Suomeen, Suomessa, Suomesta

Suomeen tultaessa odotukset oli korkealla. Että vuoden tauon jälkeen tapaa perhettä ja tuttuja. Vaikka olen vapaalla työstäni, niin tämä olisi lomaa. Ja tästä vuoden päästä palaamme Suomeen, oli jännittävää nähdä millaista siellä on.

Matkalla Suomeen jouduimme erehdykseni vuoksi viettämään 10 tuntia Kööpenhaminassa. Kun pelkäsin pahinta (itse univajeisena pienen univajeisen vauvan kanssa kaupungilla tai lentokentällä) niin pessimistin ei taaskaan tarvinnut pettyä. Pysähdys oli jopa mukava, väsymys näkyi hervottomana nauruna ja vain lyhytaikaisena hervottomana itkuna Amalian osalta. Vastoin odotuksiani Amalia oli pääosin hereillä (ja hyväntuulinen!) vaikka koneessa nukutut "yöunet" jäivät noin viiteen tuntiin.

Suomeen matkatessamme Amalia huusi lentokoneessa kahdesti: kun odotettiin nousuun lähtöä. Molemmilla kerroilla tissit helpotti tilannetta jo ennen nousua, eikä korvakivusta saatu mitään merkkejä.

Suomeen saapuminen oli jotenkin hämmentävää. Ehkä siksi että oltiin oltu MikkoMikon kanssa jo neljättäkymmennettä tuntia hereillä (eli noin 32). Vastassa olivat Amalian Vaari, Mummo, Sanna-täti ja Veera-serkku. Joimme pari pullollista vettä ja vähän maitoa lentokentällä.

Amalia osasi heti siirtyä Suomen aikaan. Tunnisti ehkä heti omakseen? 

Ensimmäisen Suomen-vuorokauden aikana arvioin että hyvää on se, että hanasta voi juoda suoraan vettä ja ihmeellistä se, miten tylyiltä kanssaihmiset vaikuttavat. Olen Amerikassa tottunut siihen että vastaantulijat pääsääntöisesti hymyilevät ja tervehtivät, ja tekevät niin varsinkin jos liikkuu maailman suloisimman Amalian kanssa. Suomessa hyväntuulistakin vauvaa katsottiin jotenkin ärsyyntyneen oloisesti.

Suomessa on aina kiire jos asuu ulkomailla. Kaikkia ei voi nähdä vaikka haluaisikin. On pakko myös ottaa vähän rennosti ja jättää jotain ihan must-vierailuja välistä jotta saisi levätä. Varsinkin jos saa flunssan Suomessa.

Suomessa julkistettiin Amalia Anna Maleenan koko nimi. Anna on kaunis, kansainvälinen nimi joka oli myös Mikon äidin äidin nimi. Maleena on yhdistelmä Amalian mummojen, Marja-Leenan ja Leenan, nimiä. Etu- ja sukunimi (joka ei ole minun kanssa sama) on sopiva amerikkalaisellekin, sitä ei juurikaan tarvitse tavata.

Suomesta lähtö tapahtui järkyttävän väsymyksen vallassa. Amaliahan pääsi heti Suomen aikavyöhykkeelle, mutta minä onneton valvoin pari ekaa yötä ja kun ohjelmaa oli paljon, ei ollut aikaa levätä kunnolla missään välissä. Flunssakin tuli. Ja nimijuhlia vietettiin lähtöä edeltävänä päivänä mökillä, ja kaikki suunnittelu ja valmistelu jätettiin tietysti viime tippaan. Juhlat menivät hyvin ja vaikka olisin voinut ottaa pari tuntia unta lisää, en juhlapäivästä oikeastaan olisi halunnutkaan toisenlaista.

Suomesta tullessa Amalia nukkui vähemmän koneessa ja Köpiksessä vaihtoaikaakin oli alle tunti. Vaikka Amalia pidemmällä lennolla enempi huutelikin, myönsin hänelle silti ensimmäisen luokan matkustajamitalin. Jos on reilut kolme kuukautta vanha ja matkustaa reiluksi viikoksi valtameren taakse kaikkien pällisteltäväksi ja herätetään unilta vähän väliä aina eri paikassa kun minne on nukahtanut, niin kyllä sitä kotimatkalla saa vähän karjuakin.

Suomesta toimme tuliaisiksi kavereille ja itsellemme Fazerin kaikenvärisiä suklaita, karkkia (mm. TV-sekoitus, Panttereita, Merkkareita, Missä-Äxiä), Xylitol-purkkaa (Sisu-purkka on hyvää!), Elmexin hammastahnaa, Jalostajan hernekeittoa, Oululaisen jälkiuunileipää ja Vaasan tummia, rukiisempia ruispaloja. Karkit ja suklaat täytyy laittaa (osin) jakoon, sillä pauhasin ennen lähtöä että Suomesta palattuamme rupean syömään kunnolla ja aloitan kuntokuurin. Eli karkkipäivä on palannut kalenteriimme.
Ja vaikka Suomeen oli ihana lähteä ja siellä oli mukava olla, oli jotenkin kevyttä palata kotiin. Viimeinen Amerikan-vuosi alkoi hyvillä fiiliksillä!

Hetsku, vielä Suomen aikavyöhykkeellä (eli hereillä aamukolmesta).