kuin ohjaisi isompaa orkesteria.

Hänestä on otettu hyviä kuvia ja videonpätkiäkin, mutta en osaa valita tähän sopivaa, niinpä räppäsin tätä varten mahdollisimman tuoreen kuvan hänestä. On vaikea sanoa keneltä hän näyttää, mutta ilmeisesti hän on saanut äitinsä huulet ja isänsä ripset.

Nimi on hyvin virallinen jo, Yhdysvaltain viranomaisillekin jo ilmoitettu. Kun etsimme hänen mahdollisia kokonimikaimoja netistä, törmäsimme Amaliaan joka myös näyttää ihan häneltä. Kun katsoin tätä kuvaa sairaalassa tiesin ettei tämä ole meidän Amalia, mutta silti mietin hetken että missä vaiheessa tämä on hänestä otettu. Pipokin on samanlainen kun Amalialla oli ekana sairaalassa päässään.

EDIT 12.5.13: Tämä ei siis ole meidän Amalia, eikä meidän Amalia enää edes näytä samalta.

Maailmassa on siis kaksi Amaliaa, jotka ovat näyttäneet vastasyntyneeltä samoilta. En usko että tuo toinen on kuitenkaan ihan niin ihana kun meidän Amppu.

Hetsku, ilmiselvästi Amalian lumoissa

Mitä tein tänään

Onneksi tämä päivä ei ole vielä lopussa ja jotain ehdin tekemäänkin. Olen tänään(kin) vannonnut etten nuku päivällä ja sitten nukkunut noin kaksi tuntia. Ennen päiväunia kun en meinaa jaksaa tehdä mitään..ja päiväunien jälkeen täytyy tietysti syödä ja sitten taas levätä. Kello 15.30 mennessä siinä päivän saavutukset.

Koko tämän viikon olen pääasiassa odottanut. Eli ollut raskaana, odottanut että vauva syntyisi, odottanut MikkoMikkoa töistä kotiin, odottanut yöllä unta. Tiistaina lääkäri halusi sopia päivästä jolloin synnytys viimeistään käynnistetään. Nyt odotan myös lääkäriltä ilmoitusta siitä mikähän tuo päivä mahtaa olla, itse toivoin mahdollisimman myöhäistä päivämäärää.

Etuoven ikkunasta kurkattuna ulkona näyttää tältä. Kelpaa katsella, ikkunan läpikin.

Hetsku (ei mulla tänään muuta)

Oikeesti!

Voiko tää olla Lehtikuvan paras kuva juttuun, joka koskee Julkisen sanan neuvoston antamaa päätöstä koskien Gloria-lehteä?

Kuvatekstinä, mm. Hesarissa ja Ylellä, arvatenkin Lehtikuvan tuottama loistolause "Kaunis Gloria -liite kuvattuna Julkisen sanan neuvoston tiloissa."

Mielestäni parempi kuvateksti olisi ollut siskoni ehdottama "Tässä käsi pitelee lehteä Julkisen sanan neuvoston oven edessä. Kuvan käsi ei liity uutiseen."

Hetsku, joka voisi kuvitella yläasteelaisen ideoimaan moista kuvitusta.

Ps. Onko oikein sanoa yläasteelaisen? Onko yläastetta enää olemassakaan, vai onko se yläkoulu nykyään?

Pps. Eipä tämä juttukaan ole kovin hyvällä kielellä kirjoitettu (ensimmäisen virkkeen koskee - koskien), mutta mä en ookaan Lehtikuva vaan HEtsku.

Tehtävä tänään

Tälle päivälle on kolme tehtävää. Yritän suoriutua niistä myös tänään, vaikka väsyttää, pitää ottaa rennosti ja levätä kun on ehkä yhdeksän päivää aikaa olla vain oma itsensä.

Mikä siinä muuten on, että nyt ei voi yhtään yötä nukkua kunnolla? Jos en ole ollut niin hölmö että olen juonut puoli litraa vettä juuri ennen nukkumaanmenoa ja siten herään tunnin unen jälkeen vessaan enkä saa enää unta, niin on liian kuuma. Jos ei ole liian kuuma, närästää tai puristaa rintakehästä niin että pitää nukkua puoli-istuvassa asennossa jossa ei pysty nukkumaan. Ja jos ei närästä tai purista niin sitten vähintään levottomat jalat vaivaa. Hei niinku pliiiiiiiiiiiiiis!

Ja vielä ennen tehtävälistaan siirtymistä paljastan mitä aion ekana tehdä sitten kun se vain on sallittua/mahdollista. Mitään ruokaa tai juomaa tai raskausaikana vältettävää toimintaa en ole niin kaivannut kuin mahallani nukkumista. Sitä aion tehdä, niissä tunnin pätkissä, kun vain siihen pystyn.

Sitten se lista, siinä järjestyksessä kun ne on hoidettaviksi keksitty:

1. Pakkaa sairaalakassi

Mulla on vähän sellainen tunne että tästä on tehty suurempi numero kuin mitä sen kuuluisi olla, mutta koska kokemusta ei vielä ole, niin täytyy vain uskoa kaikkia neuvojia ja oppaita ja pakata se. Luulisin, että nykyolosuhteissa sairaalassa saa kaiken sen mitä välttämättä tarvitsee, mutta toisaalta voihan sitä olonsa mukavammaksi tehdä omilla tavaroilla. Alusvaatteet, hammasharja, omat tossut ja eväitä (ja MikkoMikon uikkarit ja led-kynttilä ja kaurapussi jos haluaa noudattaa sairaalan antamaa listaa). Täällä synnyttyvälle ei anneta kuulemma kuin vettä, jääpaloja ja sokerittomia mehujäitä. Jos synnytys pitkittyy niin täytynee salaa syödä sokeria että jaksaa.

2. Hommaa kiitoskortteja

Amerikassa kirjoitetaan (ja myydään ja ostetaan) kiitoskortteja melkein joka tilanteessa. Jos on myynyt kalliin ruokapöydän pitää kiittää asiakasta, jos on päässyt työhaastatteluun pitää kiittää haastattelijaa. Ja, tokikin, jos on saanut babyshowerissa lahjoja työkavereilta, pitää kirjoittaa käsin kiitoskortit lahjoittajille. MikkoMikon työpaikalla järjestettiin viime viikolla kolminkertaiset babyshowerit, mutta MM lusi kuumetautia kotona joten me ei päästy paikalle. Saatiin silti paljon kivoja lahjoja! Kiitos niistä onkin paikallaan.

3. Selvitä miten tehdään kotitalousvähennys (ja tee se jos mahdollista)

Olen ollut hölmö. Olen ennakoinut monta huhti-toukokuussa hoidettavaa asiaa tehtäväksi hyvissä ajoin, eikä sitten "kun on muuan kolmas perheenjäsen kuvioissa". Viisumit on laitettu uusintaan etuajassa.  MikkoMikon amerikkalaista veroilmoitusta on askarreltu ensimmäisen kerran jo tammikuussa, ja se on jopa hoidettu loppuun reilu viikko ennen deadlinea, joka on tänään. (Mätkythän sieltä tuli, runsaat.) Mutta: enpä tarttunut siihen jokavuotiseen työnantajan kautta tulevaan tarjoukseen saada lykkäyksestä jättää oma korjattu veroilmoitus Suomen verottajalle. Aiemmin kun ei ole tarvinnut korjailla.

Verottajan esitäyttämä ilmoitus saapunee postissa parin viikon sisällä. Ensimmäinen deadline korjausten jättämiselle on kuulemma jo 7. toukokuuta (toivottavasti mulla se jälkimmäisempi päivä). Ensimmäistä kertaa mulla on tehtävänä kotitalousvähennystä Aili-mökin remonttihommista. Ja se ensimmäinen lapsi saapunee parin viikon sisällä myös...Niinpä täytyy tänään kaivaa kuitit, selvittää miten ne lasketaan ja merkitään, ja toivoa että verottajan verkkopalvelussa homman voisi hoitaa jo nyt, vaikka ilmoitusta en vielä olekaan saanut.

Luulen että olisi järkevintä aloittaa tehtävälistan suorittaminen alhaalta ylöspäin. Aloitan kuitenkin listan neljännestä mutta kirjaamatta jääneestä kohdasta. Otan aamupäiväunet. Sen jälkeen kaikki hoitunee kuin tanssi.

Hetsku, to do.

Sekalaisia lauseita ja sanoja

Jos sanon että joku möllistää, tiedättekö mitä se joku tekee? Entä jos hän riskaa? MikkoMikko ei tiennyt.

Olen varmasti jo kirjoittanut aiemminkin että vihaan tähdittää -verbia. En osaa sanoa miksi, mutta melkein se on jo syy olla katsomatta elokuva, jos siitä kertovassa arvostelussa kerrotaan kuka elokuvaa tähdittää. Melkein yhtä loogista kun Äitini päätös olla katsomatta telkkarista mitään kanavaa, jos joltakin kanavalta tuli Bill Cosby Show. En pidä myöskään edukkaasta. Edukas. Yök.

Ärsyynnyn myös lukiessani jostain lauseen "siis olenko ainoa jonka mielestä...". Olenko ainoa jonka mielestä on ärsyttävää katsoa Ajankohtaisen kakkosen ajankohtaisiltoja jonne on kutsuttu liikaa ihmisiä, niin että juuri kukaan ei ehdi sanoa sanottavaansa? Miksi olisin ainoa? Vain siksi että sitä kukaan muu ei ole juuri sattunut minulle sanomaan? Ei tuosta kannattaisi ärsyyntyä, mutta minkäs teet.

Itkupotkuraivaritkin kyllästyttää. Toistaiseksi tuo ilmaisu, kohta varmaan se itse kohtauskin.

Hetsku, joka ei nyt ole yhtään ärsyyntynyt.

Neljännen viikon neljäs päivä

Yhtäkkiä on taas jo torstai. Se on hyvä, sillä torstain jälkeen tulee perjantai joka on yleensä MikkoMikon työviikon viimeinen päivä. Nyt on kello 22.09 ja hän on vasta matkalla töistä kotiin. (Kirjoitin ensin että yöistä kotiin - ei ihan väärin sekään.)

Aloitin tämän päivän tehokkaasti pesemällä silmälasit jo ennen aamupalaa. Niinpä saatoin aamupalalta mennä suoraan päiväunille ja herätä niiltä onnittelemaan Elinaa 34. synttäreistä. Söin lounaaksi luumukiisseliä. Luumukiisseli ja rosolli voisivat kuulua ympärivuotiseen ruokamuotiin.

Sitten kahvittelen kaverin kotiin perustetussa pop up -kahvilassa, jonka ainoa asiakas olin. Erinomaista palvelua! Lettuja marjoilla ja hillolla ja kermavaahdolla ja muffinsseja samoilla koristeilla, nouto kotoa, palautus kotiin. Olo kuin miljonäärillä.

Illalla oli aikomus saunoa. Mutta saunavuoro päättyi klo 21 ja saunakaveri on siis vasta matkalla töistä kotiin. Hyvitykseksi menetyksestä keitin teevettä ja tyhjensin höyryävän astianpesukoneen.

Hetsku, jota nyt närästää, siis fyysisesti. MikkoMikolla tunne saattaa olla henkisempää laatua. Amerikkalainen työkulttuuri - en tykkää.

Neljä viikkoa, neljäs viikko

Piti jo monta päivää sitten sanoa jotain oleellista mutta se unohtu. Niin kuin ruoka tippuu pöydälle tai paidalle, astiat putoavat kädestä, törmäilen oviin ja ... unohdan mitä pitikään sanoa.

Neljä viikkoa laskettuun aikaan. Neljäs viikko lomaa meneillään. Kolme viikkoa on jo mennyt, mutta yritetäänpä tästä neljännestä pitää jonkinmoista päiväkirjaa.

Maanantaina olin liikkeellä koko päivän, kävin kolmella erillisellä kauppareissulla. Jos ruokaostoksia ei lasketa, kulutin reissuilla yhteensä 1,03 dollaria 0-6 kuukautta vanhoille sopiviin sukkahousuihiin. Kuvan taso ei huimaa päätä, mutta ei huimaa ompelutyön tarkkuuskaan, vaikka merkkihousuista (Gap) onkin kyse.

Jos bongaa virheen jo ylemmästä epäselvästä kuvasta, saa kaksi pistettä.

Vähän niin kuin itse olisin ommellut.

Eilisen suuri urakka oli lasangen valmistus. Koska hengästyn salaattilinkoa pyörittäessäni, pyykkejä ylös kantaessani tai porkkanaa raastaessani, kesti lasangen valmistus neljä tuntia. Muodikasta hidasta ruokaa.

Tämän päivän suoritus oli käydä parturissa (ja unohtaa pipo sinne). Edellisestä kerrasta vain neljä kuukautta. Parturikaan ei kysynyt että mitä mieltä olen, vaan sanoi että näyttääpä paremmalta ja terveemmältä. Toinen huomioitava juttu on etten nukkunut päiväunia, ja olen ollut hereillä noin aamukahdeksasta jo keskiyöhön!

Huomenna yritän ehkä pestä silmälasit.

Hetsku, aina skarppina ja nälkäisenä.

En käännä takkiani

En aio perua päätöstäni siitä että en osta mitään takkia raskausmahaa varten. En, vaikka varsinkin se toinen jolla talven yli on sinnitelty alkavaa ärsyttämään. En, vaikka nyt kevät tuntuu olevan myöhässä. Vuosi sitten tähän aikaan oli jo kuljettu shortseissa ja t-paidoissa ulkona, kirsikkapuut kukkivat niin aikaisin että Kirsikkakukkafestivaalin aikaan paras loisto oli jo mennyt. Kyllä nytkin on ollut lämpimiä päiviä, mutta maanantaina satoi lunta ja sääennusteen mukaan ensi maanantaiksi on luvassa samaa.

Mutta ne takit: toinen, siedettävämpi, on punainen villakangastakki jossa on neljä nappia takin yläreunassa. Toimii ihan hyvin, on hyvä silloin kun pitää olla tyylikkäämpi (mulla on siihen sopiva punainen hattukin, mutta tyylikkäitä ja mukavia kenkiä toisaalta ei ole, joten plussat takista menevät vähän hukkaan). Se ei pidä tuulta hyvin, saati sadetta.

Toinen takki on taas sadetta ja tuulta hyvin pitävä, suomalaisen makuun hyvä ja käytännöllinen, mutta sen kanssa on mahdoton olla tyylikäs. Ei sillä että normaalipäivänä kovasti yrittäisin, mutta tämän takin ja muiden päälle menevien asusteiden kanssa olen jopa koominen. Harmi kun mun aamuisesta olemuksesta ei saatu kuvaa. Jalassa vaaleanpunaiset tennarit ja lainassa olevat äitiysfarkut, jotka on ihan mukavat mutta ei omaa tyyliäni. Likainen (toki sen voisi edes pestä...), valkoinen sadetta ja tuulta pitävä takki, jonka vetskarin voi avata alhaalta ylöspäin sen verran että maha mahtuu ulos. Alla vihreä-valkoraidallinen huppari jossa mahan kohdalla tasku - juuri se on pakko olla koska takki on auki eikä maha saa jäätyä. Päässä harmaa pipo joka on ehkä 10 vuotta sitten ollut hieno, jos silloinkaan. Kädessä mintunvihreät lapaset joissa koirien kuvia, kaulassa puna-keltainen kaulahuivi. Voitte kuvitella mikä kirjo!

Rumat ne vaatteilla koreilee, lohduttaa Äiti aina. Ja sitäpaitsi MikkoMikko pitää silti kädestä kiinni ulkona kävellessä. Joten mitäs tyylistä. Mutta kyllä se takki silti rasittaa. Vaikka sen voi aukaista alhaalta niin että maha mahtuu ulos, niin se on kuitenkin vedettävä kiinni aina mahan yli. Olen ratkaissut ongelman vetämällä takin myttyyn kainaloon niin että saan vetskarin vedettyä kiinni ylös asti ja sitten avannut vetskarin alhaalta. Ei ihan ketterästi enää käy sekään. Mutta periksi en anna.

Niin että tulisi jo se kevät. Nyt olisi aikaa nauttia siitä ulkona.

Hetsku, varmana siitä että takatalvi helpottaa samana päivänä kun lapsi pullahtaa ulos.

33+2

Hetsku tänään, ja 33+2 on kolkytviis.

Lomailemisen hyvinkin siedettävä helppous

Kaksi lomapäivää takana. Samoin noin neljä tuntia päiväunia (ja noin kymmenen heräämistä yöunien aikana), noin tusina ruokailua, neljä soitettua ja kaksi vastattua puhelua työpaikalta, noin 10 saapunutta työsähköpostia, kaksi Annie Hallin katsomisyritystä, yksi pyörtymis-heikotuskohtaus metron hississä ja vasta yksi itku, tämän videon äärellä.

Josko huomenna vihdoin pääsisin postiin.

Hetsku, lomalla

Raskautta on...

...istua ostoskeskuksen kahvilan sohvalla ja itkeä kun ei saa matkapuhelinliittymää.

Onneksi itkua ei tarvitse puolustella, mutta jos tarvitsisikin, niin voisin kutsua todistajakseni aika joukon ei-raskaita ihmisiä. Kun tulin Moskovasta tänne, kuulin kommentteja siitä miten mahtavaa mahtaa olla kun pääsee moderniin maahan. Oh well, olishan se kiva jos täällä monet arkiset asiat toimisivat edes yhtä hyvin kuin Venäjällä. Mutta ei, shekillä maksetaan ja matkapuhelinliittymän saaminen vaatii pitkää pinnaa, kahden vuoden sitoutumista, amerikkalaista sosiaaliturvatunnusta tai vaihtoehtoisesti 500 dollarin panttia. (Okei, on muitakin mahdollisuuksia mutta pakko vähän kärjistää.)

Tuskin saan myöhemminkään aikaiseksi tarkempaa tarinaa kaikista koukeroista jotka itkun partaalle mut johdatti (lyhyesti sanottuna olen vääntänyt amerikkalaisten operaattoreiden kanssa jo melkein puoltoista vuotta töissä), mutta voin kerrottakoon nyt se, miten asiaa itkun jälkeen edistettiin kun MikkoMikko oli ensin tullut töistä, lohduttanut mua siellä kahvilan sohvalla ja oltiin päästy kotiin.

Mentiin internettiin. Operaattorin verkkosivuilla kerrottiin ihan hyvästä diilistä: rajattomasti tekstiviestejä, 100 minuuttia puheaikaa ja 4G (Äiti, tarkoittaa siis että nopea) nettiyhteys 5GB:iin (eli mulle ihan riittävään surffailumäärään) asti. Diilin esittelysivulta liittymää ei kuitenkaan voi tilata esimerkiksi näppärästi linkkiä klikkaamalla. Pitää mennä verkkokaupan puolelle.

Verkkokaupan puolelta sellaista liittymää ei tietenkään lyödä. (Sentään kätevästi) verkkosivuilla voi reaaliaikaisesesti kysyä ohjetta liittymän tilaamiseen. Ensin pitää tilata dollarin maksava sim-kortti, ja kun se tulee kotiin voi netissä aktivoida liittymän. Eikun tilaamaan.

Koska on jättänyt asian viime tippaan, tulee kiire: ehtiikö sim-kortti tulla ennen kuin nykyisestä työpaikan puhelimesta pitää luopua (kahden yön päästä!)? Valitsen kalliimman one-night deliveryn (11,90 dollaria lisäkuluja) koska lasken että keskiviikkoiltana tilattuna sen on pakko tulla perjantaihin mennessä. Sitten pohdin toimitusosoitetta: kotiin vai töihin? Jos tulee perjantaina päivällä, niin töihin, koska sitten voin hoitaa aktivoinnin työpäivän aikana ja lähteä töistä toimivan liittymän kanssa. Ja pakkohan sen on tulla perjantaina, kun tilaus on tehty keskiviikkoiltana ja seuraavan päivän toimituksestakin on maksettu ekstramaksu. MikkoMikko ehdottaa silti kotiin toimitusta, siltä varalta että tuleekin vasta lauantaina. Mä olen reipastuneella tuulella ja tilaan kortin töihin, "pakkohan sen on jo perjantaina tulla!".

Klik, klik, ja luottokortin numeroita kehiin, ja lopullinen vahvistus tilaukselle. Tilaus vahvistetaan huomautuksella: "Due to high demand, order processing may be delayed. You'll receive a confirmation email as soon as we're finished processing your order. Because you selected expedited shipping, your order has been prioritized-but we can't guarantee overnight or Saturday shipping at this time. We apologize for any inconvenience." (Eli Äiti, ei se välttämättä tulekaan yhdessä yössä vaikka maksoin kyseisestä toimitustavasta juuri 12 dollaria). Tämä tietenkin vasta sitten kun olen jo vahvistanut tilauksen, ei mitään varoitusta ennen tilausta.

Kannattaako matkapuhelinasioiden vuoksi itkeä? Ei varmastikaan. Onko väsyneen, turhautuneen ja hormoneilla herkistetyn naisen jotenkin kontrolloitavissa? Ei ainakaan meikäläisellä.

Hetsku, joka joskus nauraa tällekin pikkuepisodille, mutta ei tänään.

Nymmä tiiän

...mitä on närästys. Sain elää yli 33 vuotta ilman sitä. Yritin aina silloin tällöin muilta udella miltä se tuntuu, eikä mikään selostus tuntunut tutulta. Nyt tuntuu: ruokatorvessa, melkein kurkussa polttelee. Ei vielä pahasti, ei vielä joka päivä koko ajan, mutta yhä kiihtyvällä tahdilla ja voimalla.

Niin inhottavaa kun se onkin, niin täytyy myöntää että vähällä olen päässyt. Olen lukenut ja kuullut jos jonkinmoista tarinaa pahoinvoinnista, turvotuksesta, mielialan vaihteluista, hulluista mieliteoista, krampeista, ummetuksesta ja peräpukamista. Mulla on vain närästys ja nälkä. Aika vaatimatonta.

Ja niille jotka tietävät millä työnantaja mua itketti niin kerrottakoon että satu ei ole vielä tullut onnelliseen loppuunsa, mutta aika vaikeaahan lentäminen alkaa tämän mahan kanssa olla. Lennän korkeintaan nenille kun en näe varpaita ja olen muutenkin kömpelö.

Huomaan että tarinat pyörivät napani ympärillä. Ei elämässä työn ulkopuolella (kuusi työpäivää jäljellä) paljon muuta ajatusta ole. Eilen kävin katsomassa suomalaista tango-orkesteri Untoa Kennedy Centerin Nordic Cool -festareilla. Tykkäsin erityisesti bändin omista biiseistä. Mahakin tuntui tykkäävän ja hytkyvän niin että ostin levyn tuutulauluiksi. Jos pystytte, kuunnelkaa Spotifyista kuinka argentiinalaiset tutustuivat tangoon.

Tiistaina olin toisen valokuvauskurssin (syksyllä kävin jo yhden) kolmannella tunnilla. Kuvailimme sateen jälkeistä pimenevää Bethesdaa. Olisi kiva esitellä hienoja kuvia, mutta en kohmeisilla sormilla nälkäisenä ja närästyksen vallassa (seli-seli) kovin kummoisia saanut. Alla yksi sarjasta Ohiajavien autojen valoja. Tykkään tähtinä tuikkivista autonvaloista sekä bussin jättämästä valoviivasta etualalla.

Tänään piti mennä läheiseen leffateatteriin katsomaan animaatioleffoja, jotka ovat ehdolla Oscarin saajaksi lyhytelokuvien sarjassa. Mutta on voimaton olo eikä ruoka oikein maistu (kerrankin!). Ja närästää.

Hetsku, joka kertoo vielä että viime keväänä synttärilahjaksi saamani orkidea kukkii taas. Voi ihmeiden ihme!

Vähiin käy ennen kuin loppuu

- Voimat
Kellarista yläkertaan pyykkikassin kantaminen aiheuttaa voimakasta puuskuttamista. Samoin nouseminen ykköskerroksesta kakkoseen töissä jos samaan aikaan syö omenaa. MikkoMikko tuntuu kulkevan naurettavan hitaasti lyhyttä mäkeä meiltä Tenleytowniin, mutta toisaalta minä kipitän rinnalla niin nopeasti kuin ehdin, ja muistelemme miten mäkeä vuosi sitten juostiin lenkillä ylös.

- Eväät
Vaikka töihin ottaisi ison annoksen ruokaa ja reilusti välipaloja, ei ne tunnu riittävän jos syö noin tunnin välein. Jos edellä mainittujen voimien puutteessa menee bussilla kotiin mutkaista reittiä nälkäisenä, on perillä paha olo ja nälkä. Pitää syödä pieni pizza ja juoda mukillinen kaakaota että jaksaa kävellä noin kilometrin matkan kotiin

- Työpäivät
Tänään niitä on jäljellä yhdeksän. Siis niin vähän että se kirjoitetaan kirjaimin eikä numeroin. Se on vähän se.

Hetsku, jossa sen sijaaon on paljon mahaa ja kilojakin jo vajaa kymmenen uutta.

Saat naisen kyyneliin

Tämä viikko on ollut rankka. Ihan turhaan. En kehtaa näin puolijulkisesti edes kertoa mitä hävyttömyyksiä mulle työnantajan taholta on ehdotettu, mutta uskokaa kun kerron: törkeyksiä. Jos nyt en normaalistikaan pysy koolina kun koen että minua kohdellaan epäreilusti, niin tässä tilassa en ole siinä onnistunut senkään vertaa. Päässä alkoi raksuttamaan inhottavat ajatukset. Yritin soittaa MikkoMikolle, mutta en saanut heti kiinni. Pystyin pidättelemään siihen asti kunnes kerroin asiasta ensimmäiselle empaattiselle kollegalle, sitten tietenkin pillahdin itkuun. Rauhotuin hänen järkipuheistaan hetkeksi, sitten MikkoMikko soitti takaisin. Oli pakko aloittaa puhelu sanomalla että kaikki on okei (siis mulla ja vauvalla) - ja sitten parkua.

Uskon että järki kumminkin voittaa ja kokemani vääryys kumotaan. Ällös siis huolestu siellä, olen saanut täältä vahvan tuen taisteluun jos siihen asti tarvitsee mennä.

On sitä paitsi kivempi keskittyä kivoihin asioihin: äitiyspakkaus tavoitti meidät tiistaina. Uskalsin ensin vain raottaa sitä ettei taas olisi tarvinnut julkisella paikalla pillittää. Kotona tutkimme koko laatikon MikkoMikon kanssa. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Kattokaa nyt mitkä sukkahousut!

Vieressä kaverin puhelin antamassa mittakaavaa. Housut näyttävät siltä kun niitä olisi jo ehkä vähän käytetty, mutta värivirhe on vain kuvassa, kyllä ne ihan puhtaan luonnonvalkoiset on. Ja niin söpöt että tekisi mieli laittaa käsilaukkuun ja kaivaa aina esille kun maailma kaltoin kohtelee.

Hetsku, housu, sukkahousu.

Luonnosarkiston "aarre": Aika eroja

Löysin Bloggerin luonnoskansiosta tämän tekstin alun. Koska olen viime aikoina (eli vuosina) kirjoittanut niin vähän, päätin julkaista tämän nyt tässä. Varsinkin kun teksti käsittelee lempiaihettani, nukkumista. Tämä on luonnosteltu joskus kesäkuussa 2011.


Kun ottaa puolessatoista vuorokaudessa aikaa kiinni seitsemän tuntia, vanhenee noin neljä viikkoa.

Ensin sain kuningasjatuksen: Herään ennen lähtöä tosi aikaisin, jotta siirtyisin edes vähän kohti Suomen aikavyöhykettä. Ensin kuudelta, sitten viideltä. Olin siis jo ennen lähtöä superväsynyt. Se oli tavoitekin, jotta saisin nukuttua lentokoneessa edes hiukan.

Lento Washingtonista Reykjavikiin lähtee puolitoista tuntia myöhässä Islannin lentokenttähenkilöstön lakon vuoksi. Myöhästyminenkin tuntuu hyvältä: ehkä saan nukuttua paremmin, kun on Washingtonin yö. Joten kuten nukunkin, ehkä kaksi-kolme tuntia.

Reykjavikiin saavumme paikallista aikaa ennen yhdeksää, Washingtonissa kello on neljä tuntia vähemmän. Harhailemme väsyneenä lentokentällä, joka ei ole iso tai monimutkainen. Onneksi Islanti on pieni maa, jossa käy paljon turisteja. Kaikki on mietitty valmiiksi, ja Pohjoismaissa kun ollaan, kaikki vielä toimii. Lentokentältä lähtee bussi suoraan geotermiseen kylpylään. Matkalaukut narikkaan ja veteen likoamaan. Virkistymme ja uudistumme. Sitten bussi Reykjavikiin, bussi vie suoraan majatalon ovelle.

Alkaa sinnittely väsymyksen kanssa. Ei nukkumaan, vaan Reykjavikin keskustaan. On nälkä ja väsyttää. Sämpylän syötyämme menemme turisti-infoon tilaamaan bussikuljetusta lentokentälle seuraavaksi aamuksi. Jatkolennon Suomeen pitäisi lähteä ennen kahdeksaa aamulla. Pyydämme virkailijaa tarkistamaan, vieläkö lakko vaikuttaa sunnuntain lentoihin. "Helsingin-kone on hajonnut, joten lentonne lähtee vasta aikaisintaan klo 17.20". Ei hullumpaa. Voimme nukkua pitkään ja katsella Reykjavikia vielä sunnuntainakin.

Käymme vielä sushilla. Sitten voimat loppuvat. Pakko mennä nukkumaan, vaikka kello on Islannissa vasta vähän yli kuusi illalla. Heräämme kolmen tunnin unien jälkeen tokkuraisina. Jatkaako unia koko yö, vai käydäkö käppäilemässä kaupungilla?

Siihen luonnos loppui. Mutta muistan päivän melko hyvin, joten kerrotaan se loppukin niin ei jää kaivelemaan: siinähän kävi niin että herättyämme noilta päiväunilta (jotka eivät ihan kelpaa esiuniksi) lähdimme vielä jaloittelemaan kylille ja varmistimme samalla että mikähän mahtaisi olla lennon arvioitu lähtöaika nyt. No, nyt paljastuikin että päivällä virkailija oli saanut tilannetietonsa koskien tämän päivän lentoa, mutta meidän seuraavan päivän lento lähtisi aikataulussaan aamunkoitteessa. Siis aikainen herätys edessä. Ja me onnettomat oltiin sekoitettu unirytmi kolmen tunnin päikkäreillä.

No, Suomeen päästiin ja oltiin unirytmissä sekaisin kuin seinäkellot monta päivää. 

Hetsku, joka ei ehkä oppinut tästä keissistä muuta kuin että nuku aina kun voit (mutta älä kolmen tunnin päikkäreitä väärään aikaan).

Esiunilla

Ne jotka on ihan liian myöhäiset päiväuniksi. Ne joilla ei kuitenkaan riisuta päivävaatteita tai pestä hampaita. Ne kun mennään sängyn päälle muka lukemaan mutta mennäänkin peiton alle ja otetaan silmälasit pois päästä. Siihen aikaan kun ihan pienet lapset jo nukkuvat ja aamuvirkutkin ajattelevat nukkumaan menemistä. Siihen aikaan kun kukaan järkevä ei mene nukkumaan muuta kuin yöunille

Juuri siihen aikaan on ihanan kielletyä ja järjettömän mukavaa nukahtaa.

Hetsku, tänään vain esiunien esikartananossa, kohta siirtymässä yöunille.

Muka kylmä!

Fakta homma 2 on toki se, että täällä on yleensä aina lämpimämpää kuin Suomessa. Viekö se oikeuden joskus jutustella siitä, että on kylmä? Ei mun mielestä. Enkä valita.

Mutta tänään aamulla mietin että olisi hyvä jos tulisi vähän lämpimämpää. Aamut on niin hankalia aamutorkuille muutenkin, saati sitten jos on kylmä. Kämpässä oli herätessäni +17,6c - ei erityisesti houkuttele ylösnousemukseen. Kun sitten taistelun jälkeen pääsee liikkeelle ja suihkuun, tulee toinen jämähdys. Lämmin vesi virtaa eikä vessan kylmyyttä (jopa maton läpi) hohkaava kaakelilattia houkuttele. Monet minun kanssa asuneet ovat todistaneet kykyäni suoriutua ennätysnopeasti suihkusta. Talvella se ei onnistu. Kesällä (tai kunnolla tiivistetyissä ja lämmitetyissä taloissa) voin huoleti käydä suihkussa vielä viisi minuuttia ennen lähtöä. Kyllä siinä ajassa riisuu, suihkuttaa, kuivaa ja pukee.

Mutta takaisin tähän aamuun. Kylpytakkiin ja pyyhkeeseen vuorautuneena menen pukemaan. Vaatekaapin vieressä sängyssä peittoon kääriytyneenä nukkuu muuan MikkoMikko. Ulkona on pimeää, enkä uskalla tarkistaa verhojen raosta satoiko yöllä tosiaan lunta (ei satanut). Kello on vähän vaille seitsemän, töihin lähtöön on alle vartti aikaa. Kömpiäkö sänkyyn vai lähteäkö töihin?

"Mutta lähteä pitää, lähteä pitää", sanoo Arja Tiainen.

Varustelukysymyshän se onkin, toki. Sekin auttaa, että työaamuja on jäljellä noin 30.

Hetsku, tänään teellä ja kuumalla suihkuvedellä lämmitetty 

Fakta homma

Koska pieniä aiheita ei tunnu olevan raportoitavaksi, niin on aika ottaa se iso käsittelyyn. Fakta homma nimittäin on se, että olen seitsemännellä kuulla raskaana. Ja se on mukava fakta se!

Kaikki muu onkin ärsyttävän epävarmaa. Muun muassa se, että onko tyypillä kaikki siellä kunnossa.

Ensimmäiset kuukaudet varauduin pahimpaan. Sitten ylitettiin erilaisia rajapyykkejä ja käytiin kokeissa, joissa todettiin että kaikki on normaalia tai jopa täydellistä - amerikkalaiset lääkärit, you know. Sitten maha alkoi kasvamaan huomattaviin mittoihin ja se alkoi liikkumaankin. Kaikki näyttää siis hyvältä. Mutta kun se ei liiku aina ja samalla tavalla! Milloin se liikkui viimeksi? Miksi se nyt potkii näin vähän, yleensä illalla enempi? Onko se siellä jotenkin heikkona?

Voi elämä. Eikä se lie tästä helpommaksi muutu, vaikka se silloin huhtikuun lopulla syntyisikin kaikki elimet ja raajat paikallaan.

Tervetuloa uudet perheenjäsenemme, vauva ja Jatkuva Huoli!

Kuvasta on rajattu kaksi päätä pois koska a) mun mahaa tässä olikin tarkoitus esitellä b) kumpikaan meistä ei näytä kuvassa erityisen älykkäältä ja c) emme välitä siitä julkisuudesta, jonka saisimme jos naamamme näkyisi tässä supersuositussa blogissa.

Hetsku, joka on kuvassa keskellä. Tai hellan ja MikkoMikon välissä, niin kuin kuvaa myös tulkittiin.

PS. Emme vielä ole julkistaneet asiaa Facebookissa, tekisimme sen mieluusti itse. Media ja ihmispiiri kerrallaan.

Kolme miestä ja beibi

Aurinko paistaa ja mittari näyttää aamukymmeneltä +6 astetta. Soittimessa soi Falamansa-levy, jonka sain kämppikseltäni Inaralta (aka Rovaniema) noin kymmenen vuotta sitten. Istun villasukat jalassa ruokapöydän ääressä ja keittiössä häärää kaksi miestä. Toinen tuo mulle teetä ja toinen paistaa pannukakkuja aamupalaksi. Kolmas on lenkillä, mutta osallistuu hänkin aktiivisesti ruuan valmistamiseen.  On lauantaiaamupäivä ja viikonlopun suunnitelmissa on ei mitään.

Jotta tämä ei olisi unta, kivistää vasenta käsivarttani toissapäivänä saatu jäykkäkouristusrokotus.

Ei pöllömpää, Hetsku!

Elossa taas ja edelleen

Juhlapyhinä neljä astiaamme joutui rajuihin onnettomuuksiin, joista ainoastaan yksi selvisi hengissä. Ensin pamahti Iittalan lasi lattialle roukapöydästä. Sitten survoin ylioppilaslahjaksi saamaani jälkiruoka-astiaa niin pieneen muovipussiin että se lipesi otteestani lattialle. (Kätevästi astia ja siinä ollut kermavaahto pysyivät pussissa, joten siivoaminen oli helppoa.) Viinilaseja käsitellessään MikkoMikko kopautti kahta niin, että toisen jalka halkesi. Sen sai onneksi korjattua. Viimeisimpänä kaatui lasi astianpesukoneessa kohtalokkain seurauksin. Tuumin, että jos tuho tätä tahtia jatkuu niin ei meillä Suomeen palatessa (kesällä 2014) ole mitään astiaongelmaa. Eikun MikkoMikon astiat varastoista käyttöön.

Kerroin tämän erittäin mielenkiintoisen tarinan siksi että jotain on sanottava jos blogia meinaa päivittää. Syksy ei ollut mitäänsanomaton, mutta kiinnostavia arkisia tapahtumia ei tuntunut riittävän. Kuten olen edellisen kerran postannut (syyskuussa!), olin vain töissä ja väsynyt. Ja vähän muutakin, mutta siitä sitten myöhemmin.

Nyt yritän reipastua. Kun vaan tarttuu toimeen huomaa ettei se nyt niin vaikeaa/työlästä/mahdotonta ollutkaan.

Hetsku, joka lupasi itselleen herkuttoman tammikuun. Kolme pitkää päivää takana.