Kaksi luukkua kerralla: 22 ja 23

Pääsin eilen lähtemään töistä sähköputkimiehen visiitin varjolla jo klo 15, ja niinpä olin kotona ja jouten jo klo 15.45. Siis hyvää aikaa viimein tehdä jouluvalmisteluja! Koko ilta aikaa!

Mietin mitä pitää tehdä. No ehkä imuroida makuuhuone, alakerta oli jo imuroitu edellisenä päivänä. Mutta sen voi tehdä huomennakin. Käydä ostamassa punajuuria ja lohta. Lohi kannattaa ostaa mahdollisimman lähellä aattoa eikä punajuuren takia kannata kauppaan lähteä. Ruokia voisi jo valmistella, mutta oikeastaan ei kannata ruveta omenaa vielä rosolliin pilkkomaan. Joten ei tartte oikeastaan tehdä mitään. Pulssi kiihtyi hetkeksi: otammeko joulun liian kevyesti, jos siitä selviää stressittä? Pitäisikö kumminkin lähteä jonnekin ryntäilemään? En ainakaan lähtenyt. Makasin sohvalla, söin mandariineja ja katsoin telkkarista kaikkea turhuutta.

Tänään oli vihdoin sopiva hetki hakea punajuuret, lohi ja halot takkaan. Imuroinkin. Punajuuret on kohta keitetty, samoin perunat. Sitten voi lähteä saunaan ja saunamatkalla katsoa vieläkö kuusia jostain saa. Jos ei saa, voi koristeita ripustella kuivahteen koristepensaan oksille, kyllähän kuusikin vairsee. Illalla voi pilkkoa ne rosolliainekset. Eiköhän se joulu näinkin tule.

Joululahjoja ei tietenkään rankata, mutta sanonpahan vaan että ennakkoon ovat nämä kaksi ulkosuomalaista saaneet jo sellaisia lahjoja, ettei haittaa vaikka jouluaattona jäisi ilman.

- Ykkösenä tietenkin se MikkoMikon työpaikka. Se on ihanaa.
- Hyvänä kakkosena tulee MikkoMikon "tienaama" ruislimppu. Jo sen tuoksu on I-HA-NA!

Hetsku, hymyissä suin saunaan.

Luukussa 21 on: saha!

Syyskuun alussa, eräänä myrskyisenä iltana Eevan, Pian ja Satun kanssa kotiin palatessa toteutin pitkään muhineen suunnitelman: vien myrskyn tipauttaman oksan kotiin polttopuuksi. Kaupasta voi ostaa sylillisen polttopuuta reilulla viidellä dollarilla, mutta kovan sateen jälkeen isoja karahkoja saa tienposkista ilmaiseksi jos vaan jaksaa ja kehtaa raahata.

Oksa odotteli etupihan terassillamme reilun kolme kuukautta, mutta tänään pistin MikkoMikko-paran heti uusiin töihin töistä palattuaan: nyt se puu palasiksi, että voimme jouluna käryttää sen takassa.

Ja MikkoMikko sahasi.

Nyt meidän vähäisistä jouluvalmisteluista on noin puolet tehty. Jos vielä kuusi löytyy, niin hyvä (sen voi sitten joulun jälkeen polttaa takassa). Huomenna haen jostain tuoreita punajuuria. Perjantana on tehtävä vielä yksi kauppareissu, että saamme tuoretta kalaa savustimeen.

Hetsku, jonka jouluvalmistelut alkoivat tänään ja päättyvät siis, aivan oikein, kolmen yön päästä. Laskin ja varmistin aivan itse juuri.

Kurkistus luukkuun 20

Heti näin alkuun yksi Post Scriptum eiliseen kirjoitukseen: Arvaatkaapa mitä mun ihmeellinen MikkoMikkoni toivoi eilen päästyään kotiin klo 19.35 ja oltuaan ensimmäistä päivää (yhdeksän tuntia) uudessa työpaikassa, vieraskielisessa työympäristössä: se halus juoksulenkille! Mä olin valmistaunut hakemaan tohveleita jalkaan, lohduttamaan ja kannustamaan, hieromaan hartioita, keittämään kahvia tai tekemään ruokaa. Vaan me mentiinkin työpäivän päätteeksi juoksemaan seitsemän kilometriä, niin ku juoksis Jämsästä Jämsänkoskelle. Hatunnosto MikkoMikolle!

Tämän päivän luukussa oli siis jo ihan normipäivä. Minä lähdin ensin kävelemään töihin, MikkoMikko lähti metrolle vähän myöhemmin. Minä tein ad hoc -töitäni eli sammutin tulipaloja ja yritin edes vähän ennakoida ettei kaikki paikat syttyisi palamaan. MikkoMikolla toinen päivä meni kai aika samoissa merkeissä kun eilen, hänen lyhyistä vastauksista mun tenttaukseen (no mitä se sit sanoi? mitä sä teit? ai sun pomoko sen sanoi? mitä sä söit? miltä tuntui mennä metrolla?) tiivistäisin että hänen työpäivä sujui realistisen positiivisesti.

Illalla savustimme ja paistoimme kalaa ja totesimme että tällä meiningillä emme taida ehtiä tekemään kuin yhden asian illassa ennen nukkumaan menoa. Käydä lenkillä, tehdä ruokaa tai käydä kaupassa. Aikamoista arkea, mutta vielä aika hienoa!

Hetsku, jonka huomisillan yksi asia on mennä ravintolaillalliselle sanomaan hei-heit hetkeksi yhdelle kaverille.

XVII-XIX luukut

Aika rientää vaikkei tekisi mitään. Yhtäkkiä on taas kolme luukkua kirjoittamatta. Täytyy senkin takia niputtaa yhteen päiviä, etten keksi enää kovin montaa erilaista tapaa kirjoittaa otsikkoon luukuista. En todellakaan tiedä miksi lähdin sen kanssa kikkailemaan, mutta kun on kerran lähetty niin sitten loppuun asti kitkutellaan. Sen merkeissä olen iloinen että luukkuja ja öitä jouluun on jäljellä enää viisi.

Pikkujoulut olivat oikein perinteiset ja kestivät 12 tuntia. Niinpä seitsemäntenä(toista) päivänä lepäsin, luojan lailla. Illalla suunnittelin kaverin valmistujaisjuhliin lähtemistä, mutta onneksi passasin, kun MikkoMikko vuorostaan viihtyi juhlissa aamukolmeen saakka. Mä olisin varmaan joutunut menemään auton takapenkille nukkumaan jos olisin lähtenyt mukaan.

Kahdeksantenatoista päivänä olikin sitten pakko olla ahkera: siivoskella, pestä pyykkiä ja käydä kävellen kaupassa ostamassa porkkanoita ja raejuustoa. Illan päätti joulujatsikeikka legendaarisella Blues Alley -klubilla. Seurueessa mukana ollut Laura kommentoi että nyt tuntui ensimmäistä kertaa joululta.

Yhdeksästoista oli tänään, ja meitä molempia jännitti MikkoMikon töihinmeno ja mua vähän mun omanikin. Omastani selvisin ihan kunnialla, MM ei ole tätä kirjoitettaessa vielä palannut, mutta raportoi puolessavälissä päivää että on vielä elossa, kohtuullisen hyvältäkin tuntuu, mutta työpäivä päättyisi vasta klo 19. Ekalla päivällä on sen verran mittaa, että herra saattaa olla hiukan väsynyt saapuessaan.

Hetsku, joka yrittää keksiä valmistella mukavaa kotiinpaluuta puolisolle aina niin "hauskan" Vinkkejä hyvälle aviovaimolle -artikkelin hengessä.

Kuustoistas luukku

Päivän kuva olkoon nyt se toissapäiväisen toissapäiväinen kuva, sillä tänäänhän on perinteisesti viimeinen päivä kun joulukortteja saa vielä laittaa sillä halvemmalla merkillä. Alla kuva meidän panoksesta jouluun Suomessa. Siellä on oltu kilttejä.

Nyt kuitenkin lähden töihin. Ensi viikolla on jo joulu! Ja ensi viikolla meitä töihin lähtijöitä on kaksi. Siinä meille joululahjaa kerrakseen!

Hetsku, joka ei nyt keksi mitään lisättävää.

Luukut kootoo, neetoo, viitoo

Kun on kymmenen tuntia töissä, alkaa väsyttää. Kun on väsynyt ja kollega luikertelee omista töistään ja aiheuttaa siinä sivussa muille (tällä kertaa mulle) lisätöitä, alkaa kiukuttamaan. Kun sitten lähtee polkemaan kiukku niskassa ja reppu selässä äkkiä kotiin, ei ehdi huomata että ulkona on sen verran lämmin, että takkia, varsinkaan topattua, tuskin tarvitsisi. Kollega raportoi myöhemmin ostaneensa lahjoja hiki takissa - ulkona oli tänään +20c. Oho.

Siispä ei tunnu joululta, mutta sieltä se tulee. Ja tämä mun joulukalenteri on päivittämättä vaikka joka päivä piti. No:


Kolmastoista päivä oli Lucian päivä. Tein 11 tuntia töitä ja lähdin sitten tapaamaan päivänsankaria. Pohdiskelin mennessäni Lucia-perinnettä: mitä muuta siihen kuuluu kuin että vaaleatukkainen tyttö kävelee varovasti kynttiläkruunu päässä laulellen ja perässä kulkee tyttölauma joilla on kynttilät vain kädessä? Eipä juuri muuta vastaanoton perusteella. Tai no kuului siihen myös tosi hyvä graavattu lohi.

Neljästoista päivä olin töissä normimittaisen päivän, mikä tuntuu pitkän päivän jälkeen melkein vapaalta. Vähän niin kuin tutun pohdinta siitä, että jos on kuusi viikkoa imuroimatta, imurointi on paljon palkitsevampaa. Tai että se on jopa palkinto, kun sitä niin harvoin "pääsee" tekemään. Illalla kävimme MikkoMikon kanssa reilun yhdeksän kilometrin lenkillä. Juoksu rullasi, ja jatkoin hämmästelyä siitä miten nopeasti kunto voi kohota. Olin vielä viisi kuukautta sitten sitä mieltä etten tykkää juoksemisesta enkä jaksa juosta kuin juoksumatolla. Nyt pitää olla tarkkana että joudu ylikuntoon.

Viidestoista päivä vapautti vihdoin meidät piinasta. MikkoMikko sai työsopimuksen ja aloittaa työt maanantaina. Hän oli myös reipas ja kävi irtisanomassa meidät kuntosalilta, sillä emme juoksun huumassa ole ehtineet bodaamaan. (Vielä on tosin kaksi kuukautta aikaa pumpata lihaksiakin, sillä ne ketkut eivät meitä tietenkään ihan heti päästäneet.) Oma päiväni ei olllut kovin sankarillinen (vrt. jutun alkuosuus), mutta kun päivä päättyy siihen että MikkoMikko teki lohturuokaa, kiinnitti polkupyörääni hankkimansa korin ja nyt lukee kirjaa tuossa vieressä, niin ei tässä nyt huonostikaan mene.

Hetsku, jonka kuudennessatoista luukussa on pikkujoulut. Niistähän nyt ei yleensä ole mitään raportoitavaa :)

12. luukku joulukuuta

Kahdestoista ei tuonut vielä mustaa valkoisella, mutta sen verran säpinää sillä rintamalla, että uskallan hehkuttaa: MikkoMikko sai töitä! Oman alan vieläpä!

Kaverimme pelaa sählyä joukkueessa, jossa pelaa myös erään ohjelmistofirman perustaja. Perustaja sanoi että tarvitsee IT-työmiehiä, ja kaverimme kärppänä kehumaan että tuntee IT-työmiehen. MikkoMikko lähetti hakemuksen alle kaksi viikkoa sitten, kävi viime viikon tiistaina haastattelussa ja torstaina jo soittivat että "tule nyt ainakin kuukaudeksi projektia tekemään".

Aloitus mahdollisimman pian, jopa tällä viikolla, kestää aluksi kuukauden, mutta kun MM osoittaa olevansa mielettömän paras testaaja, niin vakkaripaikka on mahdollinen (ja mun mielestä jopa todennäköinen, mutta ei mennä asioiden edelle). Työ MM:n arvion mukaan helppoa testaushommaa konsultin roolissa, palkka ihan kohtuullinen suomalaiselle vaikkakin täällä vähän alakanttiin, mutta tärkeintä tietysti että on jalka amerikkalaisen työmaailman oven välissä, että on TÖITÄ.

Hetsku, joka kiittää kaikkia tsemppaajia. Mikään ei kai enää voi mennä vikaan!

PS. Huomenna postitan ehkä eilisen päivän kuvan, sillä tänään kuvaaja paukuttaa rumpuja kellarissa. Suodaan se hänelle, kohta sen pitää paukuttaa töitä!

Luukkupäivät 10 ja 11

Kymmenes päivämme tätä joulukuuta oli oikein esimerkillinen. Oli pakko vihdoin siivota, ja onhan se palkitsevaa kun sitä on päivätolkula siirtänyt. Tuloksen kyllä huomaa. Lenkillä kävimme valoisaan aikaan viikkoihin. Juoksu ei kulkenut yhtä leppoisasti kuin yleensä, mutta hiki tuli kumminkin. Illaksi lähdimme kollegan lasten seuraksi, kun aikuisten lähtivät Baltimoreen pikkujouluihin. Rakensimme pari palapeliä, söimme pitsaa, harjoittelimme jouluevankeliumin lukua ja olimme kiltisti.

Yhdennentoista päivän aamu kruunausi pyhäkouluviikonloppumme: menimme suomalaiseen joulukirkkoon. Kirkon päälle piti ottaa päiväunet. Nyt tunnelmoimme takkatulen ääressä joulupukinpajan merkeissä.

Huomenna jatkamme taas normaaleissa merkeissä. Huokailemme ja pyörittelemme silmiä töissä, hikoilemme ja kiroilemme postin jonossa ja keksimme tekosyitä joiden varjolla välttelemme salille menemistä.

Hetsku, joka parantaa terveyttä syömällä Fazerin tummaa suklaata.

Luukku yhdeksän

Onko kukaan koskaan nähnyt niin julmaa joulukalenteria että luukku olisikin ollut tyhjä? Sellainen oli tämän päivän luukku eilisten lupausten valossa. Pelkkää turhaa odotusta. Eli vieläkin jatketaan eilisellä hokemalla: mikään ei voi mennä vikaan!

Tänään töissä oli melkoisen normaalipäivä: vaikka hiki otsalla raataisi*, niin päivän päätteeksi (vedin perjantainakin yliajalle ja lähdin kun talossa oli pääosin jo valot sammutettu**) töitä on enemmän kuin sinne mennessä. Jotenkin turhauttavaa?

Työpäivän päätteeksi lähdin tapaamaan kuusi kuukautta vanhaa Elieliä. Jos yhtään harmitti ennen sitä, niin sen jälkeen ei ainakaan yhtään. Lapseksi, joka ei osaa vielä puhua, Elielillä on yllättävän hyvät jutut!

Kun illan päätti vielä spontaani iltateevieras niin päivän saldo jäi reilusti plussalle, vaikka se eilinen lupaus osoittautuikin turhaksi. Sen täyttymystä odottanemme sittenkin luukkuun 12.

Hetsku, oikeastaan jo luukun 10 puolella. Mutta ei avata sitä vielä.

* En tosin raatanut
** Mutta ei kello oikeasti ollut kuin puoli tuntia yli virallisen työpäivän päättymisajan

Kahdeksas joulukuuta, hyvä päivä

Päivän kuvan sijaan tänään kalenterin luukussa soi päivän biisi: YUP:n Mikään ei voi mennä vikaan. Laulun tietävät laulakoon biisiä nuotin vierestä tai sen mukaisesti, muut voivat hoilata itse keksimällään sävelellä vain laulun olennaisinta mantraa: "Mikään ei voi mennä vikaan, mikään ei voi mennä vikaan, mikään ei voi mennä vikaan...".

Jos kaikki menee hyvin eikä vikaan, kerron teille mitä tsemppasitte. Täytynee odottaa noin joulukuun kahdenteentoista luukkuun. Tai ainakin yhdeksänteen.

Hetsku, jännityksen piinassa.

Seitsemän päivä joulukuun

Joulukuun seitsemäs, Jaskan synttäripäivä, valkeni ei-valjennut. Vettä satoi koko päivän harmaalta taivaalta. Nelipäiväisen viikonlopun jälkeen arki ei kuitenkaan tuntunut kovin pahalta. Selvästi rytmin pitäisi aina olla neljä vapaata, kolme töitä. Eikä niitä viiden päivän töitä tehtäisi kolmessa päivässä.

Sain tänään ennakkoon joululahjan, eli tiedon SannaPin ja komppaniansa helmikuisesta vierailuista. Jee! Kaksi viikkoa saman katon alla kolmen mölymasiinan kanssa voi tarkoittaa sitä, että toinen lahja on kun vieraat lähtevät, mutta nyt odotan vain heidän saapumistaan. Odotellessa kehittelen ohjelmaa, vähän eri näkövinkkelistä kuin aiemmille vierailuille. Mikä tekee vaikutuksen seitsemän- tai viisivuotiaaseen? Huvipuistot ei valitettavasti ole auki helmikuussa. Onkohan Amerikassa HopLop? Ihop kun on vähän eri asia, vaikka sielläkin voisi vieraiden kanssa käydä. Onneksi meillä on iso telkkari ja siinä monta tv-kanavaa...















Saavuin töistä kylmään ja pimeään kotiin oltuani työmaalla noin kaksitoista tuntia. Pimeydestä minua tervehti vain tip-tip-tap. Yläkerran käytävällä satoi vettä. En tiedä mitä kaksi aiempaa vuotavaa kattoa meille valehtelivat, mutta tämä kolmas siis sanoo toden: kattomme ja putkemme vuotavat kuin seula.

Hetsku, joka ei haravoinut tänäänkään. Mutta luuttusi lattiaa, siivousta sekin.

Itsenäisyyspäivä, kuudes luukku

Satoi vettä. En päässyt haravoimaan. Enkä siivonnut. Tein sentään ruokaa, mikä on mainitsemisen arvoista siksikin, että meillä MikkoMikko yleensä kokkaa. Porkkananrunsaudesta johtuen tein inkivääri-porkkasosekeittoa joka ei ole kovin soseista ja porkkanoita ja ruusukaalia kahvissa ja siirapissa haudutettuna. Ei niin pahaa.

MikkoMikko etsiskeli kahta tärkeää paperia, etsintäalueena koko talo. Toinen paperi löytyi, toista ei. Löytyi kyllä vaikka mitä, niin kuin ostoskuitteja viime vuosituhannelta, mutta ei sitä tämän hetken tärkeintä paperia. Etsintöjen jäljiltä talo oli tietysti vielä enemmän mullinmallin.

Sen sijaan että olisimme vihdoin käärineet hihamme ja ruvenneet siivoamaan, lähdimme mustikkavadelmapiirakalle ja asioille. Ei kai sitä itsenäisyyspäivänä sentään siivota tartte.

Hetsku. Terve sielu sotkuisessa huoneessa.

Viies joulukuuta

Kun viikonloppu meni lötkötellessä, kirjoitin kahdelle ekstravapaapäivälle tehtävälistaa käytettyyn kirjekuoreen:

- postiin
- siivous
- haravointi
- joululahja- ja vaateostoksille
- joulukortit
- lenkille

Lähdimme liikkeelle ennen puoltapäivää ja palasimme kuuden jälkeen illalla. Kävimme postissa ja vaatekaupoilla, saimme hankittua myös joulukortit ja erän joululahjoja. Joulupukin apulaisena hankin jotain "katu-uskottavaa" yhdeksänvuotiaalle, jotain melkein viisivuotiaalle prinsessalle ja yhden helikopterin kahdelle seitsemänvuotiaalle. Siitä varmasti tulee tappelu, mutta kirjoitan mukaan käyttöohjeet, joihin kuuluu vekottimen käytön vuorolista.

Kun kohta vielä kuittaamme tuon lenkin pois listasta, niin huomiselle ei sitten jääkään kuin siivousta, haravointia ja itsenäisyyspäivän viettoa telkkarin ääressä. Huominen on jännittävä päivä, vaikkei tuosta vielä uskoisi. Pitäkää peukkuja!

Hetskun-ketskun, keli-keli-ketskun

Joulukuun kolmas ja neljäs

Olin eilen niin kiireinen tehdessäni ei-mitään, etten ehtinyt kirjailemaankaan. Aamu alkoi Paavon ja huolestuttavan seikan merkeissä: ruoka ei maistu. Kutsukaa ambulanssi!

Söin väkisin aamupalan ja lounaan siihen aikaan kun se oli järkevää. Arvelin että illalliseksi, jos jotain on kerran pakko syödä, voisi tilata pizzan. Pizza on lääke kaikkeen, jopa siihen kun ei tiedä mikä on. Pizzan jälkeen maistu taas kaikki: ruisleipäbruschetta, fetajuusto-pinaattipiiras, lakut, popcornit, porkkanakakku. Olimme siis juhlissa.

Eikä vain yksissä juhlissa, vaan kaksissa. Ensin synttäreillä ja sitten pikkujouluissa, joissa oli paikalla myös joulupukki ja tiernapojat. MikkoMikko pääsi murjaanien kuninkaaksi, kun sattui sopivasti paikalle.

Tälle neljännelle päivälle ei ole suunnitelmissa mitään. Aurinko paistaa, mutta emme mene ehkä edes ulos. On sunnuntai, lepopäivä.

Hetsku, jolla on edessä vielä kaksi lepopäivää tämänkin jälkeen. Nam!

Joulukuun luukku 2

Tänään heräsin lämmityssysteemin pöhinää klo 04.57. Oli pimeää, viileää ja kohinan vuoksi saatoin helposti kuvitella olevani Ruotsin-laivalla. Siihen aikaan kun yömenijöiden mekastus on tauonnut tai ainakin vähentynyt ja ennen kuin aamuvirkut eläkeläiset ja lapsiperheet kaipailevat aamiaista.

Työpaikalla en kyllä päässyt karnevaalimaiseen laivatunnelmaan. Ehkä siksi etten koskaan ole ollut työristeilyillä, joihin kuuluisi (oikeasti) kahden tunnin henkilöstökokous. Asialistan kuudesta ensimmäisestä asiakohdista ja niiden yhteensä yhdeksästä alakohdasta kävimme perusteellista keskustelua (tai monologia), kaksi viimeisintä ja kiinnostavinta kuitattiin lausahduksella "ei keskustella tästä nyt". Varmaan osa halusi myös sanoa että "ei keskustella muutenkaan, koskaan".

Kotiin oli kiva pyöräillä. Edessä on nelipäiväinen vapaa ja Paavo Nurmi sekä MikkoMikko tulevat kotiin. Nyt toinen repii riekaleiksi juomapulloa, johon on piilotettu kaksi kuivanappulaa. Toista ei vielä näy. Päätelkää kumpi on kampi.

Hetsku, jonka toisesta kalenteriluukusta tuli lahjapaketti.

Joulukuu, luukku 1

Eilen posti toi meille Suomesta partiolaisten joulukalenterit. Kaksi kappaletta, koska kahden partiolaispojan piti saada sellainen meille myydä. Herra B:n eli Oskarin kalenteri MikkoMikkolle, herra A:n eli Emilion kalenteri minulle. Tänään saatiinkin avata viisi luukkua, koska partiolaisten kalenteri on tietysti adventtikalenteri.

MikkoMikko lähti aamulla Atlantic Cityyn (siksi, "kuhan vaan") ja minä pohdiskelin itselleni jotain mukavaa tekemistä illaksi. Ehkä tapaan jonkun kaverin? Ehkä menen salille? Kävisinkö jossain kahvilassa?

Tulin kotiin töistä, luin isänpäivän Hesaria toista tuntia, katsoin sen suosittelemana norjalaisesta Päin perhettä -sarjasta ekan osan ja päätin, että joulukuussa päivitän joka päivä blogiani, vaikka mitään mainittavaa ei tapahtuisikaan. Jos en muuta keksi, laitan Päivän kuvan. Näin alkajaisiksi teen molemmat.

Tämä otos tuli vastaan kuvia järjestellessäni. Kuva on kesältä 2010. Edellä mainittu herra B helpottaa oloaan Veeran riekkuessa etualalla.

Hetsku, joka jatkaa Omaa Iltaansa pesemällä pyykiä ja viemällä roskia.

Mitä mää tekisin? Ei oo mitään tekemistä.

Siivoaisit. Ompelisit vihdoin saamistasi kankaista ne verhot. Kävisit siellä salilla. Askartelisit joulukortteja. Päivittäisit blogia!

Blogiin vaan ei tunnu olevan tarinaa. En ole ollut matkoilla, olen ollut kotona ja töissä, eikä niistä kummastakaan ole raportoitavaa. Ei ole sattunut erikoisia tapauksia tai muuta kummallista tai hassua.

Töissä väännetään arkiaskareiden ohella pikkujouluista. On varmasti mukavaa juhlia porukalla perjantaina työviikon jälkeen työpaikalla kun ollaan kolme viikkoa tapeltu järjestelyistä ja pakotettu vastentahtoisia ihmisiä keksimään ohjelmaa. Kohottaa yhteishenkeä kuin superhiiva.

Kotona olen, sitten viime blogipäivitysten, levännyt tyytyväisenä reissujen ja rankkojen työviikkojen jälkeen, mutta nyt alan kyllästyä. Kaipaan säpinää. Kaipaan ihmisiä ja harrastuksia. Uhosin että voisin harrastaa vaikka siivousta, jos sitä voisi tehdä joukkuelajina. Onhan mulla MikkoMikko ja sehän ei ole ihan vähän vaan paljon! Mutta mä olen laumasielu, eikä kaksi ole vielä lauma. Ei kaksistaan ole kiva pelata pesäpalloa tai järjestää bileitä. Kaksistaan on kyllä hirmu kiva katsella takkatulta ja käydä lenkillä.

Mutta mulla on siis ikävä. Kaikkia niitä mukavia ihmisiä, joita tunnen.

Hetsku, joka lähettää takkatulenlämpöisiä terveisiä kaikille tärkeille! Eilen oli kiitospäivä, joten lähetän vielä kiitoksetkin teille.

Chicagon erikoiset tapaukset

Chicago, tuo Amerikan Lahti, on kiva kaupunki. Vähän niin kuin New York: ruutukaava ja korkeita taloja. Ei silti yhtä hektinen, vaikka suurkaupunki onkin, metropolialueella asuu kai vajaa kolme miljoonaa asukasta. Vieressä on iso järvi, Michigan, jonka rannalla voisi kuvitella olevansa meren äärellä ja jossa on 20% maailman makeasta vedestä.

Hesarin edesmenneeseen Erikoinen tapaus -sarjaan voisin lähettää kolme tarinaa reissusta:

Lähtöpäivän aamuna valitamme matkaseuralaiseni Lauran kanssa suomeksi kovaan ääneen nykyajan turvatarkistusten stressaavuutta. "Vaikka on ihan viaton eikä juoni mitään, stressaa läpivalaisukoneiden läpi kulkeminen", minä huokailen. "Haittaako jos on yksi huulirasva kassissa eikä muutkaan nestemäiset oli läpinäkyvässä pussissa? Näyttääköhän tämä kuitumuru epäilyttävältä läpivalaisussa?", Laura pohtii. Käläti-käläti-käläti. Viereen astelee turvatarkastuksen työntekijä joka kysyy "¿Como estas?". Sen verran sitä tuli hoettua espanjaa opiskellessa, että vaikka melkein kaikki muu on haihtunut päästä, vastaan luontevasti "muy bien",  mutta naurattaa. Työntekijää pyytää englanniksi minua näyttämään käsiäni ja tutkii niitä räjähdejäämiä bongatakseen. Ei löydy. "Gracias", sanoo mies poistuessaan. Suomalainen menee äidinkieltään puhuessaan siis helposti latinosta.

Sunnuntaiaamuna istumme hostellin aamupalalla syömässä muroja. Käläti-käläti, pohdimme taas jotain kovaan ääneen suomeksi. Pöydässä istuva stesonipäinen vanha ukko ihmettelee englanniksi mistähän maasta mahdamme olla kotoisin, ja kun vastaamme, innostuu toinen ukko: "Puhutteko suomea?". Hän ei itse puhu sen enempää*, mutta kertoo käyneensä muun muassa Rovaniemellä, Tampereella ja Lahdessa, koska yhteisöllä, johon hän kuuluu, on ollut kokoontumisia Suomessa. Yakob innostuu kehumaan Suomea ja suomalaisia ja kutsuu meitä hiihtämään Salt Lake Cityyn, Utahiin. Miehen kotipaikasta ja jutuista päättelemme, että hän on varmasti herran miehiä. Ei sen vuoksi omituinen, mutta jotain hassua ja vähän surkuhupaisaakin miehessä on. Illalla palaamme myöhään blues-konsertista. Hostellin käytävältä meitä odottaa tuttu mies: Yakob Salt Lake Citystä nukkuu yhden huoneen oven edessä. Jostain syystä hän on kaivannut tyynyä enemmän kuin yksityisyyttä ja on riisunut housunsa ja paitansa tyynyksi ja asettanut silmälasit siististi tyynyn viereen. Koska Yakob vaikuttaa olevan ihan kunnossa ja vain sikeässä unessa, jätämme hänet siihen nukkumaan. Hän ei onneksi herää hihitykseemme.

Maanantaina kulutamme aikaa Chicagon kulttuurikeskuksen lukusalissa. Minä istun nojatuolissa teetä hörppien ja tuijotan kaukaisuuteen, Laura syö sipsejä. Vastapäätä istuvalla tuolilla torkkuu mies, jota vartija käy herättelemässä. Kuulen askeleita selkäni takaa, ja jälkeenpäin kuulen Lauralta, että hän ajatteli vartijan tulevan moittimaan sipsien syönnistä. Tulija ei moiti meitä mistään, vaan silittää käsivarttani. Sen sekunnin aikana, ennen kuin käännän päätäni kohti silittäjää, mietin kuka se voisi olla. Joku jonka kanssa olemme jutelleet? Yakob? MikkoMikko, joka jotenkin oudosti on tullut Chicagoon ja sattumalta tullut samaan paikkaan kuin me soittamatta minulle? Mutta silmiini tuijottaa tuntematon mies. Hän miettii noin sekunnin ja parahtaa sitten: "Oikeanvärinen paita, mutta väärä nainen!" Limenvärinen neuleeni on harhauttanut miestä, joka pyytää anteeksi ja poistuu paikalta. Nauramme ääneen sekä miehelle että minun ja Lauran arvailuille miehen henkilöllisyydestä tai motiiveista lähestyä meitä. Kohta viereen tulee limenväriseen neuleeseen pukeutunut nainen. "Mieheni kuulemma kävi silittämässä kättäsi!" Nauramme kaikki, joskin punaposkinen mies kaikista vaivaantuneimmin. "Katso nyt hänen silmälasejaan", mies sanoo. "Hänellä on myös samanväriset hiukset ja ponihäntä", nainen myöntää. Emme ole kaksoisolentoja, mutta sekaantuminen on helppo ymmärtää.

Lopputunnit kotiinpaluulentoa odottaessa kuluvat rattoisasti. Totean Lauralle, että mielen varastoissa on hyvä olla hassuja sattumuksia, rikoisia tapauksia, joita voi muistella ja hihitellä itsekseen.

Hetsku, hi-hi-hi

*Miksi niin monet haluavat oppia sanomaan suomeksi "puhutko suomea" eikä mitään muuta? Eikö olisi hyödyllisempää osata sanoa vaikkapa "kolmesataa grammaa juustoa, kiitos"?

Päivä 0: Huomenna mennään taas!

Kun MikkoMikko palasi blues-reissultaan Mississipistä, tuli puheeksi että marraskuun ekana viikonloppuna on tiedossa NHL-reissu Philadelphiaan. Ajattelin että sitten minä en kyllä jää kotiin, vaan lähden kans reissuun. Ehkä Lauran luo Ottawaan, ehkä jonnekin muualle. Huomenna lähden toisen Lauran kanssa omalle blues-reissulle Chicagoon.

Yritän raportoida myös Chicagosta, jos internet tulee vastaan. Suuria suunnitelmia ei vielä ole, vaan matkaopasta on tarkoitus lukea lentomatkalla. Siinä on se iso järvi, siellä on 8 miljoonaa asukasta ja se blues, se on Wikipedian mukaan "huomattava elinkeinoelämän, teollisuuden ja kulttuurin keskus". Eiköhän siellä näkemistä ja tekemistä riitä neljäksi päiväksi.

Kaijalle ja muille, jotka odottavat vielä auringonlaskukuvia edelliseltä reissulta, tässä linkki MikkoMikon upeisiin kuviin länsirannikon reissultamme. Kannattaa valita vasemmasta yläkulmasta "Diaesitys" ja nautiskella. MM:n kannattaisi vaihtaa alaa jollei olisi niin hyvä nykyisessä ammatissaankin.

Hetsku, jonka päässä soi auttamattomasti Vicky Rostin äänellä Se laulu.

PS. Jos en muista väärin, muistan oikein, ja Kaijalla on huomenna 4.11. synttärit. Paljon, paljon onnea!

Jotain olisi pitänyt tehdä eilen

Löin noin 18 vuotta sitten vetoa yhden jämsäläisen Kivirannan kanssa siitä etten koskaan aio mennä naimisiin. Miksi menisin? Eihän siinä ole mitään järkeä, ihmettelin. Kiviranta myhäili ja sanoi olevansa valmis lyömään vetoa naimisiinmenostani. Panokseksi sovittiin kymmenen markkaa. Se oli teinarille aika iso summa, vaikka olinkin varma etten sitä tule koskaan häviämään.

Olin siksi huolestunut etten saa kymppiäni koskaan, mihin vetomme päättyisi? Jos en koskaan mene naimisiin ja kuolen naimattomana, voitan vedon mutten saa rahojani. Sovittiin että Kiviranta antaisi minulle kympin, ja minä hänelle kaksi jos joskus häviäisin vetoni. Kymppi jäi Kivirannalta saamatta. Kerran hänellä olisi ollut tonnin seteli, mutta 15-vuotiaalla Hetskulla ei ollut antaa rahasta takaisin.

Kun veljeni noin viisitoista vuotta myöhemmin kuuli toisen käden tietona kihlauksestamme, laittoi hän minulle tekstiviestin: "Meinasitko hävitä vedon Kivirannalle?". Pohdin silloin että vedot ja velat on maksettava. Sehän voisikin olla vähän kuin myötäjäiset: suostun menemään naimisiin kanssasi jos maksat vetoni Matille.

Homma tietenkin jäi. Pari kuukautta sitten asia tuli kuitenkin uudestaan puheeksi. SannaPi tai Äiti, en muista kumpi, kertoi että Kiviranta muistaa edelleen vedonlyöntimme, joskin ilmeisesti väärin, että hän olisi jostain syystä minulle jotain velkaa (ja että hän olisi sen kyllä maksanut). SannaPi kaiveli minulle Kivirannan osoitteen ja ajattelin että lähetän hänelle kymmenen euroa, olkoon se vetomme panos inflaatiokin huomioon ottaen.

En vaan toiminut tarpeeksi nopeasti. Tiistaina sain kuulla että Kiviranta on lähtenyt vedonlyöntiin vihreämmille niityille.

Opetus: Älä uhoa teinarina ettet koskaan mene naimisiin. Saatat tavata vielä elämäsi MikkoMikon. Voit sen sijaan lyödä vetoa siitä, ettet aikuisenakaan ala meikkaamaan. Koska ei se ole pakollista silloinkaan, eikä elämäsi MikkoMikko sitä varsinkaan vaadi (niin kuin eräs vedonlyöjä minulle väitti).

Opetus kaksi: Maksa velkasi ajoissa. Maksa joka tapauksessa.

Hetsku, joka miettii sopivaa hyväntekeväisyyskohdetta, jonne voisi Kivirannan muistoksi lahjoittaa velkansa.

Matkaloki, päivä 10: Kotona

Kadehdin ihmisiä jotka pystyvät nukkumaan missä vain. Jos on puoli tuntia aikaa ja saa johonkin istahtaa, ne jo nukkuvat. Itse en tietenkään saa paluulennolla San Franciscosta Chicagoon (4h) nukuttua, enkä myöskään jatkolennolla Washingtoniin (alle 2h). Laskeudumme Washingtoniin klo 8.30 ja klo 10.03 olen työpaikalla. Suoraan kentältä, ilman suihkua, ilman unta.

En kadehdi niitä jotka olivat kanssani töissä maanantaina. Kompuroin, sönkötän enkä saa muuta järkevää tehtyä kuin leimattua itseni sisään ja ulos työpäivän merkiksi. Kun pinnistelen sen pakollisen kuusi tuntia, jotka liukuman puitteissa on pakko töitä tehdä, saan luettua loman aikana tulleet sähköpostit kahdesta sähköpostilaatikosta. Kaikki muu täytyy tehdä päivänä 11.

Hetsku, nyt jo päivässä 11 ja melkein järjissäänkin jo.

Matkaloki, päivät 7-9: San Farancisco

Perjantaiaamuna ajamme Napasta alle 100 kilometrin matkan San Franciscoon. Jostain syystä minulla ei ala soimaan Se Laulu päässä, mutta kaikki muut kohteesta kuulleessaan muistuttavat laittamaan kukkaa tukkaan. Itse huokailen että tärkeämpi olisi muistuttaa nykypäivän SF:oon matkaavaa käymään vessassa ennen automatkaa. Kaupunkiin on menossa ei-ruuhka-aikaan jokunen muukin, ja sillalle on tunkua.

Ensimmäinen SF-fiilikseni on hämmästys: ai tällainenkö tää on? En saa samanlaista wau-elämystä kuin New Yorkissa 12 vuotta aikaisemmin. Kuuluisa Pier 39 ja sen lähitienookin vaikuttaa lähinä turistirysältä ja laiturin tienoilla makoilevien merileijonien laulua ehdimme jo kuulla Crescent Cityssä. Ajelemme perjantaina kaupungin Tyynenmeren puoleisella rannalla kun auto vielä käytössä on. MikkoMikon kuvia auringonlaskusta rannalla tulossa piakkoin.

Lauantaina on MikkoMikon synttärit! Syömme sen kunniaksi edellisiltana hotellihuoneessa lähikaupasta ostamaamme juustokakkua muovihaarukoilla ja juomme teetä. Lauantaiksi MikkoMikko on itse hommannut meille liput Alcatraz-kierrokselle. Käymme ensin palauttamassa uskollisesti meitä palvelleen Buickin ja vaihdamme hotellia. Voimme suositella SF:ssa matkaavalle hotelli Mosseria, ja niin varmaan suosittelee jokunen muukin, sillä edullinen ja siisti hotelli Market Streetiltä varataan täyteen niin nopeasti ettemme saa kuin ensimmäiseksi yöksi sieltä huoneen. Toisen yön vietämme parin korttelin päässä hotelli Whitcombissa, joka on myös ihan siisti, mutta kalliimpi ja huone haisee tunkkaiselta republikaaniukolta.

Alcatraz-kierros on yllättävän mukava, varsinkin kun sääkin suosii. Lauttamatka saarelle kestää kymmenisen minuuttia, ja me saamme saarella helposti kulutettua kolme tuntia. Selliosastosta on tehty hyvä opasnauhoite jota voi kuunnella omassa tahdissa. Aurinkoisena päivänä hälisevän turistiporukan keskellä tuskin pääsee samaan tunnelmaan kun saarella talvisin 40-50 vuotta aikaisemmin. Illalla käymme vielä Kiinassa eli SF:n eloisassa Chinatownissa. Pelkkää kiinaa puhumalla pärjäisi kaupungissa varmasti hyvin. Kokeilen hienoa silkkijakkua ja tutkimme hienoja nahkakäsitöitä, mutta tyrkky "just buy it" -asenne rassaa enemmän kuin tavara houkuttelee.

Sunnuntaina urheilemme. Ensin ennen aamupalaa reilun puolen tunnin juoksulenkille Alamo Squaren tuntumaan, sitten aamupalalle. Huone pitää luovuttaa puoliltapäivin ja tavarat jättää säilytykseen. Ratikoimme itsemme rantaan ja vuokraamme tandem-pyörän, jolla poljemme reilun parinkymmenen kilometrin lenkin Golden Gaten yli. Maisemaa katsellessa on vaikea uskoa että siitä alle vuorokauden kuluttua pitäisi olla jo mantereen toisella laidalla töissä.

Illalla ihailemme vielä kerran länsirannikon auringonlaskua Pier 39:n tuntumasta. Sitten onkin aika suhauttaa metrolla lentokentälle.

Hetsku, väsynyt mutta virkistäytynyt

Matkaloki, päivä 6: Ukiahista Napaan

Kuudentena päivänä pitkät ajomatkat ovat takana. Suunnitelmana on ajaa Napa-laaksoon reilun sadan kilometrin päähän ja käydä viinitiloilla. Seitsemäntenä päivänä eli perjantaina jatkamme sitten San Fransiscoon pariksi päiväksi.

Aamupala, kamat kasaan, sumun läpi kohti auringonpaistetta. Pari stoppia matkalla että MikkoMikko saa kuvia otettua. Reissuaamuillamme on selvät rutiinit.

Matkalla viinitilalle MikkoMikko bongaa sattumalta Petrified Forestin tienviitan. Kurvaamme sinne kun kerran kulmilla olemme. Petriefied Forest tarkoittaa pientä maksullista lenkkiä metsässä, jossa on kolme ja puoli miljoonaa vuotta sitten (!) sattuneen tulivuoren purkauksen jäjiltä kivettyneitä puita. Nuo puut olivat purkauksen aikaan 2000 vuotta vanhoja punapuita, eli samoja jättiläisiä kun olimme edellispäivänä nähneet. Purkauksen aiheuttamassa tärskeessä ne kaatuivat, tuhka peitti puut ja solutasolla tapahtui jotain ja puista tuli kiviä. Ne näyttävät ihan kaatuneilta puilta, mutta tuntuvat kiveltä. Ihmeellisiä.

Kivipuiden luona on kyltti toiseen mielenkiintoiseen kohteeseen, eli Galistogan geysirille. Kympin sisäänpääsymaksulla saa syödä omaa kylmää tomaattikeittoa (ehkä jotain muutakin) piknikpöytien ääressä ja katsoa kuinka sympaattinen, kärttyisän ukon oloinen geysir päästelee noin kymmenen minuutin välein kuumaa vettä korkeuksiin. Geysir on kuulemma hyvä ennustamaan maanjäristyksiä. Jos säännöllisessä suihkuttelussa tulee taukoja tai suihku vaimenee, 500 mallin säteellä tulee melko varmasti tärinät. Me emme huomaa poikkeamia, mutta illalla kuulemme uutisista että San Franciscossa on koettu pari reilun 4 magnitudin täristystä. Toivottavasti eivät ennakoi suurempaa järistystä, varsinkaan loppuviikolle...

Vihdoin pääsemme viinitilalle. Laakso on viinitiloja pullollaan ja niitä voisi käydä läpi varmasti viikon aamusta iltaan. MikkoMikon esitutkimusten perusteella me keskitymme yhteen. Frog's Leapissa on rento tunnelma, 20 dollarilla saa maistaa neljää luomutilan viiniä takapihan verrannalla.Esittelijä on hyvä ihmistuntija tai tuntee suomalaiset, eikä lässytä meille liikoja, vaan kaataa lasiin kolmea punaviiniä ja yhtä valkoista, kertoo niistä lyhyesti ja poistuu paikalta. Viinit ovat oikein hyviä (paitsi se valkoinen), mutta parasta minusta on viinien kyljessä tarjottu juusto. Lähtiessämme ostamme pullon minun suosikkiani (27 dollaria), mutta minun on pakko kysyä että mitä se juusto oikein oli. Hollantilaista goudaa kuulemma, mutta ei tietenkään mitä tahansa.

Illaksi ja yöksi ajamme laakson ytimeen eli Napaan. Napassa olisi mahdollista jatkaa viinin maistelua, mutta ei riitä veto. Kellahdamme hotellin sänkyyn kahdeksan jälkeen ja iltakymmeneltä olen taas jo unessa. Samassa hotellissa ovat yöpyneet mm. Elvis ja Marilyn Monroe, joten kelpaakin kölliä.

Hetsku, hyvässä seurassa kaiken aikaa

Matkaloki, päivä 5: Grants Passista Crescent Cityn kautta Ukiahiin

Edellisillan megalomaanisesta väsymyksestä huolimatta heräämme ilman herätyskelloa klo 6.59. Arvioimme että tänään ei ole niin pitkä matka ajella, joten ei ole kiirettä. Syömme omia eväitä hotellin aamupalalla höystettynä ja teemme hotellin jääpalakoneen avustuksella kylmänkallen melkein nelilitraisesta vesipullosta. Yhdeksän aikaan olemme jo matkalla. Maisema on jo tutuksi käyneen kaavan mukaan ensin sumuinen, mutta kohta paistaa jo aurinko. Ihmeellistä tuuria.

Ajamme mutkaista, autopelien rallireittejä muistuttavaa vuoristotietä rannalle Crescent Cityyn.  Lounaan jälkeen koukkaamme vähän takaisinpäin ihmettelemään jättiläisiä eli punapuita. Metsässä olemme dinosauruksien ajassa. Kai sitä säikähtäisi jos sellainen vastaan tulisi, mutta tämä liene kuitenkin todennäköisin paikka niihin törmätä. Isoja puita, saniaisia, sammalta ja naavaa, hiljaisuus.

Kävelemme pienen reitin puiden seassa. Olemme kuin Liisoja Ihmemaassa, syöneet liikaa pienentävää sientä. Puut ovat vanhoja ja viisaita ja niitä olisi kiva halata. Kädet riittävät ehkä kuudesosalle ympärysmitasta. Jedediah Smithin kansallispuistosta jatkamme rannikkoa pitkin kohti Eurekaa. Eureka oli alkuperäisen suunnitelmamme mukainen yöpymispaikka, mutta hurautamme vain valtatietä keskustan läpi parikymmentä kilometriä etelään Jättiläisten valtakadulle, Avenue of the Giantsille. Aurinko alkaa laskea ja tokko se näiden jättiläisten juuria hirveästi valaisisi muutenkaan.

Ajattuamme yhden punapuun läpi Meyer's Flatissa aloitamme päivän viimeisen pikataipaleen kohti Ukiahia. Kello on vähän yli seitsemän ja alkaa olla pilkkopimeää. Tie 101 on paikoin kolmikaistainen, mäkinen ja mutkainen, mutta ei valaistu, ei edes risteyksissä tai liittymien kohdalla. Olemme 160 kilometrin mittaisella kummitusuoristoradalla.

Hetsku, Jukaijjahissa

Matkaloki, päivä 4: Eugenesta Kraaterijärvelle

Pilkkopimeässä ja viileässä motellihuoneessa nukuttaa hyvin, mutta nousemme silti seiskalta. Ajokilometrejä ja maisemia on varattu tällekin päivälle. Ajamme aamusumuisen Eugenen yliopiston ympäri ja jatkamme 5-tietä kaakkoon. Sumu ja aurinko tekevät ihmeitä ympäröivästä maisemasta. Pysähdymme katetun sillan kupeeseen, ei niinkään sillan vaan kaiken sen muun kauneden keskelle.

Willametten kansallispuistossa kipuamme kohti korkeuksia. Korvat rutisevat viimeistään 1500 metrin korkeudessa. Aurinko paistaa ja maisemat ova huikeat. Kansallispuiston keskellä menee ihmeen hyväkuntoinen ja leveä tie.

Opaskirjassa mainitaan huokailu Kraaterijärven äärellä, emmekä mekään tee muuta. Tai no, syömme eväitä, menemme pysähdykseltä toiselle, MikkoMikko ottaa valokuvia ja minä pelkään vuoristoisella tiellä reunan yli ajamista. Tie järven ympäri on noin 50 kilometriä pitkä ja kulkee yli 2000 metrissä. Vesi on kirkasta ja ihmeellisen kauniin väristä.

Kulutamme reissulla reilut kuusi tuntia. Viimeinen stoppi on urheilusuoritus järven rantaan puolentoista kilometrin polkua, jossa korkeusero alusta loppuun on yli 200 metriä. Alas menee kuin juosten, ylös tullessa puuskuttaa. Johtunee ohuesta ilmasta korkealla.

Yöpymyskohteeseen Grants Passiin ajelemme pimenevällä metsätiellä. Tällä kertaa auringonlasku jää näkemättä, mutta MikkoMikko saa hämärässä otettua satumaisen kuvan vuoristopurosta.

Grants Passissa olen niin väsynyt että kahden tähden hotelli tuntuu ihanalta luksukselta. Olen kaikista matkan hotelleista tästä kaikista vaikuttunein, vaikka aamupala ei tarjoakaan vehnähöttöä väistelevälle juuri mitään ja hotellin mainostama sauna on suljettu talvikaudeksi!

Hetsku, juuri nyt virkeänä matkalla kohti Kaliforian rantaa.

Matkaloki, päivä 3: Portlandista rantaa pitkiin Eugeneen

Heräämme herätyskellon soittoon klo 7.00. Se siitä länteen päin matkustamisen hyödystä. Aamupalaksi nautimme eilisen eväiden rippeet ja lähdemme matkaan kahdeksan jälkeen. Edessä on nelisensataa kilometriä ja upeita maisemia nähtävänä, joten aikaa tarvitaan.

Ensimmäiseen kohteeseen olemme saaneet vinkin automme aiemmalta vuokraajalta. Kuskin penkin ja keskikonsolin välissä on lappu, jossa lukee Cape Meares <- lighthouse, west of Tillamook. Ajelemme Portlandin aamuruuhkassa, joka on hämmentävästi tiellä Portlandista poispäin. Kun käännymme tielle 54 ruhkat jäävät ja ajelemme tukkirekkojen kanssa mäkeä ylös ja alas, sumussa ja aruingonpaisteessa.

Cape Mearesissa on Oregonin matalin majakka ja hulppeat maisemat. Myös sää suosii. MikkoMikko tallentaa maisemaa ja minä hoputan vieressä. Tulemme ajamaan rantaa pitkin parisensataa kilometriä, joten kaikkea ei voi kuvata perusteellisesti. Lounastamme Oceansidessa pikkukuppilassa, kävelemme rannalla ja nauramme koirien leikille. MikkoMikko kuvaa ja minä hoputan. Vieläkin on parisensataa kilsaa rantaa jäljellä.

Yaquina Bayn majakalla, sata kilometriä, monta kuvauspysähdystä ja hoputusta myöhemmin todistamme reissun toista kosintaa. Maisemat ja paikat joita koluamme ovat siis legendaarisia ja miehet polvilleen saavia. Yaquina Bay on luonnonpuiston esitteen mukaan yksi rannikon parhaita valaiden bongauspaikkoja. Me bongaamme vain lintuja, simpukankuoria ja laavakiviä ja kuuntelemme kun kivet kolisevat aaltojen mukana rantaviivalla.

Aurinko laskee kohdallamme Heceta Headin majakan luona. MikkoMikon kuvat kertokoot miltä se näytti.

Pian käännyimme kohti sisämaata ja ajoimme pilkkopimeän Siuslaw kansallismetsän läpi Eugeneen yöksi. Matkalla luonto kutsui MikkoMikkoa, mutta mä en suostunut pysähdykseen. Joku mörkö olisi meidät yön pimeydessä vienyt jos olisimme hidastaneet vauhtia.

Hetsku, juuri nyt parkissa mutta huomenna taas on the road

Matkaloki, päivä 2: Seattlesta Portlandiin

Heräämme ilman kellonsoittoa klo 6.20. Länteen päin matkustaminen on mukavaa! Olemme hotellin deluxe-aamiaisella seitsemältä. Paperilautasilta muovihaarukalla syöminen ei vastaa käsitystäni luksuksesta, mutta maha täyttyy.

Tsekkaamme itsemme hotellista jo kahdeksan jälkeen ja lähdemme Pike Place Marketille, jota kaikki meille Seattle-vinkkejä antaneet ovat mainostaneeksi toiseksi not to miss -kohteeksi. Halpoja kukkia, tuoreita hedelmiä, kadunmiehiä, paikallista käsityötä, lentäviä kaloja ja maailman ensimmäinen Starbucks.

Lähdemme Seattlesta yhdentoista maissa jo. Ihan onnistunut pikavisiitti, olisimme viihtyneet kauemminkin mutta aikataulu on tiukka. Haluamme nähdä luoteiskulmasta mahdollisimman paljon.

Teemme koukkauksen tielle 702 että pääsisimme mahdollisimman lähelle Yhdysvaltojen (pl. Alaska) neljänneksi korkeinta vuorta, Mount Rainieria. Sää on sumuinen eikä Raikkua näy, mutta kiertotie on aina moottoritietä kiinnostavampi. Syömme eväitä tekoaltaan kupeessa metsän keskellä, leirintäalueella, jonka voisi kuvitella Miltä näyttää maailmanlopun jälkeen -elokuvan kuvauspaikaksi.

Matkalla Raikun juurelta Portlandiin teemme vielä pari pysähdystä. Sumu ja aurinko leikkivät kaunista leikkiä.

Saavumme Portlandiin viiden maissa. Hotelli löytyy helposti kiitos navigaattorin, mutta hotellissa ei ole karttoja, joten keskustaan lähdemme pyörimään sokkona. Portland vaikuttaa heti ensivilkaisulta siistiltä ja selkeältä, ja keskustakin löytyy helposti.

Löydämme Yhdysvaltojen suurimman ei-ktejukirjakaupan, ja ymmärrän helposti miksi se on kaikissa Top 5 paikat Portlandissa -listoissa kärjessä. Se on ihana, siinä ei ole rahastuksen meininkiä, se on auki joka päivä klo 9-23, se on iso eli siellä on paljon kirjoja. Löydämme mm. Waltaria ja meille pari-kolme kirjaa ostettavaksikin.

Panimoravintolassa syödyn illallisen jälkeen lähdemme shoppailemaan kirpputorille. Ekalla selailulla en löydä sieltä mitään kiinnostavaa ja odotan ovella poislähtöä kun MikkoMikko huutaa mua makutuomariksi: olisko tässä hyvä paita? Paita on hyvä, mutta samalla bongaan itselleni miesten takkirekistä (lähes) täydellisen työmiestakin. Täydellisen värisen, sopivasti kulahtaneen mutta miehiselle kropalle tehdyn takin, jossa on kangasmerkki Rain for rent. Pakko saada. Alan vinkumaan lähtöä, mutta MikkoMikko haluaa vielä tutkia valikoimaa. Tarjoan hänelle siniharmaita sammareita, vaikka hinta onkin mielestäni kova käytetyistä, 16,50 dollaria. Ei kelpaa. Menen itse sovittamaan niitä, ja nehän onkin (lähes) täydelliset. Kassalla vielä paljastuu että niistä tarvitsee maksaa vain puolet.

Kirjakaupsta saadun mainoskartan vinkkien perusteella haemme vielä jälkiruuaksi
jugurttijäätelöä kotikutoisesta posiitivisen ajattelun jugurttibaarissa.Portlandissa ei tunnu Amerikalta.

Ennen nukkumaan menoa kiistelemme vielä sammareista. MikkoMikon mielestä housut eivät ole minulle niin täydelliset kuin hänelle. Ha!

Hetsku, still on the road.

Matkaloki, päivä 1: Washingtonista Washingtoniin

Herätys Hetan päivään kello 04.15 neljän tunnin yöunien jälkeen. Huomautan merkkipäivästäni unenpöppöröiselle MikkoMikolle.

Taksin metsästystä kerrankin hiljaisella Connecticut Avella klo 05.15. Sama taksi ajaa ohi kaksi kertaa ennen kuin kolmannella kerralla pysähtyy. Kohti Reaganin lentokenttää, kiitos.

Syömme aamupalan jämät lentokentällä ennen turvatarkistusta, herättäisi muuten liikaa huomiota, lohiruisleivät ja jugurtti granaattiomenan jyväsillä. Paheksumme kahta nuorta mistä, jotka jättävät lentokentällä kassinsa vartioimatta ja lähtevät aamupalaostoksille. Sehän on kiellettyä! Lento Arizonan Phoenixiin lähtee aikataulun mukaisesti klo 7.00.

Laskeudumme Phoenixiin reilut viisi tuntia myöhemmin, paikallista aikaa klo 9.00. Etsimme oikean portin, hotkaisemme läheisessä ravintolassa pika-aamupalan ja jatkamme portille, josta jatkolennon pitäisi lähteä klo 10.15. Lento myöhästyy, kun perämiestä paikkaamaan onkin lähetetty kapteeni, eikä kapteeni ilmeisesti korvaa perämiestä. Lento lähtee lopulta klo 12.00. Edessäme istuu kiukkuinen kolmevuotias matkustajatar, joka kirkuu ja potkii niin etten ole varma uskallanko tilata teetä. Väsyttää.

Olemme Washingtonin osavaltion Seattlessa pari tuntia aikataulusta jäljessä. Olen ihmeissäni: olemme lentäneet ajallisesti yhtä pitkän matkan kuin Suomeen, mutta voimme vain kävellä ulos lentokentältä ilman tulli- tai rajamuodollisuuksia. Autovuokraamossa ei ole varaamaamme Ford Fusionia, vaan Buick Regal, jonka MikkoMikko myöhemmin arvioi Jettamme amerikkalaiseksi versioksi.

Lähdemme hotellilta kohti Space Needleä eli näsinneulaa klo 16.00. Auringonlaskua odotellessamme syömme säilyketölkkimäistä kreikkalaista ruokaa läheisessä ravintolassa. Pääsemme ylös Avaruusneulaan todistamaan muun muassa kosintaa ja upeita maisemia.

Iltamme päättää monorail-kierros Seattlen keskustaan, jossa törmäämme myös Vallatkaa Wall Street -henkiseen mielenosoitukseen.

Keskustassa on lauantai-illan menomeininki, mutta minä nukahdan Quality Innissä jo ennen iltakymmentä.

Hetsku, on the road

PS. Lokiin liitetään kuvia kunhan niitä ehditään käsitellä. Tämä on kirjoitettu liikkuvassa autossa ja kuvavastaava on sen kuski.

Kokeile hydrospinningia maksutta!

Jos haluat kokeilla uusia urheilulajeja, mutta sinulla ei ole siihen (muka) aikaa tai rahaa, niin tässäpä keino kokeilla yhtä muotilajia ilmaiseksi, hyötyliikuntana:

Tee lähtöä töistä hyvän sään aikana, mutta jää suustasi kiinni kollegan kanssa. Spekuloikaa alkaako kohta satamaan ja ehtiikö ennen sateen alkua kotiin. Odota siihen asti, että vettä alkaa ripotella, ja hae pyöräsi autotallista. Kaiva kännykkä repusta ja vahvista aviopuolisollesi että olet matkalla. Sano ettei "se nyt kotiinpäin tullessa haittaa vaikka vähän kastuu, kunhan salama ei halkaisisi kahtia". Lähde polkemaan. Laita kännykkä takataskuun.

Veivaa ohi julkisten rakennusten kiihtyvässä mutta vielä kohtuullisessa sateessa ja oikaise sitten pientaloalueen kautta kotiin. Totea olevasi melko märkä jo neljäsosamatkan jälkeen, mutta jatka matkaa. Sade kiihtyy entisestään. Huomaa, että mitään pysähtymispaikkaa eli sateensuojaa ei ole: amerikkalaiset eivät pidä yksityisalueelle tunkeilusta eikä reitilläsi ole julkisia rakennuksia. Jatka polkemista. Jaksaa, jaksaa - polje, polje.

Puolivälin tiennoilla totea, että on parempi ajaa ilman rillejä, koska niiden läpi ei enää näe mitään. Pysähdy heittämään rillit, läpimärässä takataskussa oleva kännykkä ja kaulassa roikkuva usb-tikku reppuun. Toimi nopeasti, niin vettä ei ehdi mennä reppuun kuin muutama desilitra. Huomioi, ettei salamointia kannata mennä puun viereen piiloon eikä se mitään sateensuojaa edes tarjoa. Hengitä nenän kautta rauhallisesti syvään. Yski ylimääräiset vedet nielustasi. Niistä sormella kulmakarvat tippuvista pisaroista.

Jatka matkaa polkien niin kovaa kuin uskallat mutta kuitenkin pystyssä pysyen. Varo muuta liikennettä. Näkyvyys on kaatosateessa huono. Pyörässä ei tarvitse valoa, salamat valaisevat matkaasi ihan riittävästi. Ole kuitenkin varovainen, sillä pyöräteitä ei ole ja jalkakäytävät ovat kapeita, joten pienikin koukkaus nurmikon puolelle käytännössä upottaa sinut mutavelliin. Sen lajin nimi on mudspinning tai -sliding, mutta pysytellään yhdessä lajissa kerrallaan.

Keskitty hengittämään syvään ja ajattelemaan positiivisesti, että kohta treeni on jo ohi. Älä herpaannu, vaan VARO muuta liikennettä. Hydrodrivingia harrastavat autoilijat eivät välitä, että olet heitä kosteammassa asemassa. Älä mene liian lähelle heidän rataansa, ettet saa kuraroisketta päällesi. Ei sillä ettetkö olisi jo läpimärkä. Olet päässyt hydrospinnauksen makuun.

Aloittelijalle sopiva ensimmäinen matka on noin neljä kilometriä. Kun tulet kotiin, hakkaa ulko-ovea ja vaadi kylpytakkia tuotavaksi ulko-ovelle.

Kuvat ja gif-taide by MikkoMikko. Salamat by nature.

Riisu pihassa niin paljon vaatteita kun kehtaat. Muista, että amerikkalaisille alastomuus on tabu. Mene suihkuun ja ripusta vaatteet valumaan.

 Valuta varusteet huolellisesti.

Levitä tärkeät asiapaperit sohvan selkänojalle ja kaikki muu vettä kestävälle matolle.

Ota akku irti kännykästä ja kuivaa kaikki osat. Puhaltele muistitikkuun ja toivo parasta.

Ei ihan täydellinen hydrospinning-suoritus, pieni läntti kuivaa paitaa näkyvissä.

Vesivana hihansuusta

Jälkitoimet

Totea sade päättyneeksi.

Vaadi aviopuolisoa (tai ketä tahansa paikalla olevaa) kokkaamaan tankoparsaa ja lohta, että toivut hydrospinningistä.

Dokumentoi harjoituskertasi sääliä ja muiden huvittamista varten.

(kuin uitettu) Hetsku

PS. Telkkarissa varoitettiin tänään rankkasateiden aiheuttamasta flash floodingista: If you encounter flooding conditions, seek higher ground. Never drive through water of unknown depths or walk through swiftly flowing water of any depths as only a small amount can be dangerous. Tämä siis ohjeeksi amerikkalaisille. Suomalaiset lähtekööt silloin pyöräilemään.

Idän ja etelän aarteita

Pääsimme vihdoin lauantaina Eastern Marketille. Reilun vuoden mittainen ponnistus se oli, vaikka se vaatii vain puolen tunnin metromatkan kotoa, yhdellä vaihdolla. Luulen että tästä lähin kaikki turistit voi viedä sinne, lähden itse mielelläni mukaan. Aluekin oli tosi kiva, vaikka se onkin virallisesti pahamaineista South Eastiä eli Kaakkois-Washingtonia. Sunnuntaina iltapäivällä siellä oli korkeintaan yhtä vaarallista kuin Jämsän markkinoilla.

Marketti on siis 140 vuotta vanha kauppahalli, jonka ympärillä, ainakin näin suosiollisella säällä, on paljon kojuja. Marketin kalalounas ei ollut ehkä ihan hintansa väärti, 12,90 dollaria uppopaistetusta lohesta, lämmitetyistä valkoisista tölkkipavuista, kaalisalaatista ja valkoisesta vehnäpullasta - ei ihan mun dieetin mukaista ravintoa edes. Mutta meininki oli reipasta ja hauskaa.

Ja tarttuihan sieltä mukaan aarteitakin. Kuvat on itse ottamiani ja siksi huonoja, värit eivät näytä oikeilta enkä ole edes sen verran jaksanut keskittyä että aarteet näkyisivät kuvissa kokonaan. Sorry.

Kolme "antiikkista" kattotiiltä (28x28cm) eli taulua. Kalliita olivat (kolme maksoi veroineen $90), mutta piti saada. Oli sitä paitsi Ilonan päivä.

Ihana matkalaukku! Sellainen käsimatkatavarasäännösten kokoinen.

Laukku ei ole Samsonite vaan Amelia Earhart.

Laukussa on violetti satiinivuori ja nauhat, joilla tavarat saa nippuun. Ja pikkutaskuja.

Täydellinen kosmetiikkalaukku, jopa sellaiselle joka ei hirveästi kosmetiikkaa käytä. Muovia ja pahvia, MikkoMikko ei tätä niin arvostanut, mutta hyvässä kunnossa ulkopuolelta. Ja upea.

Kosmetiikkalaukussa on sisällä vähän nuhjuinen persikanvärinen vuori ja peili. En tiedä vielä mitä tässä säilytetään, mutta Jotain Tärkeää varmasti.

Hintalaputkin olivat sopivia kaikinpuolin. Tavaroiden ikään sopiva, hinta kohillaan. Olin melkein paniikissa kuin näin tuon sinisen kosmetiikkalaukun ja jonkun koskevan siihen. Apua, se vie sen mun nenän edestä! Mä olisin laukuista (molemmat $15) maksanut enemmänkin, mutta myyjä, hauska vanha rouva, tinki meidän puolesta yhteishinnan 25 dollariin. Siis hä!

Lähdimme pois myyjän uota, molemmilla laukku kädessä, mulla leveä hymy naamalla. Naapurikojulla mies purskahti nauruun ja aitoon hämmästykseen. "Nuo laukut! Oh My God! Autoin naista nostamaan tavaroita autosta ja ajattelin että noita nyt ei osta kukaan..."

Hyvä kysymys on tietenkin mitä näillä laukuilla tehdään. Matkalaukkua käytän jatkossa käsimatkatavaran kuljetuksiin lentomatkoilla, joilla tavaraa on vähän tai osa menee ruumassa. Siniselle kosmetiikkalaukulle keksin kyllä hyvää käyttöä. MikkoMikko suunnitteli siitä jo piknik-laukkua tai kylmälaukkua, sisään mahtuisi noin 10 tölkkiä.

Toistaiseksi tavarat ovat olohuoneen nurkkauksessa, joka muuttuu hiljalleen aarremuseoksi.

Isän vanha tarvikelaukku, jonka avaamalla saa huoneen Isän tuoksuiseksi. Sen päällä tuo sininen kosmetiikkalaukku. Hollolasta matkaani liittynyt vanha valtion kalustepaketin peili, jonka pelastin matkalla roskikseen vuonna 1995, kymmenen vuotta ennen siirtymistä valtion virkamieheksi. Muuttoapurit ovat erinäisiä kertoja olleet painavasta peilistä sitä mieltä, että "tätä ei kanneta tästä asunnosta enää kuin roskiin", vaan minä pidän sen puolta. Puisen laatikon alla on moskovalaisesta roskiksesta pelastettu jakkara. Takan päällä pilkistää Jerevanista ostettu tulalainen samovaari. Peilin alla on Ottawassa kadun kulmaan jätetty (ja siitä Jettaan nostettu) puhelinpöytä. Sellaisia ei nykyään enää "tarvita". Kuvassa etualalla kotikadulle eli Nebraskalle tien varteen jätetty tuoli, jonka MikkoMikon kanssa päällystimme uudella kankaalla (melkein kokonaan kiinnitimmekin kankaan).

Ja se puinen laatikko! Se lie museomme rahallisesti arvokkain esine. Se on tuliainen mulle MikkoMikon Mississipin reissulta. Laatikko on Vicksburgista, paikasta jossa Coca-Colaa on aloitettu pullottamaan. Laatikon tarkka ikä ei ole tiedossamme, mutta se on vanhempi kuin vuosi 1956, koska silloin pullotus Vicksburgissa lopetettiin. Mississippin reissusta lisää tietoa haluavat voivat lukea raporttia Blues-Finland.comin sivuilta.

Hetsku, jonka kallein aarre on myös olohuoneessa juuri nyt, istuu sohvalla ja tekee töitä kieli keskellä suuta. Söpö!

PS. Eastern Marketista kiinnostuneille lisää hyvää infoa. 

...ja lenkille!

Kymmenen vuotta sitten painoin viisitoista kiloa vähemmän. Puoltoista kiloa vuodessa lisää -tahti ei voi olla hyvä suunta.

Kaksi vuotta sitten menimme naimisiin. Se oli hyvä suunta. Järjestimme kolmet juhlat, joista yhdessä saimme lahjaksi samanlaiset mutta eriväriset tuulipuvun takit.

Nyt paino on (kiitos ruokavaliomuutoksen) vajaassa kolmessa viikossa mennyt noin neljä kiloa alaspäin. Sekin on hyvä suunta.

Eilen kävimme yhdessä juoksulenkillä noin kahdeksatta kertaa, ja ensimmäistä kertaa meillä oli nuo samanlaiset takit päällä. Viiden kilometrin lenkki sujui kevyesti, niin kuin alla olevasta lenkin loppumetreillä otetusta kuvasta voi päätellä.

Suunta taitaa olla kohti keski-ikää, mutta (siitäkin huolimatta) se tuntuu hyvältä.

Hetsku, enpä olis viistoista vuotta sitten uskonut -fiiliksissä.

Kahta asiaa en kestä

Toinen on tämä myötähäpeä. Se kun tarkoituksella mokaillaan telkkarissa tai radiossa (esim. Idolsissa). Mutta en silloinkaan kun tilanteessa ei varsinaisesti (monen muun mielestä) ole mitään hävettävää, mutta jos soitetaan Kansanradioon ja änkytetään jotain noloa asiaa - mä en kestä kuunnella tai katsella. Pakko sulkea silmät. Jonkun mielestä kaikki nää kykyohjelmat on parhaimmillaan alussa. Ei musta.

Ja se toinen on nuo Ajankohtaisen kakkosen teemaillat. Siihen liittyy usein tuo myötähäpeäkin, mutta sitten sekin on kamalaa (ja noloa!), että studioon kutsutaan 30 ihmistä, joilla kaikilla olisi varmaan aiheesta jotain painavaa sanottavaa, mutta sitten oikeastaan kenellekään ei riitä aikaa sanoa mitään, vaan kaikki vaan huutaa. Ja yleensä äänekkäin on se idiootti provokaattori. Niin että ei aikomustakaan katsoa esim. tuota Vihailtaa, vaikka TV-kaistan kautta onnistuisikin.

Niin, onhan niitä muitakin. Niin kuin se tähdittää-verbi. Mutta ei mennä nyt siihen.

Hetsku. Kestää, kestää.

Paikkoja jotka on pakko nähdä ennen Suomeen muuttoa

Suomeen muuttoonhan on vielä kaksi-kolme vuotta, joten matkusteluun Amerikassa ja lähimaissakin on vielä riittävästi aikaa. Jotta kumminkin vältytään viimeisten viikkojen paniikilta, aloin jo miettiä mitä retkiä haluan täällä nurkilla tehdä. Ainakin:

- Alaskan risteily, ykköstoivematka tällä hetkellä
- Yellowstonen kansallispuisto
- Ajelu Amerikan halki
- Las Vegas ja Grand Canyon
- New Orleans
- Texas (Dallas?)
- Toronto ja Niagaran putokset
- Ajelu länsirannikkoa Seattlesta alas Los Angelesiin via San Francisco
- Keski-länsi
- Karibia, ehkä sekin risteillen?
- Grönlanti, ehkä Islannin kautta?

Ja sinne Key Westiin haluaisin vielä uudestaan, ja samalla nähdä ne Evergladesin suot. Eli nyt tarvitaan paljon lomaa ja joitakin apukuskeja MikkoMikolle. Mä luen karttaa ja toimin dj:nä. Onko vapaaehtoisia? MikkoMikko, kun saavut kotiin sieltä Mississippistä niin aletaanpa suunnitella.

...Ja sitäpaitsi mäkin haluan Mississippiin!

Hetsku, joka ei ehkä ehdikään Suomeen ennen kuin sinne sitten lopulta muuttaa.

PS. Paluumuuttomatkakin on jo suunniteltu, se tullaan tekemään rahtilaivalla New Yorkista Englantiin (ja sieltä sitten jotenkin Suomeen.)

Mun mummoni muni mun mammani

...mutta mun mammani ei mankeloinut. En siis tiedä mistä tämä vimma on peräisin, ei ainakaan kotoa. Ehkä mummulasta, siellä mankeloidaan.

Jo vuosikymmenen ajan olen ajatellut että mankeli olisi kätevä. Suorat lakanat ovat ylellisyyttä, johon silittämistä vihaavalla ei kuitenkaan ole pääsyä (kuin satunnaisesti). Vuosi sitten kaihoni mankelin perään muuttui niin äänekkääksi, että MikkoMikko tutki jo netistä, millaisia mankeleita Amerikasta voisi saada. Amerikkalaisia antiikkimankeleita sai e-Baysta alle satasella, mutta niiden toimintaperiaate vaikutti youtube-videoiden perusteella väärältä (vaikka kai nekin lakanat suoristi). Uusinta uutta, hyöryllä varustettuja hienouksia, sai vajaalla kahdella tuhannella dollarilla. Jos olisin mankelinnälässäni uuden tekniikan perään, niin ei siinä pari tonnia olisi tuntunut. Mutta kun halusin sellaisen ikuisesti kestävän perusmankelin, jonka rullien väliin lakana laitetaan, annetaan pyöriä joitakin kertoja, ja sitten vedetään ulos.

Minulla on ilmeisesti mankelienkeli, sillä pari kuukautta sitten kuulin vahingossa kahden ihmisen keskustelua. Mankelienkeliin on helppo uskoa siksi, että ne kaksi eivät juurikaan juttele, eivätkä varsinkaan työhuoneessani, jossa sattuivat olemaan yhtä aikaa minun kanssani ihan ensimmäistä kertaa. Toinen kysyi toiselta: ”Tarvitsetko mankelia? Sellainen suomalainen Upo, nelisenkymmentä vuotta vanha, mutta toimii.” Ja toinen onneksi vastasi, ettei tarvitse. Hyvä ettei keskustelu vaikuttanut luottamukselliselta, ei tarvinnut esittää etten olisi sitä kuullut. Ryntäsin heti tarjouksen perään, ja sain ihanan ruskean Upon muistaakseni 70 dollarilla, eli noin viidelläkympillä.

Ihana Upo. Rakkautta ensisilmäyksellä. Hyvää kannattaa odottaa. Ja niin edelleen.

 

Kurttuinen lakana, kohtaa kohtalosi.

Muutamia nuoren mankeloijan huomioita:

- On vaikeaa kuivata pyykkiä sopivan kosteaksi. Jos työpäivän jälkeen pesee ja kuivattaa pyykit telineellä, ne on nukkumaan mennessä vielä liian märät ja aamúlla jo kuivat. Jos ne pistää kuivuriin, ne on hetkessä liian kuivat, vaikka miten kuivuria* säätäisi.

- Pussilakanoita ja muita, jotka joutuu mankeliin laittamaan monenkertaisena, on vaikea saada menemään mankeliin ihan suorina. Melkein tekisi mieli silittää niiden reunoja ennen mankelointia.

- Pöytäliina, joka on juuri sopivan levyinen, mutta jossa on vähän joustoa, on myös vaikea saada suoraksi. Reunat menevät kurttuun.

- Pyyhkeitä on helppo mankeloida kaksinkertaisenakin. Niitä ei toisaalta tarvitsisi välttämättä mankeloida, ovat parhaimmillaan pöyhkeinä, mutta aloittelijan on pakko saada onnistumisen kokemuksia.

- Pienet keittiöpyyhkeet ovat ideaalia mankelointikamaa. Vaikka ne on kyllä pesunkin jälkeen ihan rasvaisen näköisiä, eivätkä muutu salonkikelpoisiksi mankelissa käytyään.

Hetsku, lähes kätevä emäntä.

*joka ei ole Upo vaan amerikkalainen, vaikkakin ehkä samalta vuosikymmeneltä.

(Työmatkalla) tiellä jonka varrella kasvaa basilikaa ja tomaatteja

Nämä tosin eivät ole villejä vaan siihen istutettuja. Amerikkalaiset eivät selvästikään ole hysteerisiä sen suhteen kasvaako jotain liian lähellä tietä.

Hetsku, nyt jo töissä

Kyllä meitä koetellaan, osa 2

Tohtori MikkoMikko teki eilen illalla diagnoosin. Olemme sairastuneet noro-viruksen aiheuttamaan mahatautiin. Se ilmenee meillä ruokahaluttomuutena (ei tosin mulla, nälkä on ikuinen), yleisenä voimattomuutena, mahan möyrimisenä (mulla), ilmavaivoina, jotka saavat lisähaasteen kun myös maha on kuralla. Pitää siis olla tarkkana.

Tänään voin jo ihan hyvin muuten, mutta vatsa on vieläkin sekaisin. Keskivartalon huonostivointia tasapainottaakseni nitkautin selkäni töissä horjahtamalla portaikoissa. En onneksi kaatunut, mutta korjausliike teki vahinkoa, joka koskee.

MikkoMikko, jos luet tämän niin tiedoksi että tuskin taivun tänäänkään salille. Toivottavasti sentään pyörällä kotiin. Ehkä huomenna?

Hetsku. Kyllä tämä tästä.

Kyllä meitä koetellaan

Ensin maa järisee. Sitten tulee Irene, joka ei oikeastaan ole niin hurja kuin meidän annettiin ymmärtää, mutta valmistelut Ireneä varten olivat hurjat niin töissä kuin kotonakin. Sitten tuli itse Ireneä irenemäisemmät sateet, jotka alkoivat maanantai-iltana ja kestivät perjantai-iltapäivään asti. Välillä satoi tihuuttamalla, välillä kaatamalla, välillä ukkosti nelisen tuntia putkeen. Eevan, Pian ja Satun kierrokset kaupungilla olivat siis kosteita. Ja kostea oli kellarin seinämmekin, ja naapurilla, joilta vesi pyykkitupaamme tuli, lattia oli suorastaan märkä. Eli vesivahingoniloa riittää edelleen.

Positiivisia seikkoja viime viikoilla ovat olleet Anskun, Anun, Eevan, Paavon, Pian ja Satun vierailut, 2-vuotishääpäivä ja sen juhlinta ympäri kaupunkia ja labor day -vapaa. Muutamia mainitakseni.

Viime viikot ovat siis olleet tapahtumarikkaita, ja raportoitavaa on, mutta aikaa ei ole ollut. Töissä taitaa valitettavasti jatkossakin olla hyvin tiivistä, mutta vapaa-aika hiljenee kun kohta MikkoMikkokin lähtee viikoksi reissuun. Aloittanen aktiivisemman rupattelun blogin kanssa.

Loppukevennyksenä huonekalunkaupan myyjän lähettämä käsinkirjoitettu kiitoskortti. Saatan palata ko. liikkeeseen, mutta en kyllä tuon kortin vuoksi, vaan siksi, että huonekalut siellä on upeita.

Kiitos kun ostitte pöydän, ja terveisiä Hetalle.

En jaksanut ottaa pöydästämme kuvaa, mutta liikkeen nettisivuilta jaksoin sentään myyntikuvan kopsata.

Meidän uusi ruokapöytämme, jonka päälle mahtuu hesari levälleen, vaikka kahdessakin osassa. Kuva: Crate&Barrel

Yksityiskohtia pöydästämme. Tai jostain samanlaisesta pöydästä, koska kaikki pöydät ovat uniikkeja. Kuva: Crate&Barrel

Vieraat ovat siis lähteneet. Pöydän ympärillä on tilaa. Hotelli Mikko&Hetassakin on tilaa. Joulu- ja kevätlomat myydään pian!

Hetsku, jonka talo on nyt tyhjempi, ja torstaina suorastaan tyhjä.

Vaikka maa alla horjuu

Siltä se siis tuntuu kun maa järisee. Että ensin miettii ajoiko joku tosi iso rekka ohi. Vai tuleeko tuo jyrinä jostain remonttiprojektista talon sisältä. Kestääpä se kauan. Ja ravisteleepa se melko paljon, kun ikkunatkin helisevät. Onko joku vesi- tai kaasuputki räjähtämässä?

Sitten hoksaa että kyse voisi olla maanjäristyksestä. Menee hölmönä seisomaan oviaukkoon. Alimmassa kerroksessa työskentelevänä pelkää että koko talo sortuu päälle. Isompaa ravistelua ei kestä ehkä kuin korkeintaan 10 sekuntia, mutta ne onkin niitä pitkiä sekunteja.

Sitten joku huutaa että kaikki ulos. Ihan kuin olisi vain odottanut joltain tätä käskyä; vasta sitten tajuaa lähteä pihalle. Loikkii portaat ylös ennätysnopeasti, eikä muista ajatelleensa matkalla (joka kestää ehkä toiset kymmenen sekuntia) yhtään mitään. Myöhemmin joku kommentoi että avoimet portaatkin tärisivät niin että joku pelkäsi että ne irtoaa.

Sitten seisoo isossa porukassa pihalla hölmistyneenä. Mitä se oli? Maanjäristys tuntuu loogiselta vastaukselta, mutta eihän täällä Yhdysvaltojen itärannikolla pitäisi järistyksiä olla. Hetken pihalla seisottuaan porukka päättää mennä sisälle. Alakerran työhuone ei kovasti houkuttele*.

Hetsku, shaken and stirred, niin kuin tässä yhteydessä kuuluu sanoa.

* Mutta ruoka kyllä houkuttelee. Otsikkoon lainattu laulu voisi jatkua että "Vaikka maa alla horjuu, niin nälkä kuole ei".

Kaiken pelastaa Paavo (mutta ei Väyrynen)

Kun pelko uusista puukkoryöstöistä omilla nurkilla alkaa jyllätä,
kun raivoan yritysten monimutkaisten ulkoistamis- ja hajauttamisjärjestelyjen aiheuttamaa maailmantuskaa (ja siitä johtuvaa turhaa aikaista töihin tulemista),
kun suren isotädin ei yllättävää mutta kuitenkin yhtäkkistä kuolemaa,
kun olen huolestunut läheisteni jaksamisesta,
kun teen miljoonaa pientä askaretta päivittäin töissä ja tunnen silti etten saa mitään valmiiksi,

pelastaa tilanteen hoitakoira Paavo, joka haukkuu sitä toista kääpiömäyräkoiraa, joka vaanii Paavoa astiakaapin lasioven pinnalla...

...ja joka yrittää "tappaa" melkein itsensä kokoisen Reinon.

 Hetsku, joka totisesti ymmärtää miksi esimerkiksi hoitokodeissa annetaan koiraterapiaa.

Päivän kuvat, vuoden takaa

En keksi mitään sanottavaa. Siksi kaivoin puhelimestani kuvia vuoden takaa. Näiden avulla voi fiilistellä viime elokuun alkuinnostusta ja -ihmettelyä.

 Valkoinen talo. Jos joku ihmettelee miksi laitoin näin huonon kuvan blogiini, niin siihenkin on selitys: otin melko tarkkaan tasan11 vuotta aiemmin suurinpiirtein samanlaisen kuvan samassa tilanteessa, eli liikkuvasta autosta. Sittemmin talosta on tullut otettua parempiakin kuvia, julkaistaan niitä sitten seuraavassa erässä vaikka.

Lounas. Olimme olleet ostoksilla ja mulla oli hirmuinen nälkä, tilasin munakoiso-mozzarella pastan. Tuo annos oli niin jätti, että söin siitä hirmunälkääni ehkä kolmasosan, ja sitten riitti vielä pari kertaa evääksi töissäkin. Annoskoko oli siis amerikkalainen?

Tähän aikaan Suomessa keskusteltiin kiihkeästi sikainfluenssapiikkien aiheuttamista narkolepsia-tapauksista, joten minulle tämä mainos ei ollut yhtään houkutteleva. Täällä (toki näitä ei sika-) flunssapiikkejä mainostettiin kaikkialla.

Kun sain shekkivihon, olin sitä mieltä ettei sitä tarvita ikinä. Tässä menossa toinen shekki, eka itsekirjoitettu, maksuna muuttomiehille jostakin verosta tai palvelumaksusta tai joku vedätys, mistä sitä ekoina päivinä mitään tietäis, maksaa vaan. Ja onhan noita shekkejä tullut kirjoiteltua sen jälkeenkin.

Hetsku, jonka seuraava kuva ja juttu on ehkä muuan Paavo Nurmesta

Puhu suomea!

On se hyvä että laitteet osaavat suomen kieltä.

Hetsku, joka saatteli juuri navigaattori-Joonaksen ja Rosan matkalle kohti Wieniä.

Mielenkiintoista!

...on se, että olen kahtena peräkkäisenä päivänä sanonut MikkoMikolle, että tunnen itseni amerikkalaistuneeksi. En ole varmaan muuttunut yhtään miksikään, mutta mielenkiintoista olikin pohtia miksi se tunne tuli niissä tilanteissa kun se tuli.

Eilen kävelimme Washingtonin "vanhassa kaupungissa" eli Georgetownissa ja etsimme kaverin avovaimolle tiettyjä Uggin kenkiä. Itse en ymmärrä niiden karvatossujen ihanuutta, mutta autan salapoliisi- ja hakutehtävissä aina innolla, varsinkin kun saan tarkat ohjeet. Menin liikkeeseen, kaivoin kännykän ja sieltä viestin jossa kenkien malli ja väri oli kerrottu, ja kysyin että löytyykö näitä. Ei löydy, eikä löytynyt kaupan omasta ohjelmasta koneeltakaan moisia kenkiä. Myyjä olisi mielellään esitellyt muita malleja, mutta sanoin että sorry vaan, mua kiinnostaa vain juuri tämä tietty. Myyjä neuvoi menemään vielä toiseen liikkeeseen, josta sain saman vastauksen, ei sellaisia kenkiä tuntunut olevan heidän mielestä olemassakaan. Ja jostain syystä juuri tässä tilanteessa tunsin toimivan kuin amerikkalainen nainen shoppailemassa käydessään. Miksi? En ymmärrä. Kai suomalainenkin nainen hakee kaupasta joskus jotain tiettyä? Tai chileläinen?

Tänään iski sama tunne salille mennessä. Yleensä pakkaamme reppuun salivaatteet, pyyhkeet ja puhtaat alusvaatteet, menemme salille, vaihdamme urheiluvaatteet, urheilemme, käymme suihkussa, puemme puhtaat vaatteet päälle ja lähdemme kotiin. Alastomuushan on täällä kuntosaleillakin vähän no-no, joten usein suihkussa ja saunassa1 käyvät puhuvat jotain muuta kieltä kuin englantia2, amerikkalaiset hyppäävät niine hyvineen autoon ja ajavat kotiin suihkuttelemaan. Tänään kumminkin päätin jo kotoa lähtiessä, että kävisin vasta kotona suihkussa. Ulkona on niin kuumaa ja hikistä, että kotiin saapuessa olisi joka tapauksessa hikinen. Ja mitä sitä toisaalta salille vaatteita vaihtamaan kun ne urheiluvaatteet voi vaihtaa jo kotona. Mukaan vaan vesipullo, avaimet ja pari lehteä, joilla voi viihdyttää itseänsä kuntopyörän tai stepperin ääressä. Ja taas se iski, bim! Tunne siitä että tekee asioita niin kuin amerikkaiset. Tai että näyttää edes vähän siltä.

Oikeasti en tee yhtään mitään eri lailla. Mistä siis on kyse? Ehkä alan sopeutua tänne? BIM!

Hetsku, joka huomaa että tasan vuosihan siinä vaan menikin, jos siitä on kyse.


1 Jossa ollaan pyyhe päällä eikä heitetä vettä, sillä "täähän on sähkösauna!".
2 paitsi se umpimielinen suomalainen, joa ei puhu mitään ja heittää vettä kiukaalle

Kas kas, mitäs meillä onkaan laatikossa?

Kaksi vuotta sitten mietimme muuttaako Amerikkaan vai Afrikkaan. Afrikka houkutteli, mutta arvelimme että Amerikassa lie MikkoMikolle paremmin työpaikkoja. En erityisesti kadu valintaamme1, mutta joskus mietin millaista olisi asua Tansaniassa. Varmasti vähemmän tärkeilyä kun ei olla maailman navassa. Paljon enemmän kaikkea uutta, teeveestä ei-tuttua. Parempaa ruokaa, ehkä? En tiedä, sillä en ole Tansaniassa koskaan käynyt. Selvittääkseni millaista mikään on Afrikassa täytyisi varmaan matkustaa (tai muuttaa) paikanpäälle.

Yhtenä loputtoman pitkän lomanjälkeisen arkiputken työaamuista2 kaivelin lähtiessäni postinjakajan auki jättämää postilaatikkoa. Siellä liikahti joku. Vedin käteni laatikosta ja huusin niin niin kovaa, että MikkoMikko kuuli huutoni sisälle ja yksi laulukaskas vaipui koomaan huudostani.

You've got mail!

Näinhän tää otus näyttää melkein sympaattiselta. Enpä vaan ehtinyt säikähdyksissäni katsoa häntä tarpeeksi tarkkaan.

Meillä MikkoMikolle kuuluu hyönteisten ja lintujen poisto sisä- ja ulkotiloista sekä niiden kuvaaminen.  Minun kontolle jää huutaminen, sekä sen pohtiminen, että kuinkahan ehkä Washingtonia ötökkäisemmässä eteläisessä Afrikassa pärjäilisi meikäläisen hermoilla.

Hetsku, jonka eräällä veljellä tosin saattaisi olla Afrikassa vielä Hetskuakin vaikeampaa

1 Vaikka ohjelmistotestaajan paikkoja ei joka nurkalla vastaan tulekaan.
2 Joita on takana nyt siis vasta 10. Kuinka väsähtäneltä kuulostankaan jo nyt.