Chicagon erikoiset tapaukset

Chicago, tuo Amerikan Lahti, on kiva kaupunki. Vähän niin kuin New York: ruutukaava ja korkeita taloja. Ei silti yhtä hektinen, vaikka suurkaupunki onkin, metropolialueella asuu kai vajaa kolme miljoonaa asukasta. Vieressä on iso järvi, Michigan, jonka rannalla voisi kuvitella olevansa meren äärellä ja jossa on 20% maailman makeasta vedestä.

Hesarin edesmenneeseen Erikoinen tapaus -sarjaan voisin lähettää kolme tarinaa reissusta:

Lähtöpäivän aamuna valitamme matkaseuralaiseni Lauran kanssa suomeksi kovaan ääneen nykyajan turvatarkistusten stressaavuutta. "Vaikka on ihan viaton eikä juoni mitään, stressaa läpivalaisukoneiden läpi kulkeminen", minä huokailen. "Haittaako jos on yksi huulirasva kassissa eikä muutkaan nestemäiset oli läpinäkyvässä pussissa? Näyttääköhän tämä kuitumuru epäilyttävältä läpivalaisussa?", Laura pohtii. Käläti-käläti-käläti. Viereen astelee turvatarkastuksen työntekijä joka kysyy "¿Como estas?". Sen verran sitä tuli hoettua espanjaa opiskellessa, että vaikka melkein kaikki muu on haihtunut päästä, vastaan luontevasti "muy bien",  mutta naurattaa. Työntekijää pyytää englanniksi minua näyttämään käsiäni ja tutkii niitä räjähdejäämiä bongatakseen. Ei löydy. "Gracias", sanoo mies poistuessaan. Suomalainen menee äidinkieltään puhuessaan siis helposti latinosta.

Sunnuntaiaamuna istumme hostellin aamupalalla syömässä muroja. Käläti-käläti, pohdimme taas jotain kovaan ääneen suomeksi. Pöydässä istuva stesonipäinen vanha ukko ihmettelee englanniksi mistähän maasta mahdamme olla kotoisin, ja kun vastaamme, innostuu toinen ukko: "Puhutteko suomea?". Hän ei itse puhu sen enempää*, mutta kertoo käyneensä muun muassa Rovaniemellä, Tampereella ja Lahdessa, koska yhteisöllä, johon hän kuuluu, on ollut kokoontumisia Suomessa. Yakob innostuu kehumaan Suomea ja suomalaisia ja kutsuu meitä hiihtämään Salt Lake Cityyn, Utahiin. Miehen kotipaikasta ja jutuista päättelemme, että hän on varmasti herran miehiä. Ei sen vuoksi omituinen, mutta jotain hassua ja vähän surkuhupaisaakin miehessä on. Illalla palaamme myöhään blues-konsertista. Hostellin käytävältä meitä odottaa tuttu mies: Yakob Salt Lake Citystä nukkuu yhden huoneen oven edessä. Jostain syystä hän on kaivannut tyynyä enemmän kuin yksityisyyttä ja on riisunut housunsa ja paitansa tyynyksi ja asettanut silmälasit siististi tyynyn viereen. Koska Yakob vaikuttaa olevan ihan kunnossa ja vain sikeässä unessa, jätämme hänet siihen nukkumaan. Hän ei onneksi herää hihitykseemme.

Maanantaina kulutamme aikaa Chicagon kulttuurikeskuksen lukusalissa. Minä istun nojatuolissa teetä hörppien ja tuijotan kaukaisuuteen, Laura syö sipsejä. Vastapäätä istuvalla tuolilla torkkuu mies, jota vartija käy herättelemässä. Kuulen askeleita selkäni takaa, ja jälkeenpäin kuulen Lauralta, että hän ajatteli vartijan tulevan moittimaan sipsien syönnistä. Tulija ei moiti meitä mistään, vaan silittää käsivarttani. Sen sekunnin aikana, ennen kuin käännän päätäni kohti silittäjää, mietin kuka se voisi olla. Joku jonka kanssa olemme jutelleet? Yakob? MikkoMikko, joka jotenkin oudosti on tullut Chicagoon ja sattumalta tullut samaan paikkaan kuin me soittamatta minulle? Mutta silmiini tuijottaa tuntematon mies. Hän miettii noin sekunnin ja parahtaa sitten: "Oikeanvärinen paita, mutta väärä nainen!" Limenvärinen neuleeni on harhauttanut miestä, joka pyytää anteeksi ja poistuu paikalta. Nauramme ääneen sekä miehelle että minun ja Lauran arvailuille miehen henkilöllisyydestä tai motiiveista lähestyä meitä. Kohta viereen tulee limenväriseen neuleeseen pukeutunut nainen. "Mieheni kuulemma kävi silittämässä kättäsi!" Nauramme kaikki, joskin punaposkinen mies kaikista vaivaantuneimmin. "Katso nyt hänen silmälasejaan", mies sanoo. "Hänellä on myös samanväriset hiukset ja ponihäntä", nainen myöntää. Emme ole kaksoisolentoja, mutta sekaantuminen on helppo ymmärtää.

Lopputunnit kotiinpaluulentoa odottaessa kuluvat rattoisasti. Totean Lauralle, että mielen varastoissa on hyvä olla hassuja sattumuksia, rikoisia tapauksia, joita voi muistella ja hihitellä itsekseen.

Hetsku, hi-hi-hi

*Miksi niin monet haluavat oppia sanomaan suomeksi "puhutko suomea" eikä mitään muuta? Eikö olisi hyödyllisempää osata sanoa vaikkapa "kolmesataa grammaa juustoa, kiitos"?