Löin noin 18 vuotta sitten vetoa yhden jämsäläisen Kivirannan kanssa siitä etten koskaan aio mennä naimisiin. Miksi menisin? Eihän siinä ole mitään järkeä, ihmettelin. Kiviranta myhäili ja sanoi olevansa valmis lyömään vetoa naimisiinmenostani. Panokseksi sovittiin kymmenen markkaa. Se oli teinarille aika iso summa, vaikka olinkin varma etten sitä tule koskaan häviämään.
Olin siksi huolestunut etten saa kymppiäni koskaan, mihin vetomme päättyisi? Jos en koskaan mene naimisiin ja kuolen naimattomana, voitan vedon mutten saa rahojani. Sovittiin että Kiviranta antaisi minulle kympin, ja minä hänelle kaksi jos joskus häviäisin vetoni. Kymppi jäi Kivirannalta saamatta. Kerran hänellä olisi ollut tonnin seteli, mutta 15-vuotiaalla Hetskulla ei ollut antaa rahasta takaisin.
Kun veljeni noin viisitoista vuotta myöhemmin kuuli toisen käden tietona kihlauksestamme, laittoi hän minulle tekstiviestin: "Meinasitko hävitä vedon Kivirannalle?". Pohdin silloin että vedot ja velat on maksettava. Sehän voisikin olla vähän kuin myötäjäiset: suostun menemään naimisiin kanssasi jos maksat vetoni Matille.
Homma tietenkin jäi. Pari kuukautta sitten asia tuli kuitenkin uudestaan puheeksi. SannaPi tai Äiti, en muista kumpi, kertoi että Kiviranta muistaa edelleen vedonlyöntimme, joskin ilmeisesti väärin, että hän olisi jostain syystä minulle jotain velkaa (ja että hän olisi sen kyllä maksanut). SannaPi kaiveli minulle Kivirannan osoitteen ja ajattelin että lähetän hänelle kymmenen euroa, olkoon se vetomme panos inflaatiokin huomioon ottaen.
En vaan toiminut tarpeeksi nopeasti. Tiistaina sain kuulla että Kiviranta on lähtenyt vedonlyöntiin vihreämmille niityille.
Opetus: Älä uhoa teinarina ettet koskaan mene naimisiin. Saatat tavata vielä elämäsi MikkoMikon. Voit sen sijaan lyödä vetoa siitä, ettet aikuisenakaan ala meikkaamaan. Koska ei se ole pakollista silloinkaan, eikä elämäsi MikkoMikko sitä varsinkaan vaadi (niin kuin eräs vedonlyöjä minulle väitti).
Opetus kaksi: Maksa velkasi ajoissa. Maksa joka tapauksessa.
Hetsku, joka miettii sopivaa hyväntekeväisyyskohdetta, jonne voisi Kivirannan muistoksi lahjoittaa velkansa.
25.10.11
Matkaloki, päivä 10: Kotona
Kadehdin ihmisiä jotka pystyvät nukkumaan missä vain. Jos on puoli tuntia aikaa ja saa johonkin istahtaa, ne jo nukkuvat. Itse en tietenkään saa paluulennolla San Franciscosta Chicagoon (4h) nukuttua, enkä myöskään jatkolennolla Washingtoniin (alle 2h). Laskeudumme Washingtoniin klo 8.30 ja klo 10.03 olen työpaikalla. Suoraan kentältä, ilman suihkua, ilman unta.
En kadehdi niitä jotka olivat kanssani töissä maanantaina. Kompuroin, sönkötän enkä saa muuta järkevää tehtyä kuin leimattua itseni sisään ja ulos työpäivän merkiksi. Kun pinnistelen sen pakollisen kuusi tuntia, jotka liukuman puitteissa on pakko töitä tehdä, saan luettua loman aikana tulleet sähköpostit kahdesta sähköpostilaatikosta. Kaikki muu täytyy tehdä päivänä 11.
Hetsku, nyt jo päivässä 11 ja melkein järjissäänkin jo.
En kadehdi niitä jotka olivat kanssani töissä maanantaina. Kompuroin, sönkötän enkä saa muuta järkevää tehtyä kuin leimattua itseni sisään ja ulos työpäivän merkiksi. Kun pinnistelen sen pakollisen kuusi tuntia, jotka liukuman puitteissa on pakko töitä tehdä, saan luettua loman aikana tulleet sähköpostit kahdesta sähköpostilaatikosta. Kaikki muu täytyy tehdä päivänä 11.
Hetsku, nyt jo päivässä 11 ja melkein järjissäänkin jo.
24.10.11
Matkaloki, päivät 7-9: San Farancisco
Perjantaiaamuna ajamme Napasta alle 100 kilometrin matkan San Franciscoon. Jostain syystä minulla ei ala soimaan Se Laulu päässä, mutta kaikki muut kohteesta kuulleessaan muistuttavat laittamaan kukkaa tukkaan. Itse huokailen että tärkeämpi olisi muistuttaa nykypäivän SF:oon matkaavaa käymään vessassa ennen automatkaa. Kaupunkiin on menossa ei-ruuhka-aikaan jokunen muukin, ja sillalle on tunkua.
Ensimmäinen SF-fiilikseni on hämmästys: ai tällainenkö tää on? En saa samanlaista wau-elämystä kuin New Yorkissa 12 vuotta aikaisemmin. Kuuluisa Pier 39 ja sen lähitienookin vaikuttaa lähinä turistirysältä ja laiturin tienoilla makoilevien merileijonien laulua ehdimme jo kuulla Crescent Cityssä. Ajelemme perjantaina kaupungin Tyynenmeren puoleisella rannalla kun auto vielä käytössä on. MikkoMikon kuvia auringonlaskusta rannalla tulossa piakkoin.
Lauantaina on MikkoMikon synttärit! Syömme sen kunniaksi edellisiltana hotellihuoneessa lähikaupasta ostamaamme juustokakkua muovihaarukoilla ja juomme teetä. Lauantaiksi MikkoMikko on itse hommannut meille liput Alcatraz-kierrokselle. Käymme ensin palauttamassa uskollisesti meitä palvelleen Buickin ja vaihdamme hotellia. Voimme suositella SF:ssa matkaavalle hotelli Mosseria, ja niin varmaan suosittelee jokunen muukin, sillä edullinen ja siisti hotelli Market Streetiltä varataan täyteen niin nopeasti ettemme saa kuin ensimmäiseksi yöksi sieltä huoneen. Toisen yön vietämme parin korttelin päässä hotelli Whitcombissa, joka on myös ihan siisti, mutta kalliimpi ja huone haisee tunkkaiselta republikaaniukolta.
Alcatraz-kierros on yllättävän mukava, varsinkin kun sääkin suosii. Lauttamatka saarelle kestää kymmenisen minuuttia, ja me saamme saarella helposti kulutettua kolme tuntia. Selliosastosta on tehty hyvä opasnauhoite jota voi kuunnella omassa tahdissa. Aurinkoisena päivänä hälisevän turistiporukan keskellä tuskin pääsee samaan tunnelmaan kun saarella talvisin 40-50 vuotta aikaisemmin. Illalla käymme vielä Kiinassa eli SF:n eloisassa Chinatownissa. Pelkkää kiinaa puhumalla pärjäisi kaupungissa varmasti hyvin. Kokeilen hienoa silkkijakkua ja tutkimme hienoja nahkakäsitöitä, mutta tyrkky "just buy it" -asenne rassaa enemmän kuin tavara houkuttelee.
Sunnuntaina urheilemme. Ensin ennen aamupalaa reilun puolen tunnin juoksulenkille Alamo Squaren tuntumaan, sitten aamupalalle. Huone pitää luovuttaa puoliltapäivin ja tavarat jättää säilytykseen. Ratikoimme itsemme rantaan ja vuokraamme tandem-pyörän, jolla poljemme reilun parinkymmenen kilometrin lenkin Golden Gaten yli. Maisemaa katsellessa on vaikea uskoa että siitä alle vuorokauden kuluttua pitäisi olla jo mantereen toisella laidalla töissä.
Illalla ihailemme vielä kerran länsirannikon auringonlaskua Pier 39:n tuntumasta. Sitten onkin aika suhauttaa metrolla lentokentälle.
Hetsku, väsynyt mutta virkistäytynyt
Ensimmäinen SF-fiilikseni on hämmästys: ai tällainenkö tää on? En saa samanlaista wau-elämystä kuin New Yorkissa 12 vuotta aikaisemmin. Kuuluisa Pier 39 ja sen lähitienookin vaikuttaa lähinä turistirysältä ja laiturin tienoilla makoilevien merileijonien laulua ehdimme jo kuulla Crescent Cityssä. Ajelemme perjantaina kaupungin Tyynenmeren puoleisella rannalla kun auto vielä käytössä on. MikkoMikon kuvia auringonlaskusta rannalla tulossa piakkoin.
Lauantaina on MikkoMikon synttärit! Syömme sen kunniaksi edellisiltana hotellihuoneessa lähikaupasta ostamaamme juustokakkua muovihaarukoilla ja juomme teetä. Lauantaiksi MikkoMikko on itse hommannut meille liput Alcatraz-kierrokselle. Käymme ensin palauttamassa uskollisesti meitä palvelleen Buickin ja vaihdamme hotellia. Voimme suositella SF:ssa matkaavalle hotelli Mosseria, ja niin varmaan suosittelee jokunen muukin, sillä edullinen ja siisti hotelli Market Streetiltä varataan täyteen niin nopeasti ettemme saa kuin ensimmäiseksi yöksi sieltä huoneen. Toisen yön vietämme parin korttelin päässä hotelli Whitcombissa, joka on myös ihan siisti, mutta kalliimpi ja huone haisee tunkkaiselta republikaaniukolta.
Alcatraz-kierros on yllättävän mukava, varsinkin kun sääkin suosii. Lauttamatka saarelle kestää kymmenisen minuuttia, ja me saamme saarella helposti kulutettua kolme tuntia. Selliosastosta on tehty hyvä opasnauhoite jota voi kuunnella omassa tahdissa. Aurinkoisena päivänä hälisevän turistiporukan keskellä tuskin pääsee samaan tunnelmaan kun saarella talvisin 40-50 vuotta aikaisemmin. Illalla käymme vielä Kiinassa eli SF:n eloisassa Chinatownissa. Pelkkää kiinaa puhumalla pärjäisi kaupungissa varmasti hyvin. Kokeilen hienoa silkkijakkua ja tutkimme hienoja nahkakäsitöitä, mutta tyrkky "just buy it" -asenne rassaa enemmän kuin tavara houkuttelee.
Sunnuntaina urheilemme. Ensin ennen aamupalaa reilun puolen tunnin juoksulenkille Alamo Squaren tuntumaan, sitten aamupalalle. Huone pitää luovuttaa puoliltapäivin ja tavarat jättää säilytykseen. Ratikoimme itsemme rantaan ja vuokraamme tandem-pyörän, jolla poljemme reilun parinkymmenen kilometrin lenkin Golden Gaten yli. Maisemaa katsellessa on vaikea uskoa että siitä alle vuorokauden kuluttua pitäisi olla jo mantereen toisella laidalla töissä.
Illalla ihailemme vielä kerran länsirannikon auringonlaskua Pier 39:n tuntumasta. Sitten onkin aika suhauttaa metrolla lentokentälle.
Hetsku, väsynyt mutta virkistäytynyt
22.10.11
Matkaloki, päivä 6: Ukiahista Napaan
Kuudentena päivänä pitkät ajomatkat ovat takana. Suunnitelmana on ajaa Napa-laaksoon reilun sadan kilometrin päähän ja käydä viinitiloilla. Seitsemäntenä päivänä eli perjantaina jatkamme sitten San Fransiscoon pariksi päiväksi.
Aamupala, kamat kasaan, sumun läpi kohti auringonpaistetta. Pari stoppia matkalla että MikkoMikko saa kuvia otettua. Reissuaamuillamme on selvät rutiinit.
Matkalla viinitilalle MikkoMikko bongaa sattumalta Petrified Forestin tienviitan. Kurvaamme sinne kun kerran kulmilla olemme. Petriefied Forest tarkoittaa pientä maksullista lenkkiä metsässä, jossa on kolme ja puoli miljoonaa vuotta sitten (!) sattuneen tulivuoren purkauksen jäjiltä kivettyneitä puita. Nuo puut olivat purkauksen aikaan 2000 vuotta vanhoja punapuita, eli samoja jättiläisiä kun olimme edellispäivänä nähneet. Purkauksen aiheuttamassa tärskeessä ne kaatuivat, tuhka peitti puut ja solutasolla tapahtui jotain ja puista tuli kiviä. Ne näyttävät ihan kaatuneilta puilta, mutta tuntuvat kiveltä. Ihmeellisiä.
Kivipuiden luona on kyltti toiseen mielenkiintoiseen kohteeseen, eli Galistogan geysirille. Kympin sisäänpääsymaksulla saa syödä omaa kylmää tomaattikeittoa (ehkä jotain muutakin) piknikpöytien ääressä ja katsoa kuinka sympaattinen, kärttyisän ukon oloinen geysir päästelee noin kymmenen minuutin välein kuumaa vettä korkeuksiin. Geysir on kuulemma hyvä ennustamaan maanjäristyksiä. Jos säännöllisessä suihkuttelussa tulee taukoja tai suihku vaimenee, 500 mallin säteellä tulee melko varmasti tärinät. Me emme huomaa poikkeamia, mutta illalla kuulemme uutisista että San Franciscossa on koettu pari reilun 4 magnitudin täristystä. Toivottavasti eivät ennakoi suurempaa järistystä, varsinkaan loppuviikolle...
Vihdoin pääsemme viinitilalle. Laakso on viinitiloja pullollaan ja niitä voisi käydä läpi varmasti viikon aamusta iltaan. MikkoMikon esitutkimusten perusteella me keskitymme yhteen. Frog's Leapissa on rento tunnelma, 20 dollarilla saa maistaa neljää luomutilan viiniä takapihan verrannalla.Esittelijä on hyvä ihmistuntija tai tuntee suomalaiset, eikä lässytä meille liikoja, vaan kaataa lasiin kolmea punaviiniä ja yhtä valkoista, kertoo niistä lyhyesti ja poistuu paikalta. Viinit ovat oikein hyviä (paitsi se valkoinen), mutta parasta minusta on viinien kyljessä tarjottu juusto. Lähtiessämme ostamme pullon minun suosikkiani (27 dollaria), mutta minun on pakko kysyä että mitä se juusto oikein oli. Hollantilaista goudaa kuulemma, mutta ei tietenkään mitä tahansa.
Illaksi ja yöksi ajamme laakson ytimeen eli Napaan. Napassa olisi mahdollista jatkaa viinin maistelua, mutta ei riitä veto. Kellahdamme hotellin sänkyyn kahdeksan jälkeen ja iltakymmeneltä olen taas jo unessa. Samassa hotellissa ovat yöpyneet mm. Elvis ja Marilyn Monroe, joten kelpaakin kölliä.
Hetsku, hyvässä seurassa kaiken aikaa
Aamupala, kamat kasaan, sumun läpi kohti auringonpaistetta. Pari stoppia matkalla että MikkoMikko saa kuvia otettua. Reissuaamuillamme on selvät rutiinit.
Matkalla viinitilalle MikkoMikko bongaa sattumalta Petrified Forestin tienviitan. Kurvaamme sinne kun kerran kulmilla olemme. Petriefied Forest tarkoittaa pientä maksullista lenkkiä metsässä, jossa on kolme ja puoli miljoonaa vuotta sitten (!) sattuneen tulivuoren purkauksen jäjiltä kivettyneitä puita. Nuo puut olivat purkauksen aikaan 2000 vuotta vanhoja punapuita, eli samoja jättiläisiä kun olimme edellispäivänä nähneet. Purkauksen aiheuttamassa tärskeessä ne kaatuivat, tuhka peitti puut ja solutasolla tapahtui jotain ja puista tuli kiviä. Ne näyttävät ihan kaatuneilta puilta, mutta tuntuvat kiveltä. Ihmeellisiä.
Kivipuiden luona on kyltti toiseen mielenkiintoiseen kohteeseen, eli Galistogan geysirille. Kympin sisäänpääsymaksulla saa syödä omaa kylmää tomaattikeittoa (ehkä jotain muutakin) piknikpöytien ääressä ja katsoa kuinka sympaattinen, kärttyisän ukon oloinen geysir päästelee noin kymmenen minuutin välein kuumaa vettä korkeuksiin. Geysir on kuulemma hyvä ennustamaan maanjäristyksiä. Jos säännöllisessä suihkuttelussa tulee taukoja tai suihku vaimenee, 500 mallin säteellä tulee melko varmasti tärinät. Me emme huomaa poikkeamia, mutta illalla kuulemme uutisista että San Franciscossa on koettu pari reilun 4 magnitudin täristystä. Toivottavasti eivät ennakoi suurempaa järistystä, varsinkaan loppuviikolle...
Vihdoin pääsemme viinitilalle. Laakso on viinitiloja pullollaan ja niitä voisi käydä läpi varmasti viikon aamusta iltaan. MikkoMikon esitutkimusten perusteella me keskitymme yhteen. Frog's Leapissa on rento tunnelma, 20 dollarilla saa maistaa neljää luomutilan viiniä takapihan verrannalla.Esittelijä on hyvä ihmistuntija tai tuntee suomalaiset, eikä lässytä meille liikoja, vaan kaataa lasiin kolmea punaviiniä ja yhtä valkoista, kertoo niistä lyhyesti ja poistuu paikalta. Viinit ovat oikein hyviä (paitsi se valkoinen), mutta parasta minusta on viinien kyljessä tarjottu juusto. Lähtiessämme ostamme pullon minun suosikkiani (27 dollaria), mutta minun on pakko kysyä että mitä se juusto oikein oli. Hollantilaista goudaa kuulemma, mutta ei tietenkään mitä tahansa.
Illaksi ja yöksi ajamme laakson ytimeen eli Napaan. Napassa olisi mahdollista jatkaa viinin maistelua, mutta ei riitä veto. Kellahdamme hotellin sänkyyn kahdeksan jälkeen ja iltakymmeneltä olen taas jo unessa. Samassa hotellissa ovat yöpyneet mm. Elvis ja Marilyn Monroe, joten kelpaakin kölliä.
Hetsku, hyvässä seurassa kaiken aikaa
20.10.11
Matkaloki, päivä 5: Grants Passista Crescent Cityn kautta Ukiahiin
Edellisillan megalomaanisesta väsymyksestä huolimatta heräämme ilman herätyskelloa klo 6.59. Arvioimme että tänään ei ole niin pitkä matka ajella, joten ei ole kiirettä. Syömme omia eväitä hotellin aamupalalla höystettynä ja teemme hotellin jääpalakoneen avustuksella kylmänkallen melkein nelilitraisesta vesipullosta. Yhdeksän aikaan olemme jo matkalla. Maisema on jo tutuksi käyneen kaavan mukaan ensin sumuinen, mutta kohta paistaa jo aurinko. Ihmeellistä tuuria.
Ajamme mutkaista, autopelien rallireittejä muistuttavaa vuoristotietä rannalle Crescent Cityyn. Lounaan jälkeen koukkaamme vähän takaisinpäin ihmettelemään jättiläisiä eli punapuita. Metsässä olemme dinosauruksien ajassa. Kai sitä säikähtäisi jos sellainen vastaan tulisi, mutta tämä liene kuitenkin todennäköisin paikka niihin törmätä. Isoja puita, saniaisia, sammalta ja naavaa, hiljaisuus.
Kävelemme pienen reitin puiden seassa. Olemme kuin Liisoja Ihmemaassa, syöneet liikaa pienentävää sientä. Puut ovat vanhoja ja viisaita ja niitä olisi kiva halata. Kädet riittävät ehkä kuudesosalle ympärysmitasta. Jedediah Smithin kansallispuistosta jatkamme rannikkoa pitkin kohti Eurekaa. Eureka oli alkuperäisen suunnitelmamme mukainen yöpymispaikka, mutta hurautamme vain valtatietä keskustan läpi parikymmentä kilometriä etelään Jättiläisten valtakadulle, Avenue of the Giantsille. Aurinko alkaa laskea ja tokko se näiden jättiläisten juuria hirveästi valaisisi muutenkaan.
Ajattuamme yhden punapuun läpi Meyer's Flatissa aloitamme päivän viimeisen pikataipaleen kohti Ukiahia. Kello on vähän yli seitsemän ja alkaa olla pilkkopimeää. Tie 101 on paikoin kolmikaistainen, mäkinen ja mutkainen, mutta ei valaistu, ei edes risteyksissä tai liittymien kohdalla. Olemme 160 kilometrin mittaisella kummitusuoristoradalla.
Hetsku, Jukaijjahissa
Ajamme mutkaista, autopelien rallireittejä muistuttavaa vuoristotietä rannalle Crescent Cityyn. Lounaan jälkeen koukkaamme vähän takaisinpäin ihmettelemään jättiläisiä eli punapuita. Metsässä olemme dinosauruksien ajassa. Kai sitä säikähtäisi jos sellainen vastaan tulisi, mutta tämä liene kuitenkin todennäköisin paikka niihin törmätä. Isoja puita, saniaisia, sammalta ja naavaa, hiljaisuus.
Kävelemme pienen reitin puiden seassa. Olemme kuin Liisoja Ihmemaassa, syöneet liikaa pienentävää sientä. Puut ovat vanhoja ja viisaita ja niitä olisi kiva halata. Kädet riittävät ehkä kuudesosalle ympärysmitasta. Jedediah Smithin kansallispuistosta jatkamme rannikkoa pitkin kohti Eurekaa. Eureka oli alkuperäisen suunnitelmamme mukainen yöpymispaikka, mutta hurautamme vain valtatietä keskustan läpi parikymmentä kilometriä etelään Jättiläisten valtakadulle, Avenue of the Giantsille. Aurinko alkaa laskea ja tokko se näiden jättiläisten juuria hirveästi valaisisi muutenkaan.
Ajattuamme yhden punapuun läpi Meyer's Flatissa aloitamme päivän viimeisen pikataipaleen kohti Ukiahia. Kello on vähän yli seitsemän ja alkaa olla pilkkopimeää. Tie 101 on paikoin kolmikaistainen, mäkinen ja mutkainen, mutta ei valaistu, ei edes risteyksissä tai liittymien kohdalla. Olemme 160 kilometrin mittaisella kummitusuoristoradalla.
Hetsku, Jukaijjahissa
Matkaloki, päivä 4: Eugenesta Kraaterijärvelle
Pilkkopimeässä ja viileässä motellihuoneessa nukuttaa hyvin, mutta nousemme silti seiskalta. Ajokilometrejä ja maisemia on varattu tällekin päivälle. Ajamme aamusumuisen Eugenen yliopiston ympäri ja jatkamme 5-tietä kaakkoon. Sumu ja aurinko tekevät ihmeitä ympäröivästä maisemasta. Pysähdymme katetun sillan kupeeseen, ei niinkään sillan vaan kaiken sen muun kauneden keskelle.
Willametten kansallispuistossa kipuamme kohti korkeuksia. Korvat rutisevat viimeistään 1500 metrin korkeudessa. Aurinko paistaa ja maisemat ova huikeat. Kansallispuiston keskellä menee ihmeen hyväkuntoinen ja leveä tie.
Opaskirjassa mainitaan huokailu Kraaterijärven äärellä, emmekä mekään tee muuta. Tai no, syömme eväitä, menemme pysähdykseltä toiselle, MikkoMikko ottaa valokuvia ja minä pelkään vuoristoisella tiellä reunan yli ajamista. Tie järven ympäri on noin 50 kilometriä pitkä ja kulkee yli 2000 metrissä. Vesi on kirkasta ja ihmeellisen kauniin väristä.
Kulutamme reissulla reilut kuusi tuntia. Viimeinen stoppi on urheilusuoritus järven rantaan puolentoista kilometrin polkua, jossa korkeusero alusta loppuun on yli 200 metriä. Alas menee kuin juosten, ylös tullessa puuskuttaa. Johtunee ohuesta ilmasta korkealla.
Yöpymyskohteeseen Grants Passiin ajelemme pimenevällä metsätiellä. Tällä kertaa auringonlasku jää näkemättä, mutta MikkoMikko saa hämärässä otettua satumaisen kuvan vuoristopurosta.
Grants Passissa olen niin väsynyt että kahden tähden hotelli tuntuu ihanalta luksukselta. Olen kaikista matkan hotelleista tästä kaikista vaikuttunein, vaikka aamupala ei tarjoakaan vehnähöttöä väistelevälle juuri mitään ja hotellin mainostama sauna on suljettu talvikaudeksi!
Hetsku, juuri nyt virkeänä matkalla kohti Kaliforian rantaa.
Willametten kansallispuistossa kipuamme kohti korkeuksia. Korvat rutisevat viimeistään 1500 metrin korkeudessa. Aurinko paistaa ja maisemat ova huikeat. Kansallispuiston keskellä menee ihmeen hyväkuntoinen ja leveä tie.
Opaskirjassa mainitaan huokailu Kraaterijärven äärellä, emmekä mekään tee muuta. Tai no, syömme eväitä, menemme pysähdykseltä toiselle, MikkoMikko ottaa valokuvia ja minä pelkään vuoristoisella tiellä reunan yli ajamista. Tie järven ympäri on noin 50 kilometriä pitkä ja kulkee yli 2000 metrissä. Vesi on kirkasta ja ihmeellisen kauniin väristä.
Kulutamme reissulla reilut kuusi tuntia. Viimeinen stoppi on urheilusuoritus järven rantaan puolentoista kilometrin polkua, jossa korkeusero alusta loppuun on yli 200 metriä. Alas menee kuin juosten, ylös tullessa puuskuttaa. Johtunee ohuesta ilmasta korkealla.
Yöpymyskohteeseen Grants Passiin ajelemme pimenevällä metsätiellä. Tällä kertaa auringonlasku jää näkemättä, mutta MikkoMikko saa hämärässä otettua satumaisen kuvan vuoristopurosta.
Grants Passissa olen niin väsynyt että kahden tähden hotelli tuntuu ihanalta luksukselta. Olen kaikista matkan hotelleista tästä kaikista vaikuttunein, vaikka aamupala ei tarjoakaan vehnähöttöä väistelevälle juuri mitään ja hotellin mainostama sauna on suljettu talvikaudeksi!
Hetsku, juuri nyt virkeänä matkalla kohti Kaliforian rantaa.
19.10.11
Matkaloki, päivä 3: Portlandista rantaa pitkiin Eugeneen
Heräämme herätyskellon soittoon klo 7.00. Se siitä länteen päin matkustamisen hyödystä. Aamupalaksi nautimme eilisen eväiden rippeet ja lähdemme matkaan kahdeksan jälkeen. Edessä on nelisensataa kilometriä ja upeita maisemia nähtävänä, joten aikaa tarvitaan.
Ensimmäiseen kohteeseen olemme saaneet vinkin automme aiemmalta vuokraajalta. Kuskin penkin ja keskikonsolin välissä on lappu, jossa lukee Cape Meares <- lighthouse, west of Tillamook. Ajelemme Portlandin aamuruuhkassa, joka on hämmentävästi tiellä Portlandista poispäin. Kun käännymme tielle 54 ruhkat jäävät ja ajelemme tukkirekkojen kanssa mäkeä ylös ja alas, sumussa ja aruingonpaisteessa.
Cape Mearesissa on Oregonin matalin majakka ja hulppeat maisemat. Myös sää suosii. MikkoMikko tallentaa maisemaa ja minä hoputan vieressä. Tulemme ajamaan rantaa pitkin parisensataa kilometriä, joten kaikkea ei voi kuvata perusteellisesti. Lounastamme Oceansidessa pikkukuppilassa, kävelemme rannalla ja nauramme koirien leikille. MikkoMikko kuvaa ja minä hoputan. Vieläkin on parisensataa kilsaa rantaa jäljellä.
Yaquina Bayn majakalla, sata kilometriä, monta kuvauspysähdystä ja hoputusta myöhemmin todistamme reissun toista kosintaa. Maisemat ja paikat joita koluamme ovat siis legendaarisia ja miehet polvilleen saavia. Yaquina Bay on luonnonpuiston esitteen mukaan yksi rannikon parhaita valaiden bongauspaikkoja. Me bongaamme vain lintuja, simpukankuoria ja laavakiviä ja kuuntelemme kun kivet kolisevat aaltojen mukana rantaviivalla.
Aurinko laskee kohdallamme Heceta Headin majakan luona. MikkoMikon kuvat kertokoot miltä se näytti.
Pian käännyimme kohti sisämaata ja ajoimme pilkkopimeän Siuslaw kansallismetsän läpi Eugeneen yöksi. Matkalla luonto kutsui MikkoMikkoa, mutta mä en suostunut pysähdykseen. Joku mörkö olisi meidät yön pimeydessä vienyt jos olisimme hidastaneet vauhtia.
Hetsku, juuri nyt parkissa mutta huomenna taas on the road
Ensimmäiseen kohteeseen olemme saaneet vinkin automme aiemmalta vuokraajalta. Kuskin penkin ja keskikonsolin välissä on lappu, jossa lukee Cape Meares <- lighthouse, west of Tillamook. Ajelemme Portlandin aamuruuhkassa, joka on hämmentävästi tiellä Portlandista poispäin. Kun käännymme tielle 54 ruhkat jäävät ja ajelemme tukkirekkojen kanssa mäkeä ylös ja alas, sumussa ja aruingonpaisteessa.
Cape Mearesissa on Oregonin matalin majakka ja hulppeat maisemat. Myös sää suosii. MikkoMikko tallentaa maisemaa ja minä hoputan vieressä. Tulemme ajamaan rantaa pitkin parisensataa kilometriä, joten kaikkea ei voi kuvata perusteellisesti. Lounastamme Oceansidessa pikkukuppilassa, kävelemme rannalla ja nauramme koirien leikille. MikkoMikko kuvaa ja minä hoputan. Vieläkin on parisensataa kilsaa rantaa jäljellä.
Yaquina Bayn majakalla, sata kilometriä, monta kuvauspysähdystä ja hoputusta myöhemmin todistamme reissun toista kosintaa. Maisemat ja paikat joita koluamme ovat siis legendaarisia ja miehet polvilleen saavia. Yaquina Bay on luonnonpuiston esitteen mukaan yksi rannikon parhaita valaiden bongauspaikkoja. Me bongaamme vain lintuja, simpukankuoria ja laavakiviä ja kuuntelemme kun kivet kolisevat aaltojen mukana rantaviivalla.
Aurinko laskee kohdallamme Heceta Headin majakan luona. MikkoMikon kuvat kertokoot miltä se näytti.
Pian käännyimme kohti sisämaata ja ajoimme pilkkopimeän Siuslaw kansallismetsän läpi Eugeneen yöksi. Matkalla luonto kutsui MikkoMikkoa, mutta mä en suostunut pysähdykseen. Joku mörkö olisi meidät yön pimeydessä vienyt jos olisimme hidastaneet vauhtia.
Hetsku, juuri nyt parkissa mutta huomenna taas on the road
18.10.11
Matkaloki, päivä 2: Seattlesta Portlandiin
Heräämme ilman kellonsoittoa klo 6.20. Länteen päin matkustaminen on mukavaa! Olemme hotellin deluxe-aamiaisella seitsemältä. Paperilautasilta muovihaarukalla syöminen ei vastaa käsitystäni luksuksesta, mutta maha täyttyy.
Tsekkaamme itsemme hotellista jo kahdeksan jälkeen ja lähdemme Pike Place Marketille, jota kaikki meille Seattle-vinkkejä antaneet ovat mainostaneeksi toiseksi not to miss -kohteeksi. Halpoja kukkia, tuoreita hedelmiä, kadunmiehiä, paikallista käsityötä, lentäviä kaloja ja maailman ensimmäinen Starbucks.
Lähdemme Seattlesta yhdentoista maissa jo. Ihan onnistunut pikavisiitti, olisimme viihtyneet kauemminkin mutta aikataulu on tiukka. Haluamme nähdä luoteiskulmasta mahdollisimman paljon.
Teemme koukkauksen tielle 702 että pääsisimme mahdollisimman lähelle Yhdysvaltojen (pl. Alaska) neljänneksi korkeinta vuorta, Mount Rainieria. Sää on sumuinen eikä Raikkua näy, mutta kiertotie on aina moottoritietä kiinnostavampi. Syömme eväitä tekoaltaan kupeessa metsän keskellä, leirintäalueella, jonka voisi kuvitella Miltä näyttää maailmanlopun jälkeen -elokuvan kuvauspaikaksi.
Matkalla Raikun juurelta Portlandiin teemme vielä pari pysähdystä. Sumu ja aurinko leikkivät kaunista leikkiä.
Saavumme Portlandiin viiden maissa. Hotelli löytyy helposti kiitos navigaattorin, mutta hotellissa ei ole karttoja, joten keskustaan lähdemme pyörimään sokkona. Portland vaikuttaa heti ensivilkaisulta siistiltä ja selkeältä, ja keskustakin löytyy helposti.
Löydämme Yhdysvaltojen suurimman ei-ktejukirjakaupan, ja ymmärrän helposti miksi se on kaikissa Top 5 paikat Portlandissa -listoissa kärjessä. Se on ihana, siinä ei ole rahastuksen meininkiä, se on auki joka päivä klo 9-23, se on iso eli siellä on paljon kirjoja. Löydämme mm. Waltaria ja meille pari-kolme kirjaa ostettavaksikin.
Panimoravintolassa syödyn illallisen jälkeen lähdemme shoppailemaan kirpputorille. Ekalla selailulla en löydä sieltä mitään kiinnostavaa ja odotan ovella poislähtöä kun MikkoMikko huutaa mua makutuomariksi: olisko tässä hyvä paita? Paita on hyvä, mutta samalla bongaan itselleni miesten takkirekistä (lähes) täydellisen työmiestakin. Täydellisen värisen, sopivasti kulahtaneen mutta miehiselle kropalle tehdyn takin, jossa on kangasmerkki Rain for rent. Pakko saada. Alan vinkumaan lähtöä, mutta MikkoMikko haluaa vielä tutkia valikoimaa. Tarjoan hänelle siniharmaita sammareita, vaikka hinta onkin mielestäni kova käytetyistä, 16,50 dollaria. Ei kelpaa. Menen itse sovittamaan niitä, ja nehän onkin (lähes) täydelliset. Kassalla vielä paljastuu että niistä tarvitsee maksaa vain puolet.
Kirjakaupsta saadun mainoskartan vinkkien perusteella haemme vielä jälkiruuaksi
jugurttijäätelöä kotikutoisesta posiitivisen ajattelun jugurttibaarissa.Portlandissa ei tunnu Amerikalta.
Ennen nukkumaan menoa kiistelemme vielä sammareista. MikkoMikon mielestä housut eivät ole minulle niin täydelliset kuin hänelle. Ha!
Hetsku, still on the road.
Tsekkaamme itsemme hotellista jo kahdeksan jälkeen ja lähdemme Pike Place Marketille, jota kaikki meille Seattle-vinkkejä antaneet ovat mainostaneeksi toiseksi not to miss -kohteeksi. Halpoja kukkia, tuoreita hedelmiä, kadunmiehiä, paikallista käsityötä, lentäviä kaloja ja maailman ensimmäinen Starbucks.
Lähdemme Seattlesta yhdentoista maissa jo. Ihan onnistunut pikavisiitti, olisimme viihtyneet kauemminkin mutta aikataulu on tiukka. Haluamme nähdä luoteiskulmasta mahdollisimman paljon.
Teemme koukkauksen tielle 702 että pääsisimme mahdollisimman lähelle Yhdysvaltojen (pl. Alaska) neljänneksi korkeinta vuorta, Mount Rainieria. Sää on sumuinen eikä Raikkua näy, mutta kiertotie on aina moottoritietä kiinnostavampi. Syömme eväitä tekoaltaan kupeessa metsän keskellä, leirintäalueella, jonka voisi kuvitella Miltä näyttää maailmanlopun jälkeen -elokuvan kuvauspaikaksi.
Matkalla Raikun juurelta Portlandiin teemme vielä pari pysähdystä. Sumu ja aurinko leikkivät kaunista leikkiä.
Saavumme Portlandiin viiden maissa. Hotelli löytyy helposti kiitos navigaattorin, mutta hotellissa ei ole karttoja, joten keskustaan lähdemme pyörimään sokkona. Portland vaikuttaa heti ensivilkaisulta siistiltä ja selkeältä, ja keskustakin löytyy helposti.
Löydämme Yhdysvaltojen suurimman ei-ktejukirjakaupan, ja ymmärrän helposti miksi se on kaikissa Top 5 paikat Portlandissa -listoissa kärjessä. Se on ihana, siinä ei ole rahastuksen meininkiä, se on auki joka päivä klo 9-23, se on iso eli siellä on paljon kirjoja. Löydämme mm. Waltaria ja meille pari-kolme kirjaa ostettavaksikin.
Panimoravintolassa syödyn illallisen jälkeen lähdemme shoppailemaan kirpputorille. Ekalla selailulla en löydä sieltä mitään kiinnostavaa ja odotan ovella poislähtöä kun MikkoMikko huutaa mua makutuomariksi: olisko tässä hyvä paita? Paita on hyvä, mutta samalla bongaan itselleni miesten takkirekistä (lähes) täydellisen työmiestakin. Täydellisen värisen, sopivasti kulahtaneen mutta miehiselle kropalle tehdyn takin, jossa on kangasmerkki Rain for rent. Pakko saada. Alan vinkumaan lähtöä, mutta MikkoMikko haluaa vielä tutkia valikoimaa. Tarjoan hänelle siniharmaita sammareita, vaikka hinta onkin mielestäni kova käytetyistä, 16,50 dollaria. Ei kelpaa. Menen itse sovittamaan niitä, ja nehän onkin (lähes) täydelliset. Kassalla vielä paljastuu että niistä tarvitsee maksaa vain puolet.
Kirjakaupsta saadun mainoskartan vinkkien perusteella haemme vielä jälkiruuaksi
jugurttijäätelöä kotikutoisesta posiitivisen ajattelun jugurttibaarissa.Portlandissa ei tunnu Amerikalta.
Ennen nukkumaan menoa kiistelemme vielä sammareista. MikkoMikon mielestä housut eivät ole minulle niin täydelliset kuin hänelle. Ha!
Hetsku, still on the road.
16.10.11
Matkaloki, päivä 1: Washingtonista Washingtoniin
Herätys Hetan päivään kello 04.15 neljän tunnin yöunien jälkeen. Huomautan merkkipäivästäni unenpöppöröiselle MikkoMikolle.
Taksin metsästystä kerrankin hiljaisella Connecticut Avella klo 05.15. Sama taksi ajaa ohi kaksi kertaa ennen kuin kolmannella kerralla pysähtyy. Kohti Reaganin lentokenttää, kiitos.
Syömme aamupalan jämät lentokentällä ennen turvatarkistusta, herättäisi muuten liikaa huomiota, lohiruisleivät ja jugurtti granaattiomenan jyväsillä. Paheksumme kahta nuorta mistä, jotka jättävät lentokentällä kassinsa vartioimatta ja lähtevät aamupalaostoksille. Sehän on kiellettyä! Lento Arizonan Phoenixiin lähtee aikataulun mukaisesti klo 7.00.
Laskeudumme Phoenixiin reilut viisi tuntia myöhemmin, paikallista aikaa klo 9.00. Etsimme oikean portin, hotkaisemme läheisessä ravintolassa pika-aamupalan ja jatkamme portille, josta jatkolennon pitäisi lähteä klo 10.15. Lento myöhästyy, kun perämiestä paikkaamaan onkin lähetetty kapteeni, eikä kapteeni ilmeisesti korvaa perämiestä. Lento lähtee lopulta klo 12.00. Edessäme istuu kiukkuinen kolmevuotias matkustajatar, joka kirkuu ja potkii niin etten ole varma uskallanko tilata teetä. Väsyttää.
Olemme Washingtonin osavaltion Seattlessa pari tuntia aikataulusta jäljessä. Olen ihmeissäni: olemme lentäneet ajallisesti yhtä pitkän matkan kuin Suomeen, mutta voimme vain kävellä ulos lentokentältä ilman tulli- tai rajamuodollisuuksia. Autovuokraamossa ei ole varaamaamme Ford Fusionia, vaan Buick Regal, jonka MikkoMikko myöhemmin arvioi Jettamme amerikkalaiseksi versioksi.
Lähdemme hotellilta kohti Space Needleä eli näsinneulaa klo 16.00. Auringonlaskua odotellessamme syömme säilyketölkkimäistä kreikkalaista ruokaa läheisessä ravintolassa. Pääsemme ylös Avaruusneulaan todistamaan muun muassa kosintaa ja upeita maisemia.
Iltamme päättää monorail-kierros Seattlen keskustaan, jossa törmäämme myös Vallatkaa Wall Street -henkiseen mielenosoitukseen.
Keskustassa on lauantai-illan menomeininki, mutta minä nukahdan Quality Innissä jo ennen iltakymmentä.
Hetsku, on the road
PS. Lokiin liitetään kuvia kunhan niitä ehditään käsitellä. Tämä on kirjoitettu liikkuvassa autossa ja kuvavastaava on sen kuski.
Taksin metsästystä kerrankin hiljaisella Connecticut Avella klo 05.15. Sama taksi ajaa ohi kaksi kertaa ennen kuin kolmannella kerralla pysähtyy. Kohti Reaganin lentokenttää, kiitos.
Syömme aamupalan jämät lentokentällä ennen turvatarkistusta, herättäisi muuten liikaa huomiota, lohiruisleivät ja jugurtti granaattiomenan jyväsillä. Paheksumme kahta nuorta mistä, jotka jättävät lentokentällä kassinsa vartioimatta ja lähtevät aamupalaostoksille. Sehän on kiellettyä! Lento Arizonan Phoenixiin lähtee aikataulun mukaisesti klo 7.00.
Laskeudumme Phoenixiin reilut viisi tuntia myöhemmin, paikallista aikaa klo 9.00. Etsimme oikean portin, hotkaisemme läheisessä ravintolassa pika-aamupalan ja jatkamme portille, josta jatkolennon pitäisi lähteä klo 10.15. Lento myöhästyy, kun perämiestä paikkaamaan onkin lähetetty kapteeni, eikä kapteeni ilmeisesti korvaa perämiestä. Lento lähtee lopulta klo 12.00. Edessäme istuu kiukkuinen kolmevuotias matkustajatar, joka kirkuu ja potkii niin etten ole varma uskallanko tilata teetä. Väsyttää.
Olemme Washingtonin osavaltion Seattlessa pari tuntia aikataulusta jäljessä. Olen ihmeissäni: olemme lentäneet ajallisesti yhtä pitkän matkan kuin Suomeen, mutta voimme vain kävellä ulos lentokentältä ilman tulli- tai rajamuodollisuuksia. Autovuokraamossa ei ole varaamaamme Ford Fusionia, vaan Buick Regal, jonka MikkoMikko myöhemmin arvioi Jettamme amerikkalaiseksi versioksi.
Lähdemme hotellilta kohti Space Needleä eli näsinneulaa klo 16.00. Auringonlaskua odotellessamme syömme säilyketölkkimäistä kreikkalaista ruokaa läheisessä ravintolassa. Pääsemme ylös Avaruusneulaan todistamaan muun muassa kosintaa ja upeita maisemia.
Iltamme päättää monorail-kierros Seattlen keskustaan, jossa törmäämme myös Vallatkaa Wall Street -henkiseen mielenosoitukseen.
Keskustassa on lauantai-illan menomeininki, mutta minä nukahdan Quality Innissä jo ennen iltakymmentä.
Hetsku, on the road
PS. Lokiin liitetään kuvia kunhan niitä ehditään käsitellä. Tämä on kirjoitettu liikkuvassa autossa ja kuvavastaava on sen kuski.
13.10.11
Kokeile hydrospinningia maksutta!
Jos haluat kokeilla uusia urheilulajeja, mutta sinulla ei ole siihen (muka) aikaa tai rahaa, niin tässäpä keino kokeilla yhtä muotilajia ilmaiseksi, hyötyliikuntana:
Tee lähtöä töistä hyvän sään aikana, mutta jää suustasi kiinni kollegan kanssa. Spekuloikaa alkaako kohta satamaan ja ehtiikö ennen sateen alkua kotiin. Odota siihen asti, että vettä alkaa ripotella, ja hae pyöräsi autotallista. Kaiva kännykkä repusta ja vahvista aviopuolisollesi että olet matkalla. Sano ettei "se nyt kotiinpäin tullessa haittaa vaikka vähän kastuu, kunhan salama ei halkaisisi kahtia". Lähde polkemaan. Laita kännykkä takataskuun.
Veivaa ohi julkisten rakennusten kiihtyvässä mutta vielä kohtuullisessa sateessa ja oikaise sitten pientaloalueen kautta kotiin. Totea olevasi melko märkä jo neljäsosamatkan jälkeen, mutta jatka matkaa. Sade kiihtyy entisestään. Huomaa, että mitään pysähtymispaikkaa eli sateensuojaa ei ole: amerikkalaiset eivät pidä yksityisalueelle tunkeilusta eikä reitilläsi ole julkisia rakennuksia. Jatka polkemista. Jaksaa, jaksaa - polje, polje.
Puolivälin tiennoilla totea, että on parempi ajaa ilman rillejä, koska niiden läpi ei enää näe mitään. Pysähdy heittämään rillit, läpimärässä takataskussa oleva kännykkä ja kaulassa roikkuva usb-tikku reppuun. Toimi nopeasti, niin vettä ei ehdi mennä reppuun kuin muutama desilitra. Huomioi, ettei salamointia kannata mennä puun viereen piiloon eikä se mitään sateensuojaa edes tarjoa. Hengitä nenän kautta rauhallisesti syvään. Yski ylimääräiset vedet nielustasi. Niistä sormella kulmakarvat tippuvista pisaroista.
Jatka matkaa polkien niin kovaa kuin uskallat mutta kuitenkin pystyssä pysyen. Varo muuta liikennettä. Näkyvyys on kaatosateessa huono. Pyörässä ei tarvitse valoa, salamat valaisevat matkaasi ihan riittävästi. Ole kuitenkin varovainen, sillä pyöräteitä ei ole ja jalkakäytävät ovat kapeita, joten pienikin koukkaus nurmikon puolelle käytännössä upottaa sinut mutavelliin. Sen lajin nimi on mudspinning tai -sliding, mutta pysytellään yhdessä lajissa kerrallaan.
Keskitty hengittämään syvään ja ajattelemaan positiivisesti, että kohta treeni on jo ohi. Älä herpaannu, vaan VARO muuta liikennettä. Hydrodrivingia harrastavat autoilijat eivät välitä, että olet heitä kosteammassa asemassa. Älä mene liian lähelle heidän rataansa, ettet saa kuraroisketta päällesi. Ei sillä ettetkö olisi jo läpimärkä. Olet päässyt hydrospinnauksen makuun.
Aloittelijalle sopiva ensimmäinen matka on noin neljä kilometriä. Kun tulet kotiin, hakkaa ulko-ovea ja vaadi kylpytakkia tuotavaksi ulko-ovelle.
Riisu pihassa niin paljon vaatteita kun kehtaat. Muista, että amerikkalaisille alastomuus on tabu. Mene suihkuun ja ripusta vaatteet valumaan.
Jälkitoimet
Totea sade päättyneeksi.
Vaadi aviopuolisoa (tai ketä tahansa paikalla olevaa) kokkaamaan tankoparsaa ja lohta, että toivut hydrospinningistä.
Dokumentoi harjoituskertasi sääliä ja muiden huvittamista varten.
(kuin uitettu) Hetsku
PS. Telkkarissa varoitettiin tänään rankkasateiden aiheuttamasta flash floodingista: If you encounter flooding conditions, seek higher ground. Never drive through water of unknown depths or walk through swiftly flowing water of any depths as only a small amount can be dangerous. Tämä siis ohjeeksi amerikkalaisille. Suomalaiset lähtekööt silloin pyöräilemään.
Tee lähtöä töistä hyvän sään aikana, mutta jää suustasi kiinni kollegan kanssa. Spekuloikaa alkaako kohta satamaan ja ehtiikö ennen sateen alkua kotiin. Odota siihen asti, että vettä alkaa ripotella, ja hae pyöräsi autotallista. Kaiva kännykkä repusta ja vahvista aviopuolisollesi että olet matkalla. Sano ettei "se nyt kotiinpäin tullessa haittaa vaikka vähän kastuu, kunhan salama ei halkaisisi kahtia". Lähde polkemaan. Laita kännykkä takataskuun.
Veivaa ohi julkisten rakennusten kiihtyvässä mutta vielä kohtuullisessa sateessa ja oikaise sitten pientaloalueen kautta kotiin. Totea olevasi melko märkä jo neljäsosamatkan jälkeen, mutta jatka matkaa. Sade kiihtyy entisestään. Huomaa, että mitään pysähtymispaikkaa eli sateensuojaa ei ole: amerikkalaiset eivät pidä yksityisalueelle tunkeilusta eikä reitilläsi ole julkisia rakennuksia. Jatka polkemista. Jaksaa, jaksaa - polje, polje.
Puolivälin tiennoilla totea, että on parempi ajaa ilman rillejä, koska niiden läpi ei enää näe mitään. Pysähdy heittämään rillit, läpimärässä takataskussa oleva kännykkä ja kaulassa roikkuva usb-tikku reppuun. Toimi nopeasti, niin vettä ei ehdi mennä reppuun kuin muutama desilitra. Huomioi, ettei salamointia kannata mennä puun viereen piiloon eikä se mitään sateensuojaa edes tarjoa. Hengitä nenän kautta rauhallisesti syvään. Yski ylimääräiset vedet nielustasi. Niistä sormella kulmakarvat tippuvista pisaroista.
Jatka matkaa polkien niin kovaa kuin uskallat mutta kuitenkin pystyssä pysyen. Varo muuta liikennettä. Näkyvyys on kaatosateessa huono. Pyörässä ei tarvitse valoa, salamat valaisevat matkaasi ihan riittävästi. Ole kuitenkin varovainen, sillä pyöräteitä ei ole ja jalkakäytävät ovat kapeita, joten pienikin koukkaus nurmikon puolelle käytännössä upottaa sinut mutavelliin. Sen lajin nimi on mudspinning tai -sliding, mutta pysytellään yhdessä lajissa kerrallaan.
Keskitty hengittämään syvään ja ajattelemaan positiivisesti, että kohta treeni on jo ohi. Älä herpaannu, vaan VARO muuta liikennettä. Hydrodrivingia harrastavat autoilijat eivät välitä, että olet heitä kosteammassa asemassa. Älä mene liian lähelle heidän rataansa, ettet saa kuraroisketta päällesi. Ei sillä ettetkö olisi jo läpimärkä. Olet päässyt hydrospinnauksen makuun.
Aloittelijalle sopiva ensimmäinen matka on noin neljä kilometriä. Kun tulet kotiin, hakkaa ulko-ovea ja vaadi kylpytakkia tuotavaksi ulko-ovelle.
Kuvat ja gif-taide by MikkoMikko. Salamat by nature.
Riisu pihassa niin paljon vaatteita kun kehtaat. Muista, että amerikkalaisille alastomuus on tabu. Mene suihkuun ja ripusta vaatteet valumaan.
Valuta varusteet huolellisesti.
Levitä tärkeät asiapaperit sohvan selkänojalle ja kaikki muu vettä kestävälle matolle.
Ota akku irti kännykästä ja kuivaa kaikki osat. Puhaltele muistitikkuun ja toivo parasta.
Ei ihan täydellinen hydrospinning-suoritus, pieni läntti kuivaa paitaa näkyvissä.
Vesivana hihansuusta
Jälkitoimet
Totea sade päättyneeksi.
Vaadi aviopuolisoa (tai ketä tahansa paikalla olevaa) kokkaamaan tankoparsaa ja lohta, että toivut hydrospinningistä.
Dokumentoi harjoituskertasi sääliä ja muiden huvittamista varten.
(kuin uitettu) Hetsku
PS. Telkkarissa varoitettiin tänään rankkasateiden aiheuttamasta flash floodingista: If you encounter flooding conditions, seek higher ground. Never drive through water of unknown depths or walk through swiftly flowing water of any depths as only a small amount can be dangerous. Tämä siis ohjeeksi amerikkalaisille. Suomalaiset lähtekööt silloin pyöräilemään.
10.10.11
Idän ja etelän aarteita
Pääsimme vihdoin lauantaina Eastern Marketille. Reilun vuoden mittainen ponnistus se oli, vaikka se vaatii vain puolen tunnin metromatkan kotoa, yhdellä vaihdolla. Luulen että tästä lähin kaikki turistit voi viedä sinne, lähden itse mielelläni mukaan. Aluekin oli tosi kiva, vaikka se onkin virallisesti pahamaineista South Eastiä eli Kaakkois-Washingtonia. Sunnuntaina iltapäivällä siellä oli korkeintaan yhtä vaarallista kuin Jämsän markkinoilla.
Marketti on siis 140 vuotta vanha kauppahalli, jonka ympärillä, ainakin näin suosiollisella säällä, on paljon kojuja. Marketin kalalounas ei ollut ehkä ihan hintansa väärti, 12,90 dollaria uppopaistetusta lohesta, lämmitetyistä valkoisista tölkkipavuista, kaalisalaatista ja valkoisesta vehnäpullasta - ei ihan mun dieetin mukaista ravintoa edes. Mutta meininki oli reipasta ja hauskaa.
Ja tarttuihan sieltä mukaan aarteitakin. Kuvat on itse ottamiani ja siksi huonoja, värit eivät näytä oikeilta enkä ole edes sen verran jaksanut keskittyä että aarteet näkyisivät kuvissa kokonaan. Sorry.
Hintalaputkin olivat sopivia kaikinpuolin. Tavaroiden ikään sopiva, hinta kohillaan. Olin melkein paniikissa kuin näin tuon sinisen kosmetiikkalaukun ja jonkun koskevan siihen. Apua, se vie sen mun nenän edestä! Mä olisin laukuista (molemmat $15) maksanut enemmänkin, mutta myyjä, hauska vanha rouva, tinki meidän puolesta yhteishinnan 25 dollariin. Siis hä!
Lähdimme pois myyjän uota, molemmilla laukku kädessä, mulla leveä hymy naamalla. Naapurikojulla mies purskahti nauruun ja aitoon hämmästykseen. "Nuo laukut! Oh My God! Autoin naista nostamaan tavaroita autosta ja ajattelin että noita nyt ei osta kukaan..."
Hyvä kysymys on tietenkin mitä näillä laukuilla tehdään. Matkalaukkua käytän jatkossa käsimatkatavaran kuljetuksiin lentomatkoilla, joilla tavaraa on vähän tai osa menee ruumassa. Siniselle kosmetiikkalaukulle keksin kyllä hyvää käyttöä. MikkoMikko suunnitteli siitä jo piknik-laukkua tai kylmälaukkua, sisään mahtuisi noin 10 tölkkiä.
Toistaiseksi tavarat ovat olohuoneen nurkkauksessa, joka muuttuu hiljalleen aarremuseoksi.
Isän vanha tarvikelaukku, jonka avaamalla saa huoneen Isän tuoksuiseksi. Sen päällä tuo sininen kosmetiikkalaukku. Hollolasta matkaani liittynyt vanha valtion kalustepaketin peili, jonka pelastin matkalla roskikseen vuonna 1995, kymmenen vuotta ennen siirtymistä valtion virkamieheksi. Muuttoapurit ovat erinäisiä kertoja olleet painavasta peilistä sitä mieltä, että "tätä ei kanneta tästä asunnosta enää kuin roskiin", vaan minä pidän sen puolta. Puisen laatikon alla on moskovalaisesta roskiksesta pelastettu jakkara. Takan päällä pilkistää Jerevanista ostettu tulalainen samovaari. Peilin alla on Ottawassa kadun kulmaan jätetty (ja siitä Jettaan nostettu) puhelinpöytä. Sellaisia ei nykyään enää "tarvita". Kuvassa etualalla kotikadulle eli Nebraskalle tien varteen jätetty tuoli, jonka MikkoMikon kanssa päällystimme uudella kankaalla (melkein kokonaan kiinnitimmekin kankaan).
Ja se puinen laatikko! Se lie museomme rahallisesti arvokkain esine. Se on tuliainen mulle MikkoMikon Mississipin reissulta. Laatikko on Vicksburgista, paikasta jossa Coca-Colaa on aloitettu pullottamaan. Laatikon tarkka ikä ei ole tiedossamme, mutta se on vanhempi kuin vuosi 1956, koska silloin pullotus Vicksburgissa lopetettiin. Mississippin reissusta lisää tietoa haluavat voivat lukea raporttia Blues-Finland.comin sivuilta.
Hetsku, jonka kallein aarre on myös olohuoneessa juuri nyt, istuu sohvalla ja tekee töitä kieli keskellä suuta. Söpö!
PS. Eastern Marketista kiinnostuneille lisää hyvää infoa.
Marketti on siis 140 vuotta vanha kauppahalli, jonka ympärillä, ainakin näin suosiollisella säällä, on paljon kojuja. Marketin kalalounas ei ollut ehkä ihan hintansa väärti, 12,90 dollaria uppopaistetusta lohesta, lämmitetyistä valkoisista tölkkipavuista, kaalisalaatista ja valkoisesta vehnäpullasta - ei ihan mun dieetin mukaista ravintoa edes. Mutta meininki oli reipasta ja hauskaa.
Ja tarttuihan sieltä mukaan aarteitakin. Kuvat on itse ottamiani ja siksi huonoja, värit eivät näytä oikeilta enkä ole edes sen verran jaksanut keskittyä että aarteet näkyisivät kuvissa kokonaan. Sorry.
Kolme "antiikkista" kattotiiltä (28x28cm) eli taulua. Kalliita olivat (kolme maksoi veroineen $90), mutta piti saada. Oli sitä paitsi Ilonan päivä.
Ihana matkalaukku! Sellainen käsimatkatavarasäännösten kokoinen.
Laukku ei ole Samsonite vaan Amelia Earhart.
Laukussa on violetti satiinivuori ja nauhat, joilla tavarat saa nippuun. Ja pikkutaskuja.
Täydellinen kosmetiikkalaukku, jopa sellaiselle joka ei hirveästi kosmetiikkaa käytä. Muovia ja pahvia, MikkoMikko ei tätä niin arvostanut, mutta hyvässä kunnossa ulkopuolelta. Ja upea.
Kosmetiikkalaukussa on sisällä vähän nuhjuinen persikanvärinen vuori ja peili. En tiedä vielä mitä tässä säilytetään, mutta Jotain Tärkeää varmasti.
Hintalaputkin olivat sopivia kaikinpuolin. Tavaroiden ikään sopiva, hinta kohillaan. Olin melkein paniikissa kuin näin tuon sinisen kosmetiikkalaukun ja jonkun koskevan siihen. Apua, se vie sen mun nenän edestä! Mä olisin laukuista (molemmat $15) maksanut enemmänkin, mutta myyjä, hauska vanha rouva, tinki meidän puolesta yhteishinnan 25 dollariin. Siis hä!
Lähdimme pois myyjän uota, molemmilla laukku kädessä, mulla leveä hymy naamalla. Naapurikojulla mies purskahti nauruun ja aitoon hämmästykseen. "Nuo laukut! Oh My God! Autoin naista nostamaan tavaroita autosta ja ajattelin että noita nyt ei osta kukaan..."
Hyvä kysymys on tietenkin mitä näillä laukuilla tehdään. Matkalaukkua käytän jatkossa käsimatkatavaran kuljetuksiin lentomatkoilla, joilla tavaraa on vähän tai osa menee ruumassa. Siniselle kosmetiikkalaukulle keksin kyllä hyvää käyttöä. MikkoMikko suunnitteli siitä jo piknik-laukkua tai kylmälaukkua, sisään mahtuisi noin 10 tölkkiä.
Toistaiseksi tavarat ovat olohuoneen nurkkauksessa, joka muuttuu hiljalleen aarremuseoksi.
Isän vanha tarvikelaukku, jonka avaamalla saa huoneen Isän tuoksuiseksi. Sen päällä tuo sininen kosmetiikkalaukku. Hollolasta matkaani liittynyt vanha valtion kalustepaketin peili, jonka pelastin matkalla roskikseen vuonna 1995, kymmenen vuotta ennen siirtymistä valtion virkamieheksi. Muuttoapurit ovat erinäisiä kertoja olleet painavasta peilistä sitä mieltä, että "tätä ei kanneta tästä asunnosta enää kuin roskiin", vaan minä pidän sen puolta. Puisen laatikon alla on moskovalaisesta roskiksesta pelastettu jakkara. Takan päällä pilkistää Jerevanista ostettu tulalainen samovaari. Peilin alla on Ottawassa kadun kulmaan jätetty (ja siitä Jettaan nostettu) puhelinpöytä. Sellaisia ei nykyään enää "tarvita". Kuvassa etualalla kotikadulle eli Nebraskalle tien varteen jätetty tuoli, jonka MikkoMikon kanssa päällystimme uudella kankaalla (melkein kokonaan kiinnitimmekin kankaan).
Ja se puinen laatikko! Se lie museomme rahallisesti arvokkain esine. Se on tuliainen mulle MikkoMikon Mississipin reissulta. Laatikko on Vicksburgista, paikasta jossa Coca-Colaa on aloitettu pullottamaan. Laatikon tarkka ikä ei ole tiedossamme, mutta se on vanhempi kuin vuosi 1956, koska silloin pullotus Vicksburgissa lopetettiin. Mississippin reissusta lisää tietoa haluavat voivat lukea raporttia Blues-Finland.comin sivuilta.
Hetsku, jonka kallein aarre on myös olohuoneessa juuri nyt, istuu sohvalla ja tekee töitä kieli keskellä suuta. Söpö!
PS. Eastern Marketista kiinnostuneille lisää hyvää infoa.
2.10.11
...ja lenkille!
Kymmenen vuotta sitten painoin viisitoista kiloa vähemmän. Puoltoista kiloa vuodessa lisää -tahti ei voi olla hyvä suunta.
Kaksi vuotta sitten menimme naimisiin. Se oli hyvä suunta. Järjestimme kolmet juhlat, joista yhdessä saimme lahjaksi samanlaiset mutta eriväriset tuulipuvun takit.
Nyt paino on (kiitos ruokavaliomuutoksen) vajaassa kolmessa viikossa mennyt noin neljä kiloa alaspäin. Sekin on hyvä suunta.
Eilen kävimme yhdessä juoksulenkillä noin kahdeksatta kertaa, ja ensimmäistä kertaa meillä oli nuo samanlaiset takit päällä. Viiden kilometrin lenkki sujui kevyesti, niin kuin alla olevasta lenkin loppumetreillä otetusta kuvasta voi päätellä.
Suunta taitaa olla kohti keski-ikää, mutta (siitäkin huolimatta) se tuntuu hyvältä.
Hetsku, enpä olis viistoista vuotta sitten uskonut -fiiliksissä.
Kaksi vuotta sitten menimme naimisiin. Se oli hyvä suunta. Järjestimme kolmet juhlat, joista yhdessä saimme lahjaksi samanlaiset mutta eriväriset tuulipuvun takit.
Nyt paino on (kiitos ruokavaliomuutoksen) vajaassa kolmessa viikossa mennyt noin neljä kiloa alaspäin. Sekin on hyvä suunta.
Eilen kävimme yhdessä juoksulenkillä noin kahdeksatta kertaa, ja ensimmäistä kertaa meillä oli nuo samanlaiset takit päällä. Viiden kilometrin lenkki sujui kevyesti, niin kuin alla olevasta lenkin loppumetreillä otetusta kuvasta voi päätellä.
Suunta taitaa olla kohti keski-ikää, mutta (siitäkin huolimatta) se tuntuu hyvältä.
Hetsku, enpä olis viistoista vuotta sitten uskonut -fiiliksissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)