23.3.10

Niin joo, jahas jahas

Tänne piti kirjoittaa jotain. Pienistä asioista vanhaan tyyliin. Mihin vire on kadonnut? Ainakaan se ei ole sieltä palannut.

Olin katsomassa viime viikolla Helsingin kaupunginteatterin Ivanovia pienessä eli Malyi-teatterissa, joka on siinä ison eli Bolshoin vieressä. Alku on mielestäni liian pitkä ja hidas, ja joku kriitikko kehuikin että (ainakin Helsingin esityksissä) eka puoliaika – voiko teatterissa puhua puoliajasta? - oli loistavaa teatteria. No, mun näkemys menee usein kriitikoiden kanssa ristiin, niin kuin Arto Pajukallion kanssa leffasta Blame it on the Bellboy. Arto ei tykännyt, me naurettiin Äitin kanssa vedet silmissä. Ehkä siksi, etteivät odotukset olleet Arton antaman yhden tähden jälkeen korkealla. Teatterilta odottaa tietysti aina paljon, ja siellä on toisaalta kiva käydä vaikka näytelmä ei niin kolahtaisikaan. Ivanov oli lopulta ”ihan jees”, toisella puoliajalla alkoi tapahtumaan. Ja näyttelijät olivat loistavia koko näytelmän ajan.

Korkean kulttuurin vastapainoksi pitää tietysti saada matalaa, esimerkiksi voi ajella peppu maata viistäen mikroautolla rataa ympäri kymmenen minuuttia niin kuin me luutapallojoukkueen kauden päättäjäisissä. Olin tietysti porukan hitain enkä mitenkään yllättynyt siitä. Tulipahan kokeiltua.

Viime viikon tähtihetki oli ensikäynti Moskovan parhaassa intialaisessa ravintolassa. Sinne ei eksy jollei ole päättäväinen mieli: ensin metrolla yhden linjan päätepysäkille, ja sieltä sitten oikeaan ilmansuuntaan bussilla muutama kilometri, ja sitten Kansojen ystävyyden yliopiston asuntolan sisäpihalle ja kohti Beirut Cafe –kylttiä, ja kun jatkaa vähän eteenpäin niin saattaa huomata Devi Cafen kyltinkin. Devi Cafe todistaa että jos ruoka on hyvää ja hinnat kohdallaan niin ihmiset tulevat vaikka ravintola olisikin kaukana keskustasta eikä matkan varrelle olisi ripustettu opaskylttejä.

Täällä se on, älkää antako epäuskon vallata: Moskovan parasta intialaista ruokaa.

Viikon paras huhu oli että Ville Haapasalo olisi perustamassa Suomeen gruusialaista ravintolaa. Pitäköön se paikkaansa!

HetsQ, jolle on tällä viikolla sattunut vain sellainen raportoimisen arvoinen asia että tulin tänään puoltoista tuntia liian aikaisin töihin. Kevät tekee hyvää!

16.3.10

Samat sanat

Jo Äitiharjoittelijan postauksesta eli blogitekstistä ajattelin että munkin pitäisi päivittää blogia, mutta munkki jatkoi laiskotteluaan (hah hah!).  Nyt Laurakaisalle luvattuani ryhdistäydyn minäkin. Sillä samoin sanoin, kyllä elämässä tapahtuu vaikka siitä ei ole saanut kirjoitettua.

Mistä kaikesta onkaan jäänyt kirjoittamatta viimeisen noin puoli vuotta kestäneen laiskottelun aikana? Vissiin ainakin yksistä häistä (niistä toisista siellä Kotkassa), Mikkomikon Moskovaan muutosta, Indonesian matkasta, luutapallokaudesta (mestaruus tuli taas, voitettiin 14/15 matsia ja se yksi pelattiin tasan, eli ylivoimaisesti!), useimmistakin Suomen-matkoista, vielä useammista kekkereistä ja tapahtumista, Berliinin-matkasta, paastosta...

ja kaikista just niistä hauskoista arkipäivän kommelluksista, joista oikeastaan haluaisin kirjoittaa. Sillä en ole suurien asioiden (okei, mun elämän suurien asioiden kuten Siperian-junamatka tai häät) raportoija. Pienet jutut saavat minut helpommin tarttumaan moderniin kynään eli näppäimistöön.

Nykyään on muuten tosi rankkaa kirjoittaa kynällä paperille omia osoitetietoja pidempiä tekstejä. Jopa kuukausittainen kortti Loorakkille meinaa krampauttaa käden. Miten koskaan kirjoitin monisivuisia kirjeitä? Tai ylioppilasesseitä? Miten koskaan pääsin ylioppilaskirjoituksista läpi, ja jopa ihan hyvin paperein? Katsellessani lehdistä keväisin ylioppilaskokeiden kysymyksiä näen keskellä päivää painajaisen, jossa multa vaaditaan ylioppiluuden II-vaihe, eli yo-kokeet suoritetaan toistamiseen. (Älkää lukeko tätä, ylioppilastutkintolautakunnan tyypit!)

Mutta siis, pää on taas auki. En silti aio aukoa päätäni, vaan kerron tästä lähtien taas kun mieleen juolahtaa jotain hauskaa. Nyt juuri juolahtaa: uni. Siispä nukkumaan.

HetsQ, kello vasta kymmenen ja petikamaa.