Kävin New Yorkissa ensimmäisen kerran reilu yksitoista vuotta sitten. Kaverini Kaisa oli au pairina Washingtonin lähellä asuvassa perheessä, ja lähdimme yhtenä iltana bussilla Washingtonin kautta New Yorkiin. Olimme jännittyneitä, tietenkin, kaksikymppiset tytöt, vaikka Kaisa oli käynyt kaupungissa aiemminkin jo. Kälätimme ja hihitimme kovaan ääneen yöbussissa, kunnes joku käski meidän tukkia suumme. Tukimme, kunnes perillä joku tuli kysymään että mikä tuo runollisen kaunis kieli mahtoi olla. Taisimme luulla että meille vinoiltiin.
Olin ennakkoon, silloin kakskymppisenä, ajatellut ettei New York voi olla niin ihmeellinen mitä väitetään. Sen täytyy olla sitä Amerikkaa ihannoivien hapatusta, ja toisaalta olin mielestäni silloin jo niin kokenut matkailija että mitäs tuosta, yhdestä New Yorkista.
Bussi saapui noin neljän aikaan aamuyöstä New Yorkiin jonnekin maanalaiselle asemalle. Menimme hissillä ylös ja porteista ulos ja kadulle. Alkoi pelottamaan. Suurkaupunki keskellä yötä oli hurja sellaiselle, jonka mielestä Helsingin yöelämä (90-luvun lopulla) oli suurta ja melko hurjaa. Sireenit ulvoivat, valot vilkkuivat, ja ohikulkijat, sen verran kun heidän puheestansa ymmärsi, kiroilivat ja kirkuivat.
Siis takaisin bussiaseman turvaan. Vaan sinne eivät päässeet kuin ne, joilla oli matkaliput, eihän asemille saa tulla lorvimaan. Kontrolli tuntui olevan tiukka. Jäimme reput selässä värjöttelemään porttien luokse, kunnes vartija viittoi lippua kysymättä meidät sisään. Taisi ajatella että tuollaisten maalaishiirien ajaminen kadulle on vaarallisempaa kuin meidän hengailu asemalla.
Joskus kuuden jälkeen lopulta rohkaistuimme ja lähdimme asemalta. Meno kadulla oli vaihtunut jo arkiaamun tohinaan. Hortoilimme vähän aikaa eteenpän, ja menimme aamupalalle johonkin kulmakuppilaan, joka oli mielestäni kuin suoraan Seinfeldistä.
Olin aivan myyty. New York oli mielestäni ihmeellinen. Ne korkeat talot ja keltaiset taksit ja kaikki ne ihmiset. Ja se mukavan outo tunne, että vaikka yöllä kaupunki pelotti, muuhun aikaan 8000 asukkaan kaupungista kotoisin oleva kakskymppinen tyttö voi tuntea olonsa kotoisaksi.
Nyt olen menossa toista kertaa bussilla New Yorkiin. Nyt asun itse Washingtonissa, ja olen oikeasti vähän kokeneempi matkustaja kuin 11 vuotta sitten. Bussiin on tullut langaton netti ja sähköpistokkeet jokaiselle paikalle.
Saa nähdä onko New York muuttunut sinä aikana. Tai onhan se, on sieltä ainakin ne kaksi tornia hävinnyt, mutta huomaankohan minä eroa siihen tunnelmaan joka mieleeni silloin jäi?
Jännittää taas.
HetsQ, joka haluaisi liittää tähän kuvia siltä ensimäiseltä reissulta, mutta ne ei tietenkään ole mukana saati sähköisiksi skannattuina. Täytyy tehdä kuvavertailu myöhemmin erikseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti