Kaffipaussi

Naapurin pihalla aloitetaan työt lauantaiaamuna seiskan maissa. On vapaapäivä, Amppukin nukkuu. Meitä ei silti herätä pihalta kuuluvien työn äänet vaan tauoton pölötys. Viisi-kuusi ukkoa kaivaa kuoppaa ja selittää hyväntuulisesti sitä sun tätä. Mistä sitä juttua riittääkin? Miten koko ajan voi olla jotain sanottavaa? Suomalainen hämmästyy ja hiljenee - jos ei ollut jo hiljaa - tämän kysymyksen äärellä.

Kun ukot ovat saaneet meidät kaikki ylhäälle ja alhaalle, on heidän kahvitaukonsa vuoro. En kehdannut ottaa kuvaa kun he seisoivat pihalla, mutta räpsäsin kuvan heidän siitä jonnekin häivyttyään.

Ruusukupit on katettu hienolle hopeatarjottimelle. Nätisti siihen meidän ilmastointikonehärpäkkeen päälle. Kahvipullatkin on varmaan ollut mutta jo syöty.

Tulee mukava fiilis. Nuo miehet lähtee varmaan aamuisin mielellään töihin.

Hetsku, jolla töihinpaluuseen aikaa vielä viitisen kuukautta.

Mitä nyt?

Tällä hetkellä Amalian aktiviteetteja ovat:

- Raakkuminen
Vaikka haluaisin, sitä ei voi kauniimmaksi kuvailla. Se ei ole kiljahtelua eikä huudahtelua. Se ei ole myöskään itkua eikä suoraa huutoa. Se on raakkumista. Se voi tarkoittaa nälkää tai väsymystä, mutta se tarkoittaa myös sitä että on tylsää. Kun olemme pitkään kaksin kotona, raakunta alkaa. Ulkona Amppu on yleensä ihan hiljaa, samoin jos meillä on vieraita ja säpinää. Mutta kun ulkona on taas, lyhyen tauon jälkeen, +34c ja kosteusprosentti tapissa niin kovin pitkäksi aikaa ei ilmastoinnin ulottumattomissa voi olla.

- Alahuulen imeskely
Amalia on muutenkin muuttunut ilmeikkäämmäksi. Tunteet ja niiden mukana ilmeet vaihtuvat sekunneissa laidasta laitaan. Hellyttävintä on ehkä se, kun huulet kääntyvät oikeasti alaspäin ja hän pillahtaa itkuun.

- Kääntyily
Amppu kääntyi ensimmäisen kerran selältä vatsalleen 12. elokuuta. Yritimme kannustaa häntä toistoon monena päivänä jotta MikkoMikkokin näkisi suorituksen, mutta eihän kukko käskien laula. Vajaa viikkoa myöhemmin, sunnuntaina, Amppu sitten pyörähteli useammankin kerran ja sai jopa alle jääneet kädet tueksensa. Nyt hän puskee kyljelleen joka tilanteessa ja nukkuu päiväunia silloin tällöin kyljellään.

- Tarttuilu
Suomen-loman jälkeen Amalia on ruvennut selvästi tietoisemmin tarttumaan esineisiin. Koccylta saatu kirahvi ja Laurakaisan perheeltä saatu pehmokirja pyörivät kädessä (ja suussa). Amppu auttaa vaipanvaihdossa pitämällä itse jaloistaan kiinni. Varpaat eivät ole vielä menneet suuhun, mutta kauan ei siihenkään varmaan mene.

Hetskun aktiviteetteja on näiden lomassa olleet muun muassa viihdyttäminen monin eri keinoin (esimerkiksi epävireisesti lauleskelemalla, ympäriinsä kanniskelemalla), kuolan pyyhkiminen leuasta ja väsähtäneen käännynnäisen palauttaminen selälleen. Sekä tietysti vaipanvaihto, joka Ampun avusta huolimatta käy hankalammaksi sitä mukaa kun potilas pyörii enemmän.

Vaan on tässä ehditty muutakin, nyt muun muassa kehuskelemaan: Kävimme tänään juoksulenkillä! Toista kertaa jo tällä viikolla! Kuljimme perinteistä lenkkiämme (reilu 5km) pitkin Amppu kaverilta lainatuissa juoksurattaissa. Jyrkimmät ylämäet pitää kävellä ja syke on korkeammalla kuin hyvinä aikoina, mutta pääosin lenkit ollaan silti juostu. En olisi uskonut että yli vuoden tauon ja yhden raskauden ja synnytyksen jälkeen jaksaisin niinkin pitkään juosta. Ou jee!

Hetsku, joka menee nyt harrastamaan koko perheen yhteistä aktiviteettia eli nukkumista. Ou jee2!

Epiduraalista ja neuvoloista

Saan ymmärrettävästi usein vastata kysymyksiin "miten Amerikassa synnyttäminen eroaa Suomessa synnyttämisestä?" ja "millainen neuvolasysteemi Amerikassa on?"

Ensimmäiseen kysymykseen vastaan aina että en tiedä millaista se on juuri Amerikassa, kun en tiedä millaista se on Suomessa. Yksi ero on keskusteluissa tosin tullut selväksi: Mun kokemuksen mukaan (ja mun käyttämässä sairaalassa) synnytyksen ei ole pakko sattua niin maan -keleesti. Suomessa on ilmeisesti pakko kärsiä.

Ero on siinä, että täällä sain sairaalassa epiduraalin, ja tippa tiputti lääkettä suoneeni tasaiseen tahtiin. Sen vaikutus ei siis lakannut ennen kuin Amppu oli ulkona, olisin voinut sitä itse vielä säätää lisää jos olisin tuntenut tarpeelliseksi. Kuulemani mukaan Suomessa saa piikin, jonka vaikutus hiljalleen hiipuu, ja piikkejä saa maksimissaan kolme. Kun kerron että ponnistusvaihe kesti kolme tuntia, Suomessa synnyttäneet nostavat minulle hattua kulmakarvoillaan. Ei tuntunut juuri missään, en kiroillut tai huutanut ollenkaan sen jälkeen kuin sain epiduraalin. Itkin kun Amppu syntyi, mutta en kivusta.

Suomen neuvolaankaan emme ole vielä Ampun kanssa ehtineet, valitettavasti. Olen kuitenkin ymmärtänyt että se on, hyvässä ja pahassa, nimensä veroinen paikka eli siellä neuvotaan. Täällä niin raskauden seuranta kuin lapsen neuvolakäynnitkin (ainakin niillä joilla on vakuutus tai varaa lääkäriin) tapahtuvat samaan tahtiin kuin Suomessa ja siten upgreidattuna että joka kerta tavataan lääkäri. Mutta lääkäri ottaa mitat ja arvot ja kysyy onko kysyttävää. Jos ei ole asiaan itse perehtynyt eikä yleisesti ottaen kovin huolestunut mistään, niin mitäpä sitä osaisi kysyä. "Onko kaikki kunnossa?"

Raskauden seurannan aikaan en niinkään kaivannut mitään ylimääräistä, mutta Ampun kanssa "wellbaby checkupeissa" käydessäni kaipaisin ekstraa, sellaisia lehtisiä joissa kerrottaisiin mitä nyt on meneillään, mitä pitäisi tarkkailla ja miten voisi lasta aktivoida tms. Amerikassa se tieto pitää kaivaa netistä ja kirjoista. Tai pitää osata kaikki kysyä lääkäriltä.

Pitäisi siis kirjoittaa listaa. Tänään kysyisin lääkäriltä että miksi Amppu on ollut niin levoton. Se ei varmasti ole kipeä kun se ei varsinaisesti itke vaan vaihtelevalla frekvenssillä karjahtelee eli selvästi sitä joku pännii.

Ehkä se on jo kyllästynyt kotona pääasiassa mun kanssa olemiseen, ja kaipaa sitä että nukahtaa Mikkelissä ja herää Kotkassa ja koko ajan ympärillä on uusia, ihastelevia naamoja. Kyllä minäkin sitä taas jo vähän kaipaan. Onneksi olemme saamassa syksyllä paljon vieraita, nyt vahvistuneiden lisäksi luvassa on marraskuussa toivottavasti Ampun Jaska-enon ja Aulin sekä Sanna-tädin vierailut. Ou jee!

Hetsku, joka sai karjahtelijan hetkeksi maate, mutta asummehan paloaseman vieressä eli lepo ei ole pitkäaikainen.

Suomeen, Suomessa, Suomesta

Suomeen tultaessa odotukset oli korkealla. Että vuoden tauon jälkeen tapaa perhettä ja tuttuja. Vaikka olen vapaalla työstäni, niin tämä olisi lomaa. Ja tästä vuoden päästä palaamme Suomeen, oli jännittävää nähdä millaista siellä on.

Matkalla Suomeen jouduimme erehdykseni vuoksi viettämään 10 tuntia Kööpenhaminassa. Kun pelkäsin pahinta (itse univajeisena pienen univajeisen vauvan kanssa kaupungilla tai lentokentällä) niin pessimistin ei taaskaan tarvinnut pettyä. Pysähdys oli jopa mukava, väsymys näkyi hervottomana nauruna ja vain lyhytaikaisena hervottomana itkuna Amalian osalta. Vastoin odotuksiani Amalia oli pääosin hereillä (ja hyväntuulinen!) vaikka koneessa nukutut "yöunet" jäivät noin viiteen tuntiin.

Suomeen matkatessamme Amalia huusi lentokoneessa kahdesti: kun odotettiin nousuun lähtöä. Molemmilla kerroilla tissit helpotti tilannetta jo ennen nousua, eikä korvakivusta saatu mitään merkkejä.

Suomeen saapuminen oli jotenkin hämmentävää. Ehkä siksi että oltiin oltu MikkoMikon kanssa jo neljättäkymmennettä tuntia hereillä (eli noin 32). Vastassa olivat Amalian Vaari, Mummo, Sanna-täti ja Veera-serkku. Joimme pari pullollista vettä ja vähän maitoa lentokentällä.

Amalia osasi heti siirtyä Suomen aikaan. Tunnisti ehkä heti omakseen? 

Ensimmäisen Suomen-vuorokauden aikana arvioin että hyvää on se, että hanasta voi juoda suoraan vettä ja ihmeellistä se, miten tylyiltä kanssaihmiset vaikuttavat. Olen Amerikassa tottunut siihen että vastaantulijat pääsääntöisesti hymyilevät ja tervehtivät, ja tekevät niin varsinkin jos liikkuu maailman suloisimman Amalian kanssa. Suomessa hyväntuulistakin vauvaa katsottiin jotenkin ärsyyntyneen oloisesti.

Suomessa on aina kiire jos asuu ulkomailla. Kaikkia ei voi nähdä vaikka haluaisikin. On pakko myös ottaa vähän rennosti ja jättää jotain ihan must-vierailuja välistä jotta saisi levätä. Varsinkin jos saa flunssan Suomessa.

Suomessa julkistettiin Amalia Anna Maleenan koko nimi. Anna on kaunis, kansainvälinen nimi joka oli myös Mikon äidin äidin nimi. Maleena on yhdistelmä Amalian mummojen, Marja-Leenan ja Leenan, nimiä. Etu- ja sukunimi (joka ei ole minun kanssa sama) on sopiva amerikkalaisellekin, sitä ei juurikaan tarvitse tavata.

Suomesta lähtö tapahtui järkyttävän väsymyksen vallassa. Amaliahan pääsi heti Suomen aikavyöhykkeelle, mutta minä onneton valvoin pari ekaa yötä ja kun ohjelmaa oli paljon, ei ollut aikaa levätä kunnolla missään välissä. Flunssakin tuli. Ja nimijuhlia vietettiin lähtöä edeltävänä päivänä mökillä, ja kaikki suunnittelu ja valmistelu jätettiin tietysti viime tippaan. Juhlat menivät hyvin ja vaikka olisin voinut ottaa pari tuntia unta lisää, en juhlapäivästä oikeastaan olisi halunnutkaan toisenlaista.

Suomesta tullessa Amalia nukkui vähemmän koneessa ja Köpiksessä vaihtoaikaakin oli alle tunti. Vaikka Amalia pidemmällä lennolla enempi huutelikin, myönsin hänelle silti ensimmäisen luokan matkustajamitalin. Jos on reilut kolme kuukautta vanha ja matkustaa reiluksi viikoksi valtameren taakse kaikkien pällisteltäväksi ja herätetään unilta vähän väliä aina eri paikassa kun minne on nukahtanut, niin kyllä sitä kotimatkalla saa vähän karjuakin.

Suomesta toimme tuliaisiksi kavereille ja itsellemme Fazerin kaikenvärisiä suklaita, karkkia (mm. TV-sekoitus, Panttereita, Merkkareita, Missä-Äxiä), Xylitol-purkkaa (Sisu-purkka on hyvää!), Elmexin hammastahnaa, Jalostajan hernekeittoa, Oululaisen jälkiuunileipää ja Vaasan tummia, rukiisempia ruispaloja. Karkit ja suklaat täytyy laittaa (osin) jakoon, sillä pauhasin ennen lähtöä että Suomesta palattuamme rupean syömään kunnolla ja aloitan kuntokuurin. Eli karkkipäivä on palannut kalenteriimme.
Ja vaikka Suomeen oli ihana lähteä ja siellä oli mukava olla, oli jotenkin kevyttä palata kotiin. Viimeinen Amerikan-vuosi alkoi hyvillä fiiliksillä!

Hetsku, vielä Suomen aikavyöhykkeellä (eli hereillä aamukolmesta).