Älä yritä olla nokkela

Keskustelu maanantai-iltana:

Amppu: Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti. Äiti...
Hetsku (toiveekkaana): Kuka on paras?
Amppu: Appu!

Jos minne lie, polkusi vie...

...oli päivä tai synkkä yö niin muistan aina, sinut armas blogisein. En hylkää, vaikka emme aina ehdi juttelemaan. On ollut hyvin intensiivinen syksy. Alla kuvaava esimerkki siitä, mihin näinä aikoina pystyn.

Eilen aamulla otin käteeni sukkaparin. Kun on kuitenkin jotakuinkin talvi, eivät ohuet sukat välttämättä riitä ulkoillessa. Ihan pian toinen sukka oli hukassa. Ei löytynyt sieltä mistä ne hain, ei siitä minne vein ne puettavaksi. Kävelin aamukiireessä hetken ympyrää. Sitten luovutin. On pärjättävä ohuilla sukilla (koska kaapissahan ei ole kuin 30 paria lisää paksumpia).

Vein Ampun päiväkotiin. Riisuin kengät. Toisessa jalassa oli se sukka, jonka olin kadottanut. En ymmärrä miten se oli mahdollista.

#Aamu. (Näillä risuiaidoilla pitää kai nykyään puhua, ainakin Twitterissä.)

Viime päivien (ja viimeisten Amerikan-päivien) kuulumisia

Muuttokuorma lähti 11. heinäkuuta mukanaan mm. avaamaton paketti Ampun vaippoja ja melkein syöty rasia Fazerin konvehteja. Kun kaverit seuraavana päivänä tulivat käymään, ihmettelivät että lähtikö muuttokuorma jo, kun tavaraa on niin paljon. No, jotain jäi vahingossa em. muuttokuormasta, mutta paljon jäi tarkoituksellakin. Osa myydään, osa annetaan, osa on tullut tiensä päähän, osa tuodaan itse mukanamme Suomeen*.

MikkoMikon Timo-isä ja veljentytär Laura tulivat meille viimeisiksi vieraiksi. Vaikka talo onkin (muka) tyhjä, niin vielä löytyi jonkinmoiset sänkyviritykset, tuolit ruokapöydän äärelle ja tyhjiä lasipurkkeja juomalaseiksi. Ja onneksi heillä sen verran vähän kantamuksia, että voivat auttaa niiden* tavaroiden Suomeen kantamisen kanssa.

Amppu osaa jo vaikka mitä, myös paljon sellaista mitä emme itse osaa, mm. soittaa lankapuhelimesta operaattorille eli keskukseen (emme tienneet että sellaisia vielä on olemassa). Amppu antaa pusuja ihan omalla tyylillään. Kannattaa varata nenäliina käden ulottuville, jos on onnekas että pääsee pusujen saajaksi. Hän on iloinen, ilmeilijä, itsenäinen sillä tavalla, ettei roiku lahkeessa juurikaan.

Kun on ollut 4,5 vuotta juomatta säännöllisesti kahvia, ei ole hyvä aloittaa päivää 3-4 desilitran annoksella tummapaahtoista. Päätä särkee, tärisyttää, mahassa kiertää. Univajeeseen paras lääke on - ta-daa! - uni.

Lähdemme kaupungista reilun viikon kuluttua. Junalla New Yorkin kaupungin liepeille, sieltä vuokra-auto alle, häihin pieneen kaupunkiin Vermontiin viikonlopuksi (kolme päivää häitä!) ja sieltä maanantaina takaisin New Yorkin kaupungin liepeille lentokentälle, sieltä Reykjavikin kautta Seutulaan niin, että aikataulun mukaan saavumme tiistaina viides elokuuta iltapäivällä. Muutamme ensin väliaikaisasuntoon Mannerheimintiellä. Minä menen töihin 11. elokuuta, MikkoMikko jatkanee töitä tänne Suomesta ja Amppu menee läheiseen päiväkotiin (mm. keräilemään erilaisia tauteja) 18. elokuuta.

Kirjoittaisin vielä lisää, mutta päätä särkee niin ettei pysty. Pahuksen kahvi.

Emmää ehi!

Kaikki jää tekemättä ja on vaan kiire. En käytä aikaani tehokkaasti vaan tuskailen, stressaan ja väsyn. Töissä pitäisi kaikki omat hommat saada pakettiin ja samalla sijaistaa. Kotona pitäisi järjestellä muuttokonttiin pakattavat, matkalaukkuihin pakattavat, asuntoon jäävät, kiertoon menevät ja roskikseen joutavat tavarat läjiin, irtisanoa sopimuksia ja ylläpitää yleistä järjestystä, käydä kaupassa ja valmistaa ruokaa. Velvollisuuksien sijaan olisi kivempi vaan nukkua pikään, hörsköttää Ampun kanssa ja katsoa jalkapalloa.

Onneksi...
 - kaikkea tätä ei tarvitse tehdä yksin.
- sijaistettava työkaveri palaa lomalta torstaina.
- perjantaina tulevat muuttomiehet ja vievät toivottavasti oikean osan tavaroista mennessään ja se osa muutosta on ohi, hyvällä tai pahalla.

Haluaisin keksiä viel neljännenkin helpotuksen, mutta en keksi. Vaan kyllä se siitä!

Tänään

- Tulimme viisi tuntia myöhässä San Antonioon raiderikon vuoksi ja ehdimme vain aikamoisella säädöllä Austinin junaan.
- Yritimme ensin kunnon reilaajina kaikkien tavaroiden kanssa Austinissa paikallisbussiin, sitten luovutimme ja tilasimme taksin. Se maksoi kuusi dollaria.
- Olen murehtinut viimeisen elossaolevan setäni terveyden puolesta ja toivon kovasti että ehdin esittelemään Ampun hänelle.
- Amppu söi elämänsä ekan maki-rullan (tai osan sen riisistä ja avokadosta), maistoi mango-lassia sekä riisiä tikka masala -kastikeella. Kaikki maistui ihan hyvin, mutta parasta on edelleen kaurapuuro.
- Kävimme Ampun kanssa (MikkoMikon ollessa hienostoparturissa) toteamassa että Kuudennen kadun alue Austinissa on kuin väsähtänyt osa New Orleansin turistirysäaluetta ja kävimme kaikki yhdessä huomattavasti virkeämällä Rainey-kadulla "paikallisten tapaan".
- Olen tullut johtopäätökseen että hienoja hotelleja tai valkoisia ja matalalla tasoilla tilpehööriä tursuilevia airbnb-yksityiskoteja paremmin meille sopii motellit ja halvat hotellit, joissa on mikro iltapuuroa varten ja joissa ei haittaa vaikka vaipatta viilettävältä lirahtaa lattialle.
- Olen tuntenut oloni turvonneeksi, jäykäksi, hikiseksi ja väsyneeksi, eli loma ei välttämättä fyysisesti ole ollut virkistävimmästä päästä, mutta päästä on valahtanut työasiat pihalle.

Kunhan pääsen suihkuun ja suihkusta pois ja jos en nukahda ennen kuin pää osuu tyynyyn, voin tehdä lyhyen koosteen reissustamme, eli jatkaa sieltä mihin viimeksi jäätiin - jos vielä muistan mitään.

Suuresta Risteyksestä Luonnonsillalle, eli osa3

Tämä jatko-osatarina on huono idea, mutta jotenkin en vaan ehdi joka päivä bloggaamaan. Varsinkin kun on pitänyt urakoida pidempiä pätkiä. Jokohan nyt pääsisi ajantasalle?

Niin, päätimme kurvata moottorietieltä matkalla Grand Junctioniin yhteen kansallismetsään. Koukkaus oli yhteensä ehkä noin 80km, MikkoMikko kommentoikoon jos on eri mieltä. Lähdimme ajamaan kohti metsän syvyyksiä ja korkeuksia vaikka ensin arvoimme että riittääkö bensa. Palveluita ei ollut tarjolla, asuintalojakin aika vähän. Korkeammalla alkoi sata lunta...mietin sitä Levin-matkaa noin vuonna -94 kun jäimme keskellä yötä keskelle korpea kun bensa loppui. Mutta onneksi mäen päältä alkoi alamäki ja laskettelimme vapaalla kilometritolkulla. Ja sitten tuli se bensa-asemakin, eikä tankki edes ihan tyhjiin ehtinyt. Siellä Coloradon pikkukylän bensa-asemalla mietin että jos uskoisi ennakkoluulojaan, niin kyläläisten ulkonäöstä voisi päätellä että ihan terävin sakki ei pyöri niillä kulmilla. Mutta se siis vain tyhmä ennakkokäsitys, en noussut autosta haastelemaan kenenkään kanssa. Saavuimme tankki lähes täynnä illan hämärtyessä Grand Junctionin laitamille hotelliin ja kävimme vuorotellen ulkoilmaporealtaassa rentoutumassa. Vain poreet puuttuivat kun kumpikaan meistä ei keksinyt mistä laittaa ne päälle.

Aamulla kurvasimme keskustan kautta aamupalalle ja sitten kohti Utahia. Coloradon ja Utahin rajalla on paras paikka maailmassa, jos nimen perusteella arvioisi: Loma. Itse kylä oli melko ankea, samoin sää. Pian jatkoimme matkaa kohti Archesin kansallispuistoa Moabin kaupungin kyljessä. Oli amerikkalainen pitkä viikonloppu joten väkeä oli liikkeellä. Arches ei alun perin ollut suunnitelmissamme, mutta koska se tuli kohdalle niin poikkesimme. Oli mahtavia kiviasetelmia ja upeita kivipinnoille tehtyjä kuvioita, taitelijana luonto. Suurimmat hitit puistossa taitavat olla tasapainoileva kivi sekä Utahin rekisterikilvissäkin komeileva kivikaari. Täytyy joskus täydentää tätä juttua kuvin ja linkein. Tai voi itsekin kuuklata. Tai voinhan minä kuuklata, vaikka linkkiä en tässä saa nätisti: http://www.google.com/search?q=arches+national+park&tbm=isch&oq=arches&gs_l=mobile-heirloom-serp.1.1.0l2j0i24l3.4273.6377.0.8121.7.6.0.1.1.0.486.1556.1j0j1j2j1.5.0....0...1c.1.34.mobile-heirloom-serp..1.6.1586.yDcQ-j36uO0#

Olisimme halunneet jäädä Moabiin yöksi, mutta koska väkeä oli liikkeellä paljon, emme saaneet hotellihuonetta varattua. Jatkoimme pikkukylään keskelle ei mitään. Monticellossa hienointa on nimi. Muuten se on moottoritien viereen rakennettu kylä, jossa on (yllättävän monia) motelleja, itsepalvelupesula, huoltoasema ja halpamarketti Dollar Store. Halusin käydä testaamassa pesulan, eihän kylässä muutakaan tekemistä ollut. Lauma koiria seurasi meitä. Koneista yli puolet oli rikki. Laitoimme lastimme yhteen koneeseen ja lähdimme pesun ajaksi tutustumaan huoltoaseman ruokatarjontaan. Valikoima oli suppea, mutta olimme hyvin tyytyväisiä kahviin (parempaa kuin Starbucksissa, sanoi MikkoMikko) sekä automaattipirtelöön (ei sentään yhtä hyvää kuin Sonicissa, Sakalle tiedoksi). Palasimme pesulaan. "Onpa hyvä linko, vaatteet tuntuvat ihan kuivilta!". Arvaatte varmaan: ne oli kuivia, sillä sekin kone oli rikki. Yön vietimme halppismotellissa, jossa ei ollut matkasänkyä, meidän huoneen ovi oli tosi vaikea saada auki, puhelinlinjat oli mykkiä eikä langaton nettiyhteyskään toiminut. Eikä kylän alueella kännykkäverkollakaan ollut kantamaa. Motissa oltiin, ja huonosti nukuttiin ilman matkasänkyä. Amppu heräsi lattialle tehdyltä pediltään klo 1, ja MikkoMikko sai hänet tainnutettua uneen uudestaan kello 4, kun oli työnnellyt rattaita pitkin kylän raittia puolisen tuntia. Amppu nukkui rattaissaan noin klo 7.30 asti. Kun aamupala oli huitastu, lähdimme jatkamaan matkaa. Emme kääntyneet takaisin Canyonlandsin kansallispuistoon, vaikka se oli alunperin suunnitelmissamme ja epäilemättä hulppeita maisemia olisi ollut tarjolla. Aika on rajallista kaikille ja pienen lapsen kanssa matkustavalle vieläkin rajallisempaa, varsinkin jos lapsi ei rakasta turvaistuimessa istumista eikä saa siinä kunnolla nukuttua. Automatkat on lopetettava jo kuuden maissa, jos ei halua kiusata lasta tai itseään.

Monticellosta jatkoimme kohti Kayentaa. Siihen välille osuu yksi alkuperäisen suunnitelman kohde eli lännenelokuvien näyttämönä toiminut Monument Valley sekä Natural Bridge National Monument, jossa pääsin kiipeämään kallioilla tikapuita pitkin Amppu reppuselässä...

%%%%%

On taas todettava, että:

- Kännykällä kirjoittaminen oli hyvin hidasta, virheitä tulee paljon ja niitä on hidas korjata.
- En vieläkään pääse tarinassa tähän päivään.
- Jutut on paras kirjoittaa ylös, sillä en meinaa edes nyt muistaa reittejämme.

Vegas ei tee vaikutusta

Jatkan kohta jatkokertomusta, mutta ensin on valitettava Las Vegasista. Tai yhdestä sen hotellista, eli LVH:sta.

Saavuimme hotellin liepeille viiden jälkeen, mutta kierrämme jättiläiskompleksia kuin kissa kuumaa puuroa: on vaikea löytää respaa.

Respassa vuoroni tulee noin kuudelta, kohtuullisen jonotuksen jälkeen. Ainoa ehtoni on, että hotellissa on matkasänky. Kun ehto täyttyy, varaan huoneen. Ennen kuin poistuin tiskiltä, varmistan vielä matkasängyn tulon huoneeseen, ja respan virkailija kertoo soittavansa kerrospalveluun heti. Läpsyttelen pois paikalta tyytyväisenä ja briljeeraan vielä kiittämällä virkailijaa kotimaansa kielellä: terima kasih.

Puoli tuntia myöhemmin saavumme huoneeseen (kun olemme ensin etsineet parkkipaikkaa ja vaeltaneet läpi 3000-huoneisen hotellin). Sitä ei ole siivottu edellisen asiakkaan jäljiltä. Soitan kerrospalveluun, sieltä luvataan lähettää joku paikalle. Kello lähenee Ampun nukkumaanmenoaikaa, mutta onneksi hän vielä hääräilee tyytyväisenä käytävällä.

Noin 13 minuutin odotuksen jälkeen soitan kerrospalveluun uudestaan, jokohan siivooja on tulossa. Pyyntö on kuulemma välitetty tiimin vetäjälle, joku tulee pian. Kysyn matkasängystä. "Pyyntöä ei näy järjestelmässä, mutta laitan sen tulemaan teille".

Kyllästymme odottelemaan ja lähdemme respaan valittamaan. Saamme uuden huoneen ja pyydämme sinne matkasänkyä ja se meille luvataan, osoittelemme Amppua että tuon pitäisi päästä nukkumaan. Virkailija huomauttaa tiskiltä poistuessamme että matkasänky ei ole huoneessa valmiina, mutta tulee kyllä. Menemme uuteen huoneeseen, syötämme edelleen hyväntuuliselle Ampulle puuroa ja valmistelemme häntä yöpuulle. MikkoMikko arvelee heti alkuun että matkasängyn perään pitää vielä soitella. Ja kun noin puoli tuntia olemme huoneessa kikkailleet, soitan kerrospalveluun. "Tietoa matkasänkytarpeesta ei ole toimitettu meille aiemmin, mutta laitamme sängyn tulemaan". Kyselen kauankohan siinä kestää, kerrospalvelun virkailijaa lupaa sängyn tunnin sisään. Katson kelloa, se on jo 20.10, eli Ampun nukkumaanmenoaika on mennyt jo. Huomautan että olemme jo odotelleet jonkin aikaa. "Me saimme pyynnön nyt, ha laitamme sen jonoon".

Amppu on edelleen hyväntuulinen, ja nukahtaa lopulta puoli yhdeksän maissa ryömiessään sängynpäällä.

Matkasänky saapuu kello 20.55. Onneksi Amppu ei herää siirto-operaation aikana.

Toistaiseksi olen samaa mieltä siitä, että mitä tapahtuu Las Vegasissa, pysyköön täällä. Ampun hyvä tuuli onneksi ei ole vegasilaista laatua.

Kalliovuorten tuolta puolen, eli osa2

Minne jäimmekään? Sinne Denverin raesateisiin ja tornadojen vietäväksi. Niistä onneksemme selvisimme. Tornado olisi tietysti ollut jännittävää nähdä, mutta jostain suojaisasta bunkkerista eikä pikkuautosta käsin. Denverin keskusta oli yllättävän kiva. Ajattelimme ennen reissua että pääosin haluamme nähdä luonnon ihmeitä ja pikkukyliä, "aitoa Amerikkaa", mutta kyllä Denverissä olisi viihtynyt kauemminkin. Päätimme jatkaa kuitenkin Boulderiin yöksi, lähemmäs Kalliovuorten kansallispuistoa. Matkalle saimme jo maistiaisia tulevista maisemista, huikean vihreitä rinteitä. Varmaan jotain muutakin, mutta mun maisemanihailua vähän häiritsi se, että takapenkillä piti samalla viihdyttää väsynyttä Amppua, navigoida kännykän huonolla karttaohjelmalla ja varata hotellia ipadin huonolla hotelliohjelmalla. Boulderissa ei paljon kaupunkia käyty katsomassa, vaan parkkeerasimme itsemme yöksi joskus ehkä loistaneeseen hotelliin, joka nyt oli tunkkainen ja väsähtänyt. Mutta hyvin nukuttiin yö, ja kahden junayön kokemuksella tiedän että junayön jälkeen on hyvä nukkua hyvin.

Aamulla jatkoimme kohti Estes Parkia, joka on "porttikaupunki" Kalliovuorten kansallispuistoon itäpuolella. Kaupungin turisti-infossa selvisi, että kansallispuiston halkaiseva tienpätkä aukeaisi ehkä seuraavana päivänä. Koska pikkukaupunki vaikutti kivalta ja löysimme kivan ja halvan hotellin, jäimme Estes Parkiin päiväksi lepäilemään.

Seuraavana päivänä tie avattiin, ja pääsimme ajamaan lumisten vuortenhuippujen keskelle. Ylvästä, kaunista, hiljaista, suurta. Korkeimmillaan kävimme noin 12 000 jalassa eli noin 3700 metrin korkeudessa. Kun niin korkealta lähtee laskeutumaan, niin pitkään pysytään korkealla. Olin jostain oudosta syystä hämmentynyt kun hulppeat maisemat vaan jatkuivat yhtä upeina, ja ehkä loppujen lopuksi vaikuttunein olin "tusinamaisemista" moottoritie I-70:n varrella matkalla Glenwood Springsiin. Harmi etten saanut niistä kuvia, takapenkillä on aina paljon säpinää silloin kun Amppu ei nuku. Siinä ei jouda kameralla tähtäilemään.

Glenwood Springsissa ja sen lähistöllä olisi ollut monta mahdollista tapaa viettää päiviä. Aivan moottoritien kupeessa on luonnonvesikylpylä, lähellä Hanging lake (jota en nyt pysty linkkaamaan tähän, hakekaapa Googlella kuvia) ja Aspeniin julkkisia bongailemaan olisi ollut vain tunnin matka. Meillä oli vielä parempi suunnitelma: Kävimme hotellin kehnon aamupalan jälkeen (ne on Amerikassa lähes poikkeuksetta kehnoja) Ampun nukutuskävelyllä, ja niin hyvä kävely se olikin että Amppu nukkui kolmen tunnin aamupäiväunet, ja sen aikana ehdimme itsekin torkahtaa. Aamupalaa paljon paremman brunssin jälkeen jatkoimme matkaan Grand Junctioniin. Bensaa ei ollut tankissa paljon, mutta matka ei onneksi ollut pitkä. Päätimme kuitenkin koukata yhden kansallismetsän kautta, ja alkoi sataa lunta...

######

Nyt täytyy taas lähettää tämä julkaisuun ja jatkaa myöhemmin.

Amalian matkaeväät

Amppu matkustaa Amerikan halki ruokanaan pääasiassa avocado, vatut, maissinaksut, mozzarella sekä kestosuosikki kaurapuuro. Tänään maisteltiin ravintolassa myös munakasta, hyvin meni mun kasvismunakkasta kaikki ne sienetkin, joita minä en syönyt.

Ja niin kuin monet matkustavat vanhemmat ennen meitä, totesimme että kokolattiamattoisessa hotellihuoneessa helpointa on syöttää lasta kylpyammeessa. Tai ainakin ympäristön ja lapsen siivoaminen on siellä helpointa.

Äkkiä Kalliovuorilla, osa1

Päivät ovat olleet aika hektisiä enkä ole ehtinyt bloggaamaan. Tänään päätimme olla ahmimatta tietä ja ottaa iisimmin. Jäimme viettämään leppoisaa päivää Estes Parkin kaupunkiin ihan Kalliovuorten kansallispuiston kupeeseen.

Chicagostahan lähdimme tiistaina, reissun neljäntenä matkapäivänä kohti Denveriä. MikkoMikko kävi vielä ennen junamatkaa Chicagon korkeimman tornitalon lasilattialaisella terassilla, me Ampun kanssa elbailtiin rautatieasemalla ja varattiin mm. paluuliput Suomeen. Ei junalla valitettavasti, eikä laivallakaan. Tömähdämme Seutulaan tiistaina 5. elokuuta Reykjavikista.

Toinen junamatkamme meni hyvin, tiesimme jo miten toimitaan. Yritimme olla fiksuja emmekä menneet ravintolavaunuun illalliselle (joka kuuluu makuupaikan hintaan) väsyneen lapsen kanssa. Lapselle kun ei tietenkään ole omaa istumapaikkaa ja pöydät täytetään järjestyksessä, eli omaa rauhaa tai rauhattomuutta ei ole. Mutta olihan se syöminen aika säätöä siellä omassa kopissakin, kun pienelle pöydälle laskettiin alkusalaatit, pääruuat, sämpylät ja juomat ja toinen yritti syödä sillä aikaa kun toinen yritti pitää Ampun näppejä erossa ruuista. Yö sujui paremmin, ainakin minun osalta, kun nukuin yksin yläsängyllä. Mutta tulihan se herätys klo 4.15 kohteen eli Denverin aikaa, joten aika kauan saatiin kopissamme puuhastella ennen kuin aamiaiselle päästiin klo 6.

Denveriin saavuimme reilusti myöhässä. Ensimmäinen tehtävä oli hakea auto lentokentältä noin 40 kilometrin päästä. Taksiin tavaroinemme. Vuokraamossa me jäimme Ampun kanssa paljon vartijoiksi eli tavararöykkiömme viereen istumaan sillä aikaa kun MikkoMikko selvitti vuokrauksen eri koukeroita. Kaikki piti olla valmiiksi maksettu paitsi turvaistuin, jonka piti maksaa max. 65 dollaria koko ajalta. No, jouduimme maksamaan 250 dollaria siitä, että auto palautetaan eri kaupunkiin. Sen saamme hyvityksenä myöhemmin. 150 dollaria piti jättää vakuudeksi eli sekin pitäisi palautua matkakassaamme. Turvaistuimen vuokra oli 150 dollaria, MikkoMikko jo kyseli vuokraamosta missä on lähin turvaistuinkauppa. Ja tietenkin päälle tuli veroja ja muita maksuja, joiden piti olla kuitattu silmä ennakkovarauksella. Mutta kun nälkä painoi päälle ja vuokraamossa taisi kaksi tuntia vierähtää, oli lyötävä rahat tiskiin ja lähdetävä syömään.

Sillä aikaa taivas alkoi mustumaan ja ruokailun jälkeen kohti Denverin keskustaa ajaessamme saimme päällemme kunnon raekuuron. Tornadotkin vyöryivät lähistöllä...

*********

Ei pitäisi tehdä tällaisia megakirjoituksia, kun en ehdi ikinä ajantasalle. Nyt tämä verkkoon ja sitten jatko-osaa kirjoittamaan.

Kun kuolla Chicago sai...

Huonosti nukutun junayön ja väsyneen kaupunkivaeltelun jäljiltä tai parempien nukkumaolosuhteiden ansiosta nukuimme viime yön hyvin. Tai ainakin minä yksin yläpetillä (ja Amppukin MikkoMikon kanssa alapetillä, noin 11 tuntia.)

Aamupalan aikana sain tietää minne menen syksyllä töihin. Aamupalan jälkeen MikkoMikko meni tekemään töitä, ja me Ampun kanssa lähdettiin kävelylle, keinumaan ja Michigan-järven rantaan hiekkapuhallettavaksi. Tuulisen lisänimensä tämä Amerikan Lahti on saanut aiheesta. MikkoMikko liittyi seuraamme lounaalle. Lounaan jälkeen kävelimme monen kilometrin lenkin miettien että miten Kun Chicago kuoli sanat menevät alkuperäisessä versiossa ja mistä koko biisi yleensä kertoo. Lenkin päätteeksi päädyimme Millenium-puistoon katsomaan kromista (?) papua. Liittäisin tähän siitä kuvan, mutta kännykästä oli akku niin lopussa etten saanut kuvia otettua. Liittäisin tähän linkin artikkelin joka nähtävyydestä kertoo enemmän, mutta en osaa tehdä sitä tällä sähköpostilla. Kyllä on surkeaa.

Chicago on tosi kiva kaupunki. Vähän niin kuin New York, ruutukaavoineen ja korkeine taloineen, mutta ei kuitenkaan ihan yhtä hulinainen. Jos työpaikallani olisi täällä toimipiste, yrittäisin hakeutua sinne.

Emme ole MikkoMikon kanssa vielä osanneet päättää oliko tämä reissun toinen vai kolmas päivä. Lasketaanko lähtöpäivä vai lasketaanko vain kokonaiset? Osallistu keskusteluun kommentoimalla! Minä lähden nyt pesemään pyykkiä.

Chicago: arvokkaan oloinen, vanha kaupunki

Saavuimme Chicagoon vähän myöhemmin kuon ynnin kuluttua, kun täällähän on eri aikavyöhyke kuin kotona. Tätä aikaahan Amppu heräsi jo klo 3.20...

Ensin töiksemme menimme junasemalla säilytyslokeroiden luokse. Meillä on matkassa viisi kollia (voi että sitä oli pienenä vaikea ymmärtää, kollit!): putkikassi, rinkka, reppu, kameralaukku ja matkarattaat. Rinkan sisään on survottu vaippalaukku ja reppuun mun käsilaukku, mutta kun liikumme kulkuvälineisiin koko matkavarustuksemme kanssa, pikkunyssyköitä ei voi olla. Säilytykseen jätimme putkikassin.

Hostellimme matkustimme paikallisbussilla. Jotenkin taksilla matkustaminen ilman turvaistuinta hirvittää, vaikka aika hulvatontahan se bussinkin meno on. Hostelliin saavuimme tietenkin liian aikaisin, mutta onneksi rinkasta päästiin eroon ennen sisäänkirjautumista. Ja kun on kahdesta isosta päästy eroon, puretaan tietysti vaippalaukut ja käsilaukut kätköistä että voi jonkun yrittää unohtaa metroon tai puiston penkille. Tänään ei vielä onnistuttu.

Ajoimme metrolla keskustaan, kävelimme kymmeniin valmistujaiskuviin taustalle purkamaan kassejamme tai muuten näyttämään hassuilta. kävelimme kanavan rantaa, kävimme siltamuseossa ja meksikolaisessa pikaruokaravintolassa syömässä. Olimme kaikki kovin väsyneitä, ja minä viimeiselle pisteelle asti nälkäisenä.

Sitten hurautimme tutulla bussilla takaisin kotikulmille ja totesimme, että nämä seudut ovat viihtyisempiä kuin keskusta. Tappelimme - okei, huokailimme - hostellin respassa hotelliverosta. Voitimme. Amppu työnsi innoissaan muovista tuolia pienessä huoneessa eikä olisi halunnut syödä mitään. Puuro onneksi aina uppoa. Kun minä aloin tainnuttaa pienintä matkalaista unille, MikkoMikko kipaisi kauppaan ostamaan iltapalaa, mm. guacamolehummusta, enkä osaa vieläkään sanoa tykkäänkö siitä vai en. MikkoMikon mukaan se on 20% pahempaa kuin pelkkä guacamole ja 13% pahempaa kuin pelkkä hummus ja siis paikallaan kun ei voi ostaa molempia vaan vain toista.

Sellainen oli Suuren junamatkamme toinen päivä. Alle tunnin päästä minäkin olen unessa.

Ensimmäisen junayön jälkeen

Kuva ei ole kovin hyvä, mutta ei ollut hyttikään, ainakaan jos tarkoituksena on mahduttaa kaksi aikuista, yksivuotias ja tarpeelliset matkatavarat tähän tilaan yön ajaksi. Penkit ovat leveät jos istuu, mutta kovin leveää alapetiä niistä ei tule, ainakaan kahdelle hengelle. Yläpeti oli kapeampi, mutta kyllä siellä yksinään nukkui.

Vaikka siltä saattaa vaikuttaa, ei minulla ole mitään valittamista. Hytti voittaa pelkät istumapaikat ja ruokakin kuului hintaan. Asemallakin olisi päässyt hienompaan odotushuoneeseen välipalalle jos olisi hoksannut ajoissa.

Reilun tunnin päästä saavumme Chicagoon.

Matka Amerikan halki, lähtöpiste

Universumin heittämistä kapuloista huolimatta rattaamme ehtivät ajoissa Washingtonin Union stationille.

Minuutin päästä juna lähtee.

Kuulehan universumi

> Ensi kerralla kerron aloittavani lomani pari päivää aiemmin kuin sen oikeasti aloitan, niin heität kaikki kaameudet, hirveydet ja möröt peliin vähän aikaisemmin. Eilisen kaltaiselle hulluuspäivälle ei riitä kärsivällisyyttä ensi kerralla. Ja ajalle sellaisia terveisiä, että aika paljon lehtikultaa tarvitaa ennen kuin eilisen muistot on kullattu.

Seuraa tiedotusasia

Nyt blogiin voi jättää kommentteja ilman robotittomuustodistelua, ainakin niin pitkään kunnes robotit sen hoksaa. Testaapa vaikka!

Mitä tein tänään

Herätin Amalian. Sitä ei tapahdu usein, työ hoituu yleensä toisinpäin. Äitienpäivän aamuna Amppu aloitti puoli neljältä aamuhuudon: tä tä tä tää! Tä tä TÄ TÄÄÄ!

Laitoin töihin päälle mekon ja siihen kuuluvan liivin ja suppeasta kenkävalikoimasta asuun parhaiten soveltuvat kengät. Luvassa ei ollut erityistä syytä panna parastaan pukeutumisessa, olinpahan vain edellisenä päivänä siivonnut vaatekaappistani kaikki ne vaatteet joita en enää täällä pidä ja löytänyt kaapin kätköistä vanhoja uusia vaatteita.

Söin töissä aamupalan jatkoksi juustokakkua ja hapankorppuja savulohilevitteen kera.

Istuin kolme tuntia tietokoneen ääressä ja katsoin lähitukipalvelujen etäsäätöä koneellani: odotin ensin, että korjaisivat automaattivastauksen (eli out of officen) toimivaksi, sitten sitä että korjaisivat sen minkä rikkoivat edellistä korjatessa eli hävittivät maailman tietoisuuden sähköpostitilistäni (se oli olemassa, mutta talon sisältä kukaan ei voinut laittaa mulle sähköpostia - toisaalta aika kätevää).

Ruudun tapahtumia tuijotellessani vastasin työkavereiden puheluihin ("sulle ei voi lähettää sähköpostia!"), kirjoitin sekalaiset muistilaput yhdeksi työlistaksi, varasin puutarhuriyrityksestä kaksi ruohonleikkuukertaa (25 dollaria käynniltä) lomamme ajalle ja yritin muuttaa luottokorttimme palkintopisteet käteiseksi. Olisin halunnut 25 000 pisteellä 400 dollaria, pankki tarjosi 15 000 pisteellä 200 dollaria. En kelpuuttanut ilman miettimistä.

Söin lounaan hyvin pikaisesti jotta ehtisin tehdä kaiken sen, mikä jäi tekemättä aamupäivän tuhraantuessa koneongelmiin. Pinaattikeittoa ilman kanamunaa, hapankorppuja savulohilevitteellä.

Koulutin ihmisiä tunnin ajan ja muistin taas miksi puhujille on hyvä laittaa vesilasi pöydälle valmiiksi. 

Sain työkaverilta supattelun saattelemana (älä kerro kenellekään, kun muille ei ole) pari palaa kasvispiirasta kotiinvietäksi. Söin pienen palan ennen lähtöä ja toisen matkalla. Kotiin asti toin neljä palaa, "työnantajan hyvityksenä siitä että työpäivä venyi taas niin pitkäksi".

Huomasin kotiin lähtiessäni että hame, liivi ja niihin soveltuvat kengät eivät ole oiva asu neljän kilometrin kotimatkalle 30 asteen helteessä. Ensinnäkin hikiset reidet hameen alla hiertävät ihon rikki. Asuun parhaiten soveltuvat kengät eivät sovellu yli yhdeksän tunnin työpäivän jälkeen urakkakävelyyn. Onneksi oli varavaatteita, joskaan nekään ei ihan oivallisinta laatua.

Kotiovella huutelin Amalialle pienen pienestä postiluukustamme ja tungin hänelle mainospostia. Hän iloisena työnsi postin takaisin ulos.

Pesimme Ampun kanssa koneellisen villavaatteita. Hän oikeaoppisesti poimi talviasusteiden joukosta ne, jotka eivät sovellu konepesuun. Lähitulevaisuudessa pakkaan villaiset vaatteet muovipussiin, jonka voi imurilla imeä tyhjäksi ilmasta. Muuttojärjestelyitä siis.

Nukutin Amaliaa melkein tunnin. Tässäkin lajissa työnjako meinasi kääntyä päinvastaiseksi.

Kirjoitin tämän kirjoituksen räikeimpiä lainasanoja mahdollisimman paljon vältellen. Keskityin kirjoittamaan toisin sanojen "kollega", "to do -lista" ja "bonus" kohdalla. Yllättävimmin kirjoitukseen oli livahtaa "quiche" ja livahtamaan pääsi jo "tsempata" ja "firma", jotka eivät niin räikeitä ehkä olekaan. Out of office oli sen sijaan pakko jättää, kun en tiennyt mikä olisi sellainen sana josta ihmiset varmasti tietäisivät mistä puhun.

Mitähän sanoja jäi huomaamatta? Kyllähän sanat aina tietenkin jostain lainaa on, mutta mitkähän mahtaisivat olla selvimmät keissit tapaukset?

Muuttovalmisteluja, nyt ei niin lesona

Tämä on toinen testipostaus, tällä kertaa kännykän sähköpostiohjelmasta. Jännittää nähdä miten kuva sijoittuu. Koska en vielä tiedä miten sähköpostin kautta saa linkkejä lisättyä (ehkä vain html:ää, mutta sitä ei näppäillä tällä puhelimella), niin kerron näin sanallisesti että otsikko viittaa postaukseeni Lesoilua/18.1.14.

Ja koska viestissä pitää olla asiaakin mukana, kerron otsikkoon viitaten että heinäkuun 11. päivä Suomeen lähtevät tavaramme pakataan. Siis noin kahden kuukauden päästä. Välissä olemme kuukauden reissussa. Kohta on kiire.

Onneksi yhdestä isosta tavarasta pääsimme eroon mukavimmalla mahdollisella tavalla: se pääsi uuteen kotiin sitä kovasti kaivanneille. Pöytä on lähtenyt luotamme aiemminkin (postaus 14.7.12). Tällä kertaa se ei enää palaa.

Elämä ei ole pelkkää ruusuilla tanssimista

Joskus se on märillä kirsikankukan terälehdillä liukastelemista. Ja onhan mulla yskäkin.

Tämä on testipostaus. Valmistaudun jo Suureen matkaamme, ja toisin kun esimerkiksi aiemmalla Suurella matkallamme halki Siperian, nyt todellakin aion päivittää blogia. Mutta kun tietokone ei lähde matkaan, niin päivityksen pitää onnistua sähköpostilla. Jos tätä viestiä lukee joku muu kuin minä, se on onnistunut. Jos kuva ei räjähdä täysikokoisena ruudulle, Blogger (tai koneen sähköpostiohjelma) myös osaa itse muuttaa sen järkevään kokoon. Jos kuvaa ei näy ollenkaan, niin sitten menee hermo.

Suuri juna- ja automatka, suunnitelma osa 2

Junaliput on siis ostettu Denveriin asti. Tänään varasimme sieltä auton, jolla ajelemme Los Angelesiin asti, ainakin 1800 kilometriä, aikaakin sille välille on varattu noin 10 päivää (autovuokra noin 800 dollaria).

Matkalla näemme joko Kalliovuorten kansallispuiston tai Friscon ja Vailin; Grand Junctionin, Monument Valleyn, Grand Canyonin, pätkän aitoa Route 66:ta, Hooverin padon ja Las Vegasin. Tai jotain muuta. Los Angelesista piipahdamme San Diegoon kavereiden luokse.

Paluumatkalle lähdemme perjantaina 6. kesäkuuta Los Angelesista. Katselin juna-aikatauluja jotenkin näin:

Pe 6.6. lähtö Los Angelesista klo 22
La 7.6. saap. Tucsoniin klo 7.28. Junaliput makuuvaunulla n. 400 dollaria.

Ma 9.6. lähtö Tucsonista klo 8.15
Ti 10.6. saap. San Antonioon klo 4.50 (aah!). Junaliput makuuvaunulla n. 600 dollaria.

Ke 11.6. lähtö San Antoniosta klo 7.00, saap. Austiniin klo 9.31. Junaliput n. 80 dollaria.
To 12.6. lähtö Austinista klo 18.30, saap. San Antonioon klo 21.55. Junaliput n. 80 dollaria.

Pe 13.6. lähtö San Antoniosta klo 6.25, saap. New Orleansiin klo 21.40. Junaliput makuuvaunulla 309 dollaria.

La 14.6. lähtö New Orleansista klo 7.00,
Su 15.6. saap. Washingtoniin klo 9.53. Junaliput makuuvaunulla n. 750 dollaria.

***

Ma 16.6. töihin klo 7.09. Uhhhhhh, eipä mennä vielä niin pitkälle.

Töissäkäyvän äitin työviikon multihuipennusperjantai

...on se, kun
- on nukkunut koko viikon vaihtevasti mutta kokonaisuudessaan liian vähän
- torstain ja perjantain välisenä yönä nukkuu yhteensä noin neljä tuntia pyörivä, vähän flunssainen lapsi vieressään
- on antamassa lasta eri huoneessa nukkuneen ja "varmasti levänneen" isän hoitoon, ja isä kertoo oksentaneensa monta kertaa yöllä
- käy pikaisesti suihkussa, keittää puuron, syöttää lapsen ja syö itsekin (liian vähän) puuroa
- kävelee lastenvaunuja työntäen lämpenevässä päivässä neljä kilometriä töihin, sillä vaikka omat työt odottaisivat, sijaistettavan homma on pakko aamusta hoitaa
- on juuri hoitamassa sijaistettavan hommaa, kun tietoliikenneyhteydet katkeavat; yhteydet joiden ylläpidosta huolehtiminen taas kuuluu omiin tehtäviin, niihin, jotka eivät juurikaan voi odottaa
- kun voitava on tehty, kävelee jo kuumassa päivässä neljä kilometriä lastenvaunuja työntäen takaisin kotiin
- ja huomaa kotona olevansa liian vähäisen evästyksen ja unen vuoksi niin puhki, että pitää kaksi-kolme tuntia kerätä voimia ennen kuin jaksaa lähteä 70 metrin päähän kauppaan hakemaan edelleenkin kaiken oksentavalle miehelle limsaa.

Hetsku, joka pitkänäperjantaina huomaa olevansa taas jotakuinkin tasapainossa

Ruuhkaviikko

Tällä viikolla on ollut säpinää.

Anne ja Eero olivat meillä tiistaihin asti. Amppu lopetti iisin nukkumaan menon sunnuntai-iltana, joten viikkoon lähdettiin univajeella. MikkoMikko sai flunssan, jonka ensin päättelimme olevan syy myös Ampun edellämainittuun vaivaan. MikkoMikon piti tällä viikolla olla kahtena ja puolena päivänä toimistolla töissä, mutta edellämainitusta vaivasta johtuen oli vain kahtena päivänä. Kun minun työpaikallani oli kevään kiireisin viikko, ei minkään edellämainittujen hyvien syiden vuoksikaan auttanut olla pois työpaikalta, hoitamassa Amppua kotona.

Niinpä Amppua hoitivat tiistaina ensin MikkoMikko, kunnes An-Sofia tuli paikalle ja MikkoMikko pääsi töihin. Kun An-Sofian piti lähteä, Anne ja Eero palasivat viime hetken shoppailukierrokselta meille vahdiksi. Vähän ennen kuin heidän lentokenttätaksinsa oli määrä tulla, minä palasin töistä. Keskiviikkona ei ollut enää Anne ja Eero -optiota, joten kun An-Sofian piti puoli kahden aikaan lähteä, tuli Amppu apulaisekseni töihin. Tarjosin työkavereille iloista apulaista, joka osaa esimerkiksi silputa tai rytätä paperia, levitellä paperiroskiksen sisältöä ympäriinsä tai kaivaa kirjoja hyllystä lattialle. Juuri sellaisiin palveluihin ei tällä viikolla ollut tarvetta. Onneksi työpaikalla oli yksi metallinen seinälevy, johon sai kiinnitellä jääkaappimagneetteja.

Tänään olimme melkein normiarjessa: MikkoMikko kotona, tarkoituksenaan tehdä töitä kotoa käsin. Minä lähdin töihin jo puoli seitsemältä ja lohdutin itseäni ajatuksella että lähden kotiin niin pian kuin mahdollista. No, kello 17.39 se oli mahdollista, sillä vaikka käsillä oli Iso Ongelma, huomasin etten ole osa sen ratkaisua. (En kyllä myönnä olevani osa ongelmaakaan.) MikkoRukkaMikko ei juurikaan ehtinyt töitä tehdä, sillä Amppu ei meinaa nykyään nukkua päiväuniakaan. Päivisin hän on onneksi ollut unimäärään nähden hyväntuulinen, öisin herätessään ei ole, ja nyt jostain syystä öisin ei auta kuin äiti. Ei se, että äiti kävisi toteamassa että kaikki on hyvin, on yö, nukutaan vaan. Vaan se, että saa nukkua äitin mahan päällä tai, mikä ei tietenkään ole ollenkaan hyvä ajatus, että äiti antaa maitoa.

Niin että väsyttää. Että hommat on levällään, niin töissä kuin kotonakin. Jotenkin mieleen tuli että ei ollenkaa hullumpaa, että Suomessa meillä on vielä vähän enempi ansofioita, anneja ja eeroja tämmöisten viikkojen varalta.

Suuri Juna(- ja Auto)matka, suunnitelma tähän mennessä

17.5. LA
Lähtö klo 16.05 Chicagoon. Yö junassa. Liput ostettu, kahdelta hengeltä hytissä (Amppu matkustaa ilmaiseksi) 523 dollaria.

18.5. SU
Saapuminen Chicagoon klo 8.45. Gospel-brunssille House of Bluesiin (yritin päästä jo syksyllä 2011, mutta silloin brunssi oli loppuunmyyty tai jotain).

19.5. MA
Chicagossa

20.5. TI
Lähtö klo 14 Denveriin. Yö junassa. Liput ostettu, kahdelta hengeltä hytissä 709 dollaria.

21.5. KE
Saapuminen Denveriin klo 7.15.

22.-23.5. TO-PE
Denverin seudulla, autoretki Kalliovuorten kansallispuistoon tai Kalliovuorten korkeimmalle kohdalle (tai korkeimman kohdan juurelle...) Mount Elbertiin.

24.5. LA
Lähtö klo 8.05 Grand Junctioniin, saapuminen klo 16.10.

Grand Junctionista jatko autolla Canyonlandsin ja Monument Valleyn kautta Grand Canyonille, sieltä ehkä Flagstaffiin yöksi, ja sieltä Las Vegasiin. Las Vegasista autolla Death Valleyn kautta Los Angelesiin. Sieltä piipahdus San Diegoon tuttujen luokse.

Noin 5.-6.6. paluumatkalle Los Angelesista junalla, stoppeina ehkä Tucson, (El Paso?), San Antonio/Houston, New Orleans, ja jos aikaa riittää niin junalla Atlantan kautta Washingtoniin, ja jos ei, lentäen. Kotona pitää olla viimeistään 15.6. - tai ainakin töissä pitää olla 16.6.

Tästä ei ihan halpa retki taida tulla. Tämä on kuitenkin mielestäni melko täydellinen päätös tälle neljän vuoden keikalle Amerikassa. Ja juna voittaa lentokoneen. Ja tämä junamatka sopii hyvin kokoelmiin Euroopan interrailin (kesällä 2000) ja Transsiperian-junamatkan (2009) kanssa.

...ja ihan pian Helsinki!

Vaikka asumme täällä Washingtonissa vielä nelisen kuukautta ja kaikkea kivaakin on vielä luvassa, alkaa ajatus jo rampata Helsingissä. Koska kohtahan me ollaan siellä!

Miksi Helsinkiin? No koska mun työpaikka on varmasti siellä, MikkoMikon tuleva työpaikka melko varmasti niillä seuduilla, Aili-mökki on Helsingissä ja Ailin saa omistaa vain helsinkiläinen.

Nyt meillä on jo väliaikainen kotikin siellä, Mannerheimintiellä, Töölön tullin luona. On ässää ettei tarvitse taistella helsinkiläisillä vuokramarkkinoilla elokuun alussa, ässää on sijainti erään tietyn ratikkareitin varrella, ässää on sijainti ylipäänsä. Ässää on se että vuokrantaja on myös työnantajani, ja jos se ei paljon maksa palkkaa niin ei se (niin älyttömän) paljon myöskään peri vuokraa.

Tähän asti siis kaikki hyvin. Eikä jatkokaan varmaan vielä niin huonoa ole, mutta noin vajaa tunti päiväkotibongailua Helsingin kaupungin verkkosivuilla ei lupaa hyvää. Tiedetään, tiedetään. Että toisaalta uskomattoman hyvä systeemi Suomessa ylipäänsä. Ja toisaalta että ajat on tiukat ja tunkua on, että ei mihinkään nyt niin vaan marssita. Mutta kun miksi kaupungin sähköisestä palvelusta ei edes löydy sitä päiväkotia, joka olisi lähimpänä meidän väliaikaista kotia?

Työkaverit töissä huokailevat putousmaisesti. "Kuule Hetsku, ei se niin mee että sä vaan haet paikkaa ja sitten saat sen. Päiväkotien johtajille pitää soitella, pitää tehdä selvitystöitä, pitää lobata. Se on monen aktiivisen viikon työ, että saa sen paikan minkä haluaa". No, mulla ei oo aikaa moiseen, ei yhteisiä hereilläolotunteja päiväkotijohtajien työaikojen kanssa, eikä edes hirveästi kiinnostusta kuuklailla että mitä joku nimetön on kommentoinut jollain keskustelupalstalla jostain päiväkodista. Mä uskon (vielä) että missä tahansa päiväkodissa Amppua hoidetaan hyvin. Tai perhepäivähoitajan luona, tai ryhmäperhepäivähoidossa. Tai mitä niitä nyt onkaan.

Voivoi. Väsyneenä tätä hommaa ei ainakaan kannata aloittaa. Aloitin laittamalla sen yhden sähköisestä palvelusta hukassa olevan päiväkodin johtajalle sähköpostia. Jos kävisi tuuri. Jos saisi koko asian hoidettua sillä...

Hetken kuluttua Chicago?

No niinhän siinä tietenkin kävi etten saanut aikaiseksi raporttia risteilyltä. Mutta hyvin se meni. Amppu oli hyvällä tuulella vaikkei nukkunut päiväunia, heräili öisin ja söi huonosti. Oppi liikkumaan (sitä ei ihan vielä konttaamiseksi voinut silloin kutsua) ja oli onnessaan kun ympärillä oli paljon ihmisiä jotka hymyilivät ja vilkuttivat. Aika flirtti tuo lapsi.

Kävimme "Haitilla", Jamaikalla ja Meksikon Cozumelilla. Haiti lainausmerkeissä siksi että saari/alue oli varustamon omistama eikä siellä tainnut mitään aitoa haitilaista olla. Missään kohteessa ei passeja kysytty, joten kovin syvällä ei käyty myöskään Jamaikalla tai Cozumelilla. Ruoka oli hyvää, laivalla oli paljon aktiviteetteja joita me ei ehditty edes hyödyntämään, kaikki oli hyvin järjestetty. Viikko sitä riitti silti hetkeksi.

Seuraavalla lomalla halutaan koluta Amerikkaa. Meillä on neljä viikkoa lomaa toukokuun puolestavälistä alkaen. Olisi kivaa tehdä reissu Amerikan halki omalla autolla, mutta 10 000 kilometriä autossa vuoden vanhalle kuukauden sisällä...ei kuulosta kivalta kenellekään. Lentäminen on pelottavaa, tylsää eikä siinä näe kuin kohteen, ei matkaa sen varrella. Joten nyt suunnittelemme suurta junamatkaa.

Amtrakilla (eli vähännniinku Amerikan VR:llä) on vajaa 700 dollaria maksava lippu, jolla saa matkustaa 30 päivän aikana 12 matkaa. Amppu ilmeisesti ilmaiseksi. Liput oikeuttaa toki vain istumapaikkoihin, mikä ei taida yön yli matkustettaessa taida meille riittää, mutta makuupaikkoja saa sitten lisärahalla. 

Täältä Chicagoon, siellä pari päivää. Sieltä junalla Denveriin, siellä auto vuokralle ja Colorado tutuksi. Sieltä Salt Lake Cityyn, sieltä autolla Las Vegasiin ja Grand Canyonille, ehkä Los Angelesiin asti. Sieltä sitten junalla takaisin kotimatkalle esimerkiksi Amerikan etelärajoja pitkin.

Kuulostaa suunnitelmalta, eikö? Onko halukkaita ja kyvykkäitä mukaan matkalle?

Johan tässä on töitä painettukin - las vacaciones!

Niin kuin kaksi viikkoa kerroin, huomenna matkustamme hetkeksi pois talvesta. En ole koskaan ajatellut Suomen talvesta pakoa, mutta nyt tässä Washingtonin suomalaisessa talvessa ajatus ei tunnu yhtään hullummalta. (Tai onhan siinä montakin hullua asiaa, mutta nyt juuri se ei haittaa.)

Lähdemme testaamaan turkulaisen telakkateollisuuden aikaansaannoksia Karibianmerelle ja Meksikonlahdelle. Lähtö Fort Lauderdalesta, seuraavina pysähdyspaikkoina Haiti, Jamaika ja Meksiko. Seuralaisena laivassa noin kuusituhatta muutakin. Toivottavasti ei internetiä.

Raportoin tarkemmin palattuamme.

Outoja ylennyksiä

Puolitoista vuotta sitten sain töissä uusia haasteita. Kokonaan uuden tehtäväalueen, josta vastaan. "Siis ylennys", kommentoivat organisaation ulkopuoliset. No, tavallaan, mutta palkka ei noussut yhtään. Jotenkin ajattelisi että ylennykseen liittyisi myös ylempi palkka.

Tämän viikon alussa sain tietää että tittelini muuttuu. "Siis ylennys", kommentoivat organisaation ulkopuoliset. No, tämä ehkä enempi sitä. Mutta nyt sitten tehtävät eivät muuttuneet miksikään. Kummallisia ovat työmaailman koukerot.

Vauvakirjan kooste

Meillä on hieno albumi, johon voi kirjoittaa muistiin tärkeitä hetkiä ja päivämääriä Ampun ekalta vuodelta. Usein kai ensimmäisen lapsen kohdalla kirjaa täytetään aktiivisesti, toisen lapsen kohdalla kirjassa on mainintoja vähempi, kolmannella ehkei ole koko kirjaa.

No, meillä on kirja ja siellä muutama maininta. Mulla oli myös loistoajatus tehdä MikkoMikolle ekaksi isänpäiväksi valokuvakirja lahjaksi, "Ampun ensimmäiset kuusi kuukautta". Ja siitä sitten haasteeksi MikkoMikolle tehdä keväällä äitienpäiväksi kirja Ampun toisesta vuoden puolikkaasta. Noh, voi arvata miten siinä kävi.

Jotta kaikki asiat eivät kuitenkaan unohtuisi, yritän kirjoittaa tähän koosteen.

Amppu oli syntyessään 53,5 senttimetirä pitkä ja painoi 3 675 grammaa. Hän syntyi sunnuntaina aamukymmeneltä, sairaalaan menimme puolenyön aikoihin. Synnytys meni hyvin, vaikka pihtejä apuna tarvittiinkin.

Olimme sairaalassa kaksi yötä eli kotiuduimme tiistaina. Meidät haki sairaalasta kollegani, ystävämme Oskari. Emme ottaneet kotiin saapumisesta ainuttakaan valokuvaa. Ensimmäisenä kotipäivänä Oskari katsoi Amalian kanssa yhden jakson tv-sarjasta Walking dead, samalla kun minä ja MikkoMikko otimme vajaan tunnin torkut.

Ensimmäisinä öinä Amppua piti herätellä syömään kolmen tunnin välein (koska lääkäri käski). Ei tuntunut luontevalta kun Amppu kerran nukkui hyvin. Amppua heräteltiin muun muassa vaippaa vaihtamalla. Heräsimme ensimmäisinä öinä koko konkkaronkka, kello soi, Amppua heräteltiin, ihmeteltiin että saako se nyt maitoa syödäkseen, minä istuin, MikkoMikko tarkkaili. Kun paino oli saavuttanut uudestaan syntymäpainonsa (ja yhdessä vuorokaudessa kolminkertainen määrä tavoitteeseen), lääkäri sanoi ettei enää tarvitse herätellä syömään. Kun MikkoMikon piti jatkaa töiden tekoa, nukkui hän korvatulpat korvissa ja me Ampun kanssa heräilimme Ampun nälän tahtiin. Viikkojen kuluessa en enää vaihtanut vaippaa öisin, sitten en enää noussut istumaan, jossain vaiheessa en enää edes kunnolla herännyt kun Amppu söi.

Siitä ei ole tarkkaa muistikuvaa milloin olimme molemmat sitä mieltä, että Amppu oikeasti hymyili. MikkoMikko oli aiemmin jo sitä mieltä että "nyt tuli oikea hymy", minä olin pidempään epäileväinen. Heinäkuulta Ampusta on video, jossa hän on mahallaan, käsien varassa, pitää päätä pystyssä pitkään (ja on söpö kuin mikä!). Sannan päivänä (elokuun 11.) Amppu kääntyi selältä vatsalleen. Vatsalta selälleen hän kääntyi kuuskuukautistarkastuksen jälkeen (25.10.) kun lääkäri vihjasi että pitäisi mennä fysioterapiaan. Niihin aikoihin hän kuitenkin jo istui terhakkaana. Hän ei vieläkään (10 kuukauden iässä) ryömi tai konttaa (tai kävele...), ja lääkäri on taas sitä mieltä että fysioterapiaan. Nyt liikkeelle lähtöön on jo enempi yritystä kuin kuukausi sitten lääkärikäynnillä, itseään vetämällä hän on liikkuu vähän, pyörii eri suuntiin istuessaan, yrittää vähän nousta tukea vasten.

Amppu on täysimetetty 20 viikkoon asti (sitä ennen ei siis tippaakaan muuta). Lääkäri oli kertomustemme jälkeen samaa mieltä kuin me, että Amppu saattaisi olla valmis jo kiinteisiin. Ajattelin silloin että kun Amppu on jo niin isokin, että se tarvitsee jo mahaansa muutakin täytettä, vaikka oikeammin ajateltuna kai olisi voitu todeta että Amppu kasvaa hyvin pelkällä äidinmaidollakin. Perunavelliä Ampulle ekaksi annettiin, muutamana päivänä. Hyvin maistui, mutta sitten tuli vieraita ja menoa ja melskettä ja säännöllinen kiinteiden syöminen jäi (teimme varmaan kauhean rikkeen), paluu säännölliseen kiinteään ruokailuun tapahtui vasta lähempänä kuuden kuukauden ikää. Välillä ruoka maistuu paremmin, välillä huonommin - niin kai meillä kaikilla. Ensimmäisiä suosikkeja olivat (kaupan) bataatti- ja banaanisoseet. Nykyään suosikkeja ovat isän kalakeitto ja äitin tekemä kasvismoussaka tai kasvissosekeitto. Hernekeitto uppoaa joskus kohtalaisesti, joskus ei ollenkaan. Itsetehty tomaattikastike ja pasta eivät todellakaan ole herkkua.

Unikoulun Amppu kävi vuodenvaihteessa, siitähän blogissa on raportoitukin. Sen jälkeen Amppu on nukkunut hyvin yönsä. Nyt viime viikkoina on ollut rauhattomampia öitä, mutta niihin taitaa olla hyvä syykin. Eka alahammas puhkesi ikenestä läpi superbowl-sunnuntaina eli 2. helmikuuta. Pian toinenkin alahammas tuli, ja pari päivää sitten huomasimme toisen ylähampaankin puhjenneen. Nyt on toinen ylähammaskin jo ihan siinä rajoilla. (Hammaslääkärit puhuvat hampaista tarkemmilla termeillä, mutta tämä riittänee tässä yhteydessä.)

Amppua on jo melko pienestä vauvasta sanottu hyvin tarkkaavaiseksi. "She's so alert!", huomauttivat ohikulkijatkin. Amppu seurustelee mielellään, katsoo kasvoja, juttelee paljon. Ei liiku, mikä on vanhempille tietysti helpompaa. Hän on yleisesti hyväntuulinen, rauhallinen, viihtyy hyvin yksinäänkin. Ei ole vierastanut kuin kerran-kaksi. Hän hymyilee yleensä leveästi vieraillekin ihmisille, erityisesti afroamerikkalaisille taksikuskeille tai kuriirifirmojen työntekijöille.

Amppu on ainakin yhdeksänkuukautiseksi asti ollut reilusti pidempi kuin amerikkalaiset ikätoverinsa, (9kk:n iässä 79cm ja 9,24kg). Koko, pitkät hiukset ja tarkkaavainen ja tiedostava olemus hämäävät luulemaan Amppua noin puoli vuotta vanhemmaksi.

Amalia on tietysti rakas lapsi, joten hänellä on kolmen etunimen lisäksi monta lempinimeä. Ennen syntymäänsä hän oli Pum Pum, syntymän jälkeen Amppu, Amputti, Amppulainen, Amppulii-Amppulaa, Pumputti, Pumppu, Pumpuli.

Mitä vielä vauvakirjassa kerrotaan? Kertokaahan. Voisin tehdä tiivistelmään vielä toisenkin osan.

Yhtenä iltana

Joku ilta (kuka tässä nyt niin tarkkaan muistaisi) Amppua piti nukuttaa pidempään. Ehkä eroahdistus yhdistettynä hampaiden tuloon aiheuttanee sen, että illalla itkettää enempi.

Minä sitten nukuttamaan Amppua. Pötköttelimme vierekkäin leveällä sängyllä. Mietin työasioita, joita pitäisi hoitaa vielä illasta, jotta Suomessa asiat liikahtaisi meidän yön aikana. Kunhan Amppu torkahtaa, niin sitten alakertaan sähköpostin ääreen.

Tietenkin herään puoltioista tuntia myöhemmin torkuista pöpperössä, selkä selkää vasten Ampun vierestä. Kello on 21.30, joten paras siirtyä suoraan sänkyyn tekemättä yhtään töitä. Makuuhuoneessa MikkoMikko on tietokoneen äärellä. Kerron vahingosta. Hän toteaa joutuneensa samaan tilanteeseen: heräsi sängystä tietokonen sylissä eikä ollut varma oliko aamu vai ilta.

Kömmin mahdollisimman vähin elein sänkyyn. Unen jatkoa häiritsi vain nauraminen. Kuvittelin mielessäni MikkoMikon havahtuvan sängyssä tietokonen sylissä, vähän syyllisenä, paljon hämmentyneenä. Varmaan tietokoneen naputusta on jatkettu ennen kuin ajatus on oikeasti juossut.

Sellaista se on nyt meidän työtätekevien vanhempien elo.

Kylmästä lämpimään

Ei täällä oikeastaan kylmä ollut. Tuli vain yhden yön aikana saappaan korkeudelta lunta.

Ja vaikka tuossa hymyilyttääkin, ja vaikka pitkän ajan jälkeen lumitöitä oli kiva tehdä, ja vaikka lumen vuoksi ei "päässyt" työpaikallekaan, niin silti tänään tuli varattua viikon risteily Karibialle. Kahden viikon päähän. Turussa tehdylle laivalle. Jännää!

Iltavirkusta aamuvirkuksi

Olin iltavirkku. Opiskeluaikoina tulosta syntyi parhaiten noin iltayhdeksästä puoleenyöhön tai vähän myöhempäänkin. Olen aina kovasti halunnut olla aamuvirkku, kävellä kaupungilla aamuisin ja käydä aamupalalla kahviloissa, mutta harvempi kai on molempia, ainakaan luonnostaan.  

Näin siis ennen. Nykyään olen väsynyt sekä aamuisin että iltaisin, mutta unen määrää voi kontrolloida lähinnä nukkumaanmenoaikaa säätemällä. Herätys on kuitenkin lähes aina kello kuusi. Ja sitten niinä aamuina, kun herätys ei ole kello kuusi Amalian toimesta, heräämme viimeistään klo 6.11 odottamaan sitä, että Amppulainen heräisi.

Olen siis nykyään keinotekoisesti aamuvirkku. Eilen sammahdin kirjan kanssa sänkyyn noin klo 20.13. Havahduin kun MikkoMikko (mua pahempi iltavirkku aiemmin!) kömpi nukkumaan kymmenen maissa. Tänään kuitenkin poikkeuksellisesti heräsimme Amalian jutteluihin vasta klo 6.46. Pitäähän sitä viikonloppuna köllötellä pitkään.

Töissäkäymisen hyvät ja huonot puolet

Olen ollut töissä viisi päivää. Olen mennyt työpaikalle niin aikaisin kuin mahdollista (liukuma alkaa klo 7.30) jotta pääsisin lähtemään ajoissa kotiin. En ole päässyt lähtemään kolmelta niin kuin suunnittelin, mutta viittä pidempään en ole ollut töissä. Amalia ja MikkoMikko ovat totutelleet yhteisiin arkipäiviin kotona. Amppu ei ole ääneen (tai äänettäkään) erityisemmin huomauttanut vaihdoksesta. MikkoMikko on saanut töitä tehtyä ihan mukavasti ainakin tällä ekalla viikolla. Kaikki siis hyvin! Tosin nyt kun teemme molemmat arkipäivät töitä, täytyy kaupassa käyminen, ruuanlaitto, pyykinpesu ja siivous keskittää viikonlopulle

Tässä muutamia huomioita siitä, miten töissä käyminen työpaikalla eroaa kotitöistä lapsen kanssa:

- Kotona ei tarvitse välittää vaatteiden kunnosta. Talomme on sen verran kylmä, että vaatteita on pakko pitää päällä kotonakin.
- Kotona ei tarvitse muistaa järjetöntä määrää salasanoja ja pin-koodeja.
- Työpaikalla ei tarvitse poimia lounaalla kollegoiden heittelemiä tavaroita lattialta taukoamatta.
- Työpaikalla kukaan ei ole aidosti innostunut ihan kaikista uusista tavaroista, joita käteen annetaan. Uudenlaiset korkit tai kiinnostavat paperipalaset viskataan surutta roskiin. Joskus tuntuu, että jotkut työpaikalla eivät ole kiinnostuneita mistään.
- Työpaikalla saa istua tietokoneen ääressä hyvällä omalla tunnolla, eikä (juuri) kukaan tule kiskomaan hiiren johdosta tai yritä väkisin hivuuttaa sormiaan näppikselle.
- Kotona ei tarvitse istua palaverissa, tai vaikka pöydän ääressä pitkään istuttaisiinkin, ainakaan siitä ei tarvitse tehdä muistiinpanoja.
- Työpaikalla ei tarvitse huolehtia muiden vessakäynneistä. Jos joku istuu hiljaa ja ähisee, hän on todennäkäisesti kipeänä tai ärsyyntynyt tehtävästään, johon on keskittynyt. Hänelle ei tarvitse tuoda pottaa.

Yhdeksän kuukautta ja päivää

Amputtilainen kävi tänään 9-kuukatisneuvolassa. Oli kiinnostavaa kuulla "viralliset" mitat, sillä tuntuma oli että pituuskasvu olisi vähän rauhoittunut. No. Täytyy alkuun todeta että ainoa melko varma mitta vauvalla on kai paino. Päänympärystä tai pituutta mitattaessa kaksi ammattilaista saa eri tulokset, niin kuin tänäänkin.

Hoitajan mukaan Amalia on 81,5cm pitkä, mitä lääkäri ei voinut uskoa todeksi ja sai itse uskottavamman 79cm:n tuloksen. Lääkäri käytti samaa mittaustekniikkaa mutta ehkä hiukan enemmän myös aikaa - parantaisiko se tarkkuutta? Se jäi kuitenkin viralliseksi mitaksi. Amppu huitelee pituuskäyrien yläpuolella ja on edelleen noin puoli vuotta edellä keskivertoamerikkalaista. Painoa on Amppulaisella 9,24kg. Siinä jää jälkeen 90% amerikkalaisesta ikäluokasta. En tiedä mikä Ampun painoindeksi on, mutta tuskin ylipainoinen.

Lieneekö syynä ikäisiään isompi koko vai isompi kiinnostus vuorovaikutukseen, mutta Amppulainen ei ole juuri kiinnostunut liikkumisesta. Istua kököttää siinä mihin hänet laitetaan, kurottelee ja venyttelee kärsivällisesti kyllä niin kauas kuin vaan suinkin ylettää, mutta tyytyy siihen. Mikähän tavara olisi niin kiinnostava että saisi Am-pum-pumin liikkeelle? Ehkä koira? MikkoMikkoo....?

Tällä ja menneellä viikolla

Vielä viikko aikaa hyödyntää tammiale, kertoi uutiskirje. Mitä ajattelit tehdä viimeisellä viikolla, varmaan paljon suunnitelmia, kyselivät kaverit.

Vasta noin kuudennen kyselijän jälkeen jotenkin havahduin että en totta tosiaan ole suunnitellut tekeväni mitään erikoista. Kun jo lomalle jäädessäni naureskelin, etttä normaalisti vikana työpäivänä ennen lomaa laukut olisi jo pakattuina ja kentälle mentäisiin suoraan töistä, niin nyt ei ollut menoja minnekään. Eikä töihin palatakaan suoraan kentiltä tai asemilta.

Tällä viikolla kurkku on kipeänä, eli loppu vanhempainvapaa mennee sairastellessa. Ampun potalla istuessa. Käymme vielä kerran muskarissa ja Ampun yhdeksänkuukautisneuvolassa. Torstaina teen eväät ja kaivan kaapista vaatteet, joissa ei ole yhtään tai mahdollisimman vähän tahroja, reikiä ja ryppyjä.

Menneellä viikolla Amppu oppi kaksi uutta asiaa: vilkuttamaan (käsi käännettynä itseensäpäin) ja vierastamaan (ilmeni ensimmäistä kertaa eilen). Taitaa olla suomalaislapsiin jotenkin ohjelmoituina tämä vanheimpainvapaan päättyminen. Onneksi Ampun ei tarvitse mennä vieraaseen paikkaan äitille vilkuttamaan.

Päivän kuulumiset

Olen ollut tammikuun pois Facebookista. En ole kaivannut sitä yhtään. Taidan jatkaa aika vähäisellä linjalla tammikuun jälkeenkin.

Tykkään Facebookissa eniten (=ainoastaan) ihmisten kuulumista, joko sanallisista tai kuvallisista. Jos jotain kuulumisiamme olisin sinne kirjoittanut tänään, niin luultavasti edistyksestämme pottarintamalla näin:

Yli viikkoon ei ole tullut vaippaan yhtään kakkaa, ja kylpyammeeseenkin vain yksi.

Hetsku, joka taitaa lopettaa tämän Hetsku, joka jotain -lopetuksenkin tähän päivitykseen.

Viikon päästä töissä!

Yksitoista kuukautta vuosilomaa, äitiyslomaa ja vanhempainvapaata on kohta takana. Viikon päästä olen ollut jo puoli päivää töissä, tutustunut poissaoloni aikana aloittaneisiin kollegoihin, näytänyt tutuille kollegoille kuvia Amaliasta, yrittänyt kirjautua noin kymmeneen järjestelmään ja ehkä jo ensimmäisen kerran ehtinyt huokaista että ihan kuin en olisi poissa ollutkaan...

En haluaisi olla ihmeellisestä Ampusta erossa yhdeksää tuntia päivässä, mutta muuten palaan ihan hyvillä mielin töihin. On varmaan ihan mukavaa keskittyä taas ajatustöihin ja huomata (toivottavasti) että osaa niitäkin edelleen, vaikka nyt tuntuukin siltä että kaikki tekeminen jää kesken kun ajatus ei pysy kasassa.

Palaamista keveyttää kaksi asiaa:

se, että pestiä on puoli vuotta jäljellä eli kohta on taas luvassa uutta, ei ole vain yksi loputtoman pitkä putki edessä

ja varsinkin se, että Amalia saa jäädä kotiin isänsä kanssa.

Kyllähän monet vauvat (muun muassa) Amerikassa aloittavat päivähoidon jo kuuden viikon ikäisenä ja selviävät siitä ihan ehjäksi aikuiseksi, mutta silti mukava saada pitää Amputtia kotona, ei tarvitse aamuisin ja iltapäivisin kiirehtiä hoitopaikkaan ja MikkoMikkokin saa olla kotivanhempana ja lähettää viestejä kaikesta jännittävästä mitä nyt päivän aikana ehtiikään sattumaan.

Kun nyt näyttää siltä että MikkoMikko saa jatkaa töitä vielä osa-aikaisena kotoakäsin eli tuntuma työmaailmaan säilyy, niin tuntuu että tilanne on erittäin hyvä ellei täydellinen.

Hetsku, viimeinen vanhempainvapaaviikonloppu edessä, mitähän erikoista keksisi?

Päivän herkkupala

Lesoilua

Muuttosiivous on alkanut! Jeesus nousi kolmantena päivänä kuolleista, minä viidentenä päivänä sain olohuoneessa pyörivistä vaateläjistä tarpeekseni, tein kirjanpidon, pakkasin vaatteet neljään isoon muovikassiin ja survoin ne Ampun rattaisiin. Samarialaisten papiston (Hetskun oma suomennus) keräysloota sijaitsee meiltä 150 metrin matkan päässä, joten ymmärrettävää on, että reissuun piti joitakin päiviä valmistautua.

Todistusainestoa.

Keräyslaatikkoon meni yhteensä 53 vaatekappaletta, suurin osa minun tai Mikon vaatteita, mutta myös joitakin täältä jo pois muuttaneiden meille jättämiä. Hirmuisesti jäi vielä kaappiin, että ei vaatekaapit vielä täysin valmiita muuttoon ole, mutta alkuun on päästy. Samalla tuli nähtyä mitä kaikkia vaatteita mulla onkaan. Yhtään kesäpaitaa en ainakaan tarvitse lähivuosina.

Ampun pieniksi jäämistä on myös karsittu vähän ylimääräisiä. Nyt alan selvittämään mikä on paras organisaatio DC:ssä vastaanottamaan lastenvaatteita ja -tavaroita.

Hetsku, täynnä uhoa siitä että nyt ei muuttopäivän alla tarvitse itkeä kun mitään ei olla tehty hyvissä ajoin. Nyt kuulkaa on pyörät laitettu pyörimään!

Tee Hetskun tapaan

• Keitä vesi kiehuvan kuumaksi, kaada vesi kuppiin ja heitä teepussi perään, anna hautua 15-20 minuuttia.
• Ongi teepussi haalenneesta kupista, lämmitä teetä 38 sekuntia mikrossa, totea se juuri juotavan lämpöiseksi. Anna jäähtyä.
• Lämmitä tee uudelleen mikrossa, edelliskerrasta oppineena nyt kiehuvan kuumaksi. Anna jäähtyä.
• Juo tee haaleana. 

Hetsku, pohtii että pitäisi ruveta juomaan aamuisin jääteetä.

Ordem e progresso

On kuulkaa semmoinen homma, että me aika suurella todennäköisyydellä muutetaan Suomeen heinä-elokuun vaihteessa. Sanon "suurella todennäköisyydellä" vaikka olen ihan varma että muutosta. Eihän sitä koskaan tiedä mitä tapahtuu, jos esimerkiksi MikkoMikko halutaan Microsoftin toimitusjohtajaksi (en tiedä menisikö se, mutta niillä on kai johtaja vielä haussa) tai jos minua pyydetään töihin Berliiniin.

Muuttaminen. Ajatus muutoksesta voi olla ihan kiva juttu, mutta se konreettinen muutto. Uhhhh.

Joka heinä-elokuun vaihteessa työpaikalla porukka vaihtuu ja aina toisinaan pääsee aika läheltäkin todistamaan muuttamisen tuskaa. Viime kesänä tuskan leijailleillessa ympärillämme päätin, että aloitan muuttovalmistelut samantien. Karsin kirjahyllystä paperikassillisen kirjoja. Osa kirjakasasta vietiin ulos talosta, mutta mihin se loppu kirjakassi hävisi? Taitaa valitettavasti olla vielä jossain täällä.

Syksyllä Washingtonin tuntumasta muutti yksi kaveriperhe Suomeen. Saimme taas muistutuksen että lähdön alla on kaikenlaista muutakin hommaa kuin pelkkä pakkaaminen, kaikki voivat olla kipeänä ja voi olla että siinä ei sitten enää käydä viimeistä kertaa kiertämässä lempipaikkoja. Vuodenvaihteessa katsoimme telkkarista Tavarataivas-dokumentin (voin suositella), ja parastaikaa yksi kaveri tekee tuskaillen muuttoa Suomeen. Muutto ja tavaraähky muistuttuvat koko ajan itsestään.

Juttelimme uudenvuodenpäivänä toisen kaveriperheen kanssa muuttoasioista. He ovat tulleet maahan samaan aikaan kun me ja lähtökin koittaa aika tarkalleen samoilla hetkillä. Todettiin että tavaraa on kertynyt, sen roudaaminen maksaa ja eikä Suomessa tule olemaan yhtä paljon neliöitä niiden säilyttämiseen kuin täällä. Päätimme yhteisenä uudenvuodenlupauksena aloittaa muuttohomman ajoissa (vaikka siis mähän oon mielestäni sen aloittanut jo), ja sovittiin että aina kun jotain saa tehdyksi, siitä pitää lesoilla kovaäänisesti.

Nyt olisi kiva pärisyttää rumpuja, mutta ihan vielä ei ole lesoilun aika kun mitään ei ole kannettu ulos talosta. Lupaan että huomenna jo on. Tänään on nimittäin inventoitu vaatehuone ja otettu rekistä pois yksi iso kassillinen vaatteita joihin emme enää mahdu tai joita emme muuten vain enää pidä. Huomenna viemme sen kassin Amalian kanssa vaatekeräyslaatikkoon noin 70 metrin päähän.

Valitettavasti vaatekomerosta ei tullut otettua ennen-kuvaa, jälkeen-kuva voisi olla aika vaikuttavan näköinen. Mutta tosiasiassa tavaraa on sieltä siis poistumassa se kassillinen, loput tavaroista siirrettiin vaan pois päivittäisen käytön tieltä kellariin (joka alkaa muuttua aikamoiseksi rojuhuoneeksi).

Tänään tavaramäärä itseasiassa kasvoi, mutta tavaralla jonka hankinta kestää mielestäni kriittistäkin tarkastelua. Tokitoki lapset kasvaisivat sisäsiisteiksi aikuisiksi ilman pottaakin, mutta ihan niin minimalistiselle linjalle emme vielä ole menossa.

Koska Amppu ei vielä liiku mihinkään, hän viihtyi potallaan ihan hyvin heti hän keksi miten siinä reikätuolissa istutaan ja tasapaino löytyi. Vaikka Amputti onkin älykäs, isänsä tänään suorittaman "minkä (läpinäkyvän) kupin alta vitamiinipullo löytyy" -testin perusteella jopa nero, en silti vielä kehuskele että Amppu heti ymmärsi miksi potalla istutaan. Yhtäkaikki, ymmärtämättäänkin pääsi heti ns. täydelliseen suoritukseen. Hyvä Amppu!

Hetsku, joka uskoo että pienin askelin kehitymme ja järjestymme täällä.

Mallipäivä a la Amallia

Kun päivät menisivät aina niin kuin tänään.

Amppu heräsi klo 7 nukuttuaan koko yön hyvin. Muutamat älähdykset annetaan anteeksi, kun jatkoi kuitenkin omatoimisesti uniaan.

Söi aamupuuroa niin paljon kuin on tarjolla. Olisi varmaan syönyt enempikin, mutta jos sitä olisi ruvennut lisää värkkäämään, niin sitten ruokahalu olisi jo mennyt ohi, tämän varmaan kaikki vanhemmat tietää.

Leikki itsekseen tyytyväisenä, kunnes alkoi kiukuttamaan=väsyttämään. Nukahti päiväunille melko kohtuullisella nukutuksella (työntelin rattaita kellarissa kun en jaksanut pukea meitä molempia pakkassäähän). Nukkui reilun tunnin. Heräsi iloisena ja leikki taas.

Söi hyvällä ruokahalulla. Ilahtui nähtyään kaverimme monen kuukauden tauon jälkeen, ja esitti parhaimpia hymyjä ja temppujaan.

Nukahti päiväunille ulos rattaisiin ja nukkui vaikka mentiin sisätiloihinkin (yleensä hän aina herää kun ilmapiiri, lämpötila, äänimaailma vaihtuu). Toiset päikkärit olisi saaneet olla pidemmätkin, mutta Amppua on ihan turha uudelleennukuttaa jos päikkäreiltään herää. Tur-haa.

Leikki iloisena ikätoverin kanssa kyläpaikassa. Tosin vei kaikki ikätoverin lelut, kädestäkin, kahmi itselleen enempi kuin käteen mahtui, mutta ei suuttunut kun osa palautettiin ikätoverille.

Söi välipalaa reippaasti lattialla istuen. Ruokalappu oli unohtunut kotiin, mutta ei mossattu, kumpikaan.

Alkoi väsymään, joten lähdimme kotiin. Arvasin että Amppulainen nukahtaisi rattaisiinsa, mutta ajattelin että nukahtakoon, kun tokat päikkärit oli liian lyhyet. Nukkui rattaissa noin 20 minuuttia, heräsi omatoimisesti ennen kuin päästiin kotiin.

Söi päivällisen melkein tunnin liian myöhään, ja ehkä siitä johtuen erittäin hyvällä ruokahalulla. Oli oikein hyväntuulinen, tiputteli hymyillen tavaroita syöttötuolistaan lattialla, katseli niiden perään kaihoisasti, repi silitti hiuksista kun keräilin niitä aina uudestaan takaisin hänen eteensä pudotettavaksi.

Ihmetteli söpönä varpaitaan kylpyhuoneen lattialla seistessään, samalla kun odottelimme kylpyveden muuttumista kohtuullisen lämpimäksi. Ei protestoinut takapuolen esihuuhtelua. Kylpi riemuissaan.

Vaikka päivällisen urakoimisesta ei ollut kuin reilu tunti, söi iltapuuron hyvin, hyvin mallikkaasti. Tein ison annoksen aamusta viisastuneena, vaikka arvelin ettei mene kokonaan kun vasta söi. Mutta söi kaiken, aukoi suutaan valmiiksi kuin linnunpoikanen, ei temppuillut.

Protestoi harvinaisen vähän nenän niistämistä. Ei itkenyt toimenpiteen jälkeen. Vähän pullikoi kun nenän alle laitettiin bepanthenia, mutta kun lopulta hoksasi mistä oli kyse, laittoi suutaan oikeaan asentoon jotta sain rasvan hyvin levitettyä.

Joi maitoakin vielä hyvällä ruokahalulla. Ei yrittänyt repiä tissiä irti ikinillään. Oikein miellyttävää.

Meni sänkyynsä ilman älinää. Lauloin Ampulle epävireisesti oman tuutulaulunsa, Amppu ei moittinut vaan katsoi suurin silmin ja hymyillen minua. Ei huutanut yhtään kun poistuin sängyn vierestä, vaan kääntyi kyljelleen ja tutki Timppa-unipupuaan.

Jos nyt vielä nukkuu ensi yön vähin huuteluin (en uskalla edes toivoa huutelematonta yötä, se olisi kaiken tämän jälkeen kohtuutonta), niin voi että.

Itsekin olin kohtuullisen energinen, purin kuusivirityksemme, pesin pyykkiä, siivosin, kirjoittelin sähköposteja. Söin hyvällä ruokahalulla. Kävelin reippaasti ulkona yhteensä tunnin. Käyttäydyin hyvin kyläpaikassa. En aio protestoida hampaiden pesua ja rupean nukkumaankin ilman pillittämistä. Toivottavasti, toivottavasti nukun yön heräilemättä.

Hetsku, aika tyytyväinen.

Ps. Vain yksi asia puuttui Ampun täydellisestä päivästä. Kakka. Huomenna voi olla sellainen päivä sitten.

Korealaisessa kylpylässä

Pääsimme kuin pääsimmekin sunnuntaina korealaiseen kylpylään. Ajattelin ensin sanoa aiempaan pohdintaani viitaten, että "Ei epäilystäkään, että tylsästä Spa World -nimestään huolimatta kyse ei olisi ollut korealaisesta kylpylästä."  Mutta toisaalta: en ole koskaan käynyt Koreassa, korealaisessa kylpylässä enkä oikeastaan kovin helposti erota aasialaisia kansoja toisistaan, joten oletetaan, että:

- lämpimillä savikuulilla tai matoilla makoilu noin 70-asteisissa huoneissa tyypillistä korealaisille,
- että ne 2/3 asiakkaista, joita luulin korealaisiksi, olivat korealaisia ja
- ne kyltit, joihin oli kaiverrettu sekä latinalaisia aakkosia että joitain merkkejä, olivat englannin- ja koreankielisiä.

Jos nuo olettamukset pitävät paikkansa, voinemme hyvillä mielin puhua (amerikkalais-)korealaisesta kylpylästä. Jos haluatte lisävahvistusta, googlatkaa "Korean spa centerville".

Sitten asiaan.

Kylpylä oli jaettu kolmeen osaan: Naisten ja miesten puoliin sekä yhteiseen "saunaosastoon". Naisten (kuten olettavasti miestenkin) puolella oli pukuhuoneiden lisäksi oma pieni kylpylä, jossa piti ehdottomasti olla alasti. Respan poika oli sitä mieltä ettei Amalia saisi pitää siellä uimavaippojakaan, mutta ei niistä sanomista tullut. Sanomista sen sijaan tuli äitille, joka noin kaksi-kolmevuotiaan pojan kanssa käännytettiin naisten kylpylän ovelta. "Ei miehille!"

Kylpyläosastolla oli iso terapia-allas, kylmäallas, pari lämmintä allasta ja lasten allas, sauna ja höyrysauna sekä alue, jonne sai mennä makoilemaan infrapunasäteiden alle. Lisämaksusta sieltä olisi saanut myös hierontaa ja pesuja.

Yhteisellä saunaosastolla oltiin kylpylän tarjoamissa shorteissa ja t-paidoissa. Amppukin sai omansa. (Söpö!)

Saunaosastolla makoiltiin matoilla kuvassa näkyvät tyynyt pään alla, surffattiin netissä kännyköillä tai läppäreillä, katsottiin telkkaria tai nukuttiin. Tai käytiin viidessä-kuudessa eri lämpöhuoneessa makoilemassa tai jäähuoneessa istumalla kylmällä kivellä. Lisäksi yhteiseltä osastolta pääsi myös kuntosalille ja ravintolaan, josta sai tekstin alun huomioiden mukaisesti korealaista ruokaa (ja venäläisiä pelmenejä, se sanottiin siellä erikseen).


Kylpyläreissu maksoi 40 dollaria ja sisällä saa olla sillä rahalla 12 tuntia. Kun Amppu ei päässyt saunoihin ja kylpylässäkin vain yhteen altaaseen eikä vanhemmat antaneet yhteisen saunaosaston matollakaan syödä juomamukeiksi tarkoitettuja pahvitötteröitä ihan kokonaan, niin mitä Amppu siellä sitten 12 tuntia tekisi? Ilahduttaisi tietysti muita olemuksellaan, mutta mitä Amppu siitä kostuisi?

Ensin kerralla siis Amppu hoitoon ja vanhemmat likoon.

Hetsku, jonka pitäisi mennä Koreaan.

Aamun lukemat

Ylempi luku on lämpötila meidän makuuhuoneessa tänään ennen seitsemää. Todennäköisesti sänkymme yllä oli vähän lämpimämpää, mittari kun on aika lähellä ovea.

Alempi on ulkolämpötila. Ulkona on varmaan tuota lukua kylmempi, sillä mittari on falskaavien seiniemme tuntumassa kiinni. Pakkasen purevuutta lisännee ajoittaiset tuulenpuuskat.

Ampun huoneessa ei ollut mittaria, mutta siellä oli yövalon lisäksi päällä lämmitin ja ilmankostutin. Vaikka Amppu nukkuukin hyvin ulkona pakkasella, niin yritämme pitää hänen huoneessaan lämpötilaa lähempänä sitä +20c astetta. Kun ei se peittokaan meinaa pysyä päällä.

Hetsku, jonka pitää kohta lähteä asioille. Just tänään on hyvä päivä mennä ulos!

Talvi on täällä

Oli ihan hyvä ettei lähdetty sinne Bostoniin, sinne satoi ainakin puoli metriä lunta. Muutenkin koko koilliskookka Yhdysvaltoja on talven kourissa, mekin, mutta tosi paljon kevyemmässä kuin Bostonissa. Täällä näytti kolme päivää sitten tältä:

Tänään näytti jo samalta kuin Etelä-Suomessa (katsokaa ulos ikkunasta, mulla ei ole kuvia).

Huomioita pakkasesta ja lumesta täällä vs. Suomessa:

Täällä lumi "luodaan" suolalla. Siis kovalla pakkasellakin on loskaa, autot harmaita ja kengät pilalla. Ihan niin kuin Moskovassakin.

Omat portaat ja osuus jalkakäytävästä kannattaa suolata/kolata/hiekottaa kunnolla. Jos joku liukastuu, voi tulla korvausvaateita. Meillä on onneksi kotivakuutuksessa sekin jossain määrin huomioitu.

Amalia nukkuu suomalaisen perinteen mukaisesti hyvin pikkupakkasella pihalla. Naapureille täytyy selittää, ettei kyse ole unohduksesta tai heitteillejätöstä tai naamioida rattaat sen näköiseksi, että ne ovat tyhjillään pihalla. Täällä alle 13-vuotiaita ei saa laskea silmistään, eivät saa kotonakaan olla yksin.

Meidän talomme on eristetty niin huonosti, ettei homeella pitäisi olla täällä mitään mahdollisuuksia. Termostaattin asetuksen mukaan sisällä pitäisi olla +25c. Yläkerrassa, jonne lämpimän ilman pitäisi nousta ja jossa me tätä nykyä kaikki nukumme, oli äsken mittarin mukaan +18,5c. Ulkona on nyt pakkasta noin kuusi astetta, mutta yön alin ennusteiden mukaan on -16c. Ja talon sisällä silloin noin saman verran plussaa. Olemme pihan harakoiden suuressa suosiossa.

Hetsku, kun kerran jotain muuta kuin unta (niin sitten lunta).

Havaintoja, paradokseja, itsestäänselvyyksiä

Vaikka unikoulu kestäisi kuusi viikkoa, tulemme jatkossakin heräilemään öisin.

Vauvan itku yöllä on hermostuttavaa, mutta jos se valvoo keskellä yötä hiljaa sängyssään jopa tunnin - se on pelottavaa.

Vaikka Amalia em. tilanteessa ihan hiljaa ja olisin itse ihan sikaväsynyt, en pysty nukkumaan ennen kuin tiedän että Amaliakin nukkuu. Silloin voi lukea kirjaa.

Kindle on älyttömän hyvä lukulaite yöllä, jos haluaa lukea pimeässä.

Yhdeksäntenä yönä ilman yösyömisiä Amppu edelleen muistaa mitä äiti antoi yöllä. Minun ilmestyminen Ampun näkökenttään öisin saa aikaan "maitoa, maitoa" -äännähtelyn.

Johdonmukainen toiminta yksinkertaisissakin asioissa on yllättävän vaikeaa, erityisesti yöllä.

Jo Nesbon (tuohon se norjalainen ö) kirjat poliisi Harry Holesta on tosi koukuttavia.

Hetsku, jonka mielestä elämään (ja blogiin) pitää kohta tulla jotain muutakin kuin se, että katsoo kellosta milloin Amppu nukkuu ja herää.

Ampun unikoulun 7. yö

Ajattelin mielessäni että viikko saa riittää. Seitsemän yötä unikoulua, sitten jokainen omaan sänkyynsä ja Amppu omaan huoneeseen nukkumaan. Amppu huutelee öisin jos huutelee.

Eilispäivä ei luvannut hyvää, päiväunienkin kanssa taisteltiin ja Amppu oli kiukkuinen. Nukkumaan mentiin kuitenkin vain kahden minuutin huutelulla. Tuntia myöhemmin Amalia huudahti taas. Huokaisin, mutta Amalia jatkoikin uniaan ilman apuja.

Minä kipusin yläkertaan ja näin painajaisia. Kun kolmelta heräsin tuntui kuin olisin nukkunut ikuisuuden. Mutta ei siksi että olisin ollut pirteä, olin väsyneempi kuin nukkumaan mennessäni. Kuulostelin ääniä, mutta en kuullut mitään. Jossain vaiheessa nukahdin.

Aamulla juuri ennen seitsemään viereeni tuotiin iloinen lapsi. Yön aikana oli tullut kaksi samanlaista huudahdusta kuin illalla, mutta Amppu ei tarvinnut vettä, ei särkylääkettä, ei isän vakuutteluja siitä että kaikki on hyvin.

Nyt Ampun sänky on siirretty omaan huoneeseen. Petivaatteet ovat tuulettumassa pakkasessa. Ensi yönä nukumme kaikki. Minäkin.

Hetsku, täynnä varmuutta.

Vauvojen uittamisesta Amerikassa

Amppu kävi syksyllä muutaman kerran vauvauinnissa juutalaisessa kulttuurikeskuksessa. (Luulin kertoneeni tästä jo, mutta en syksyn harvoista jutuista sellaista nyt löytänyt.) Keskus vaikutti lyhyen tutkimisen perusteella olevan ainoa paikka Washingtonissa, joka järjestää uimamahdollisuuden ihmiselle jo kolmen kuukauden iästä alkaen. Onnistuin ilmoittamaan meidät kurssille, jota ei ollut olemassakaan ja joka oli ei-jäsenelle halvempi kuin jäsenelle, mutta yhtäkaikki, pääsimme uimaan. Amppu oli uima-altaassa aika ilmeetön. Ei itkenyt, ei vaikuttanut kauhistuneelta, ei näyttänyt erityisesti nauttivan. Polski niin kuin olisi aina polskinut (ja onhan se!). Sellaista legendaarista sukelluskuvaa ei saatu, mutta pari kertaa Amaliaa dipattiin veteen ihan uppeluksiin.

Muutaman uimakerran jälkeen totesimme että vaikka juutalainen uinti oli ihan mukavaa, ei ohjaus ollut niin erikoista että jaksaisimme ajella aamuisin keskustaan, etsiä parkkipaikkaa (ja minä kolhia auton ovea). Että josko nyt voisi mennä läheiseen julkiseen uimahalliin keskenään harjoittelemaan, kun ohjattuja vauvauinteja järjestetään vasta puolivuotialle vauvoille. Piipahdimme läheiseen uimahalliin kysymään että onnistuuko se ja mitä pitäisi huomioda. Hallin työntekijän mukaan onnistuu koska vaan, mutta "muistattehan että tyttövauvoilla täytyy uimavaipan lisäksi olla kokouikkari. Jotkut tuovat tytöt pelkissä uimapukujen alaosissa!".

Mikäpäs siinä, Ampulla on lahjaksi saatu kokouikkari, jonka tosin luulimme käyvän hänelle ehkä vuoden vanhana, mutta koska hän oli puolivuotiaana jo yksivuotiaan keskivertoamerikkalaisen kokoinen, ei tarvitsisi järkyttää uimahalleilevia yläosattomalla tyttövauvalla. Tosin vaihtoehtona olisi tietysti ollut kertoa, että Amppu on poika. "His name is Amalio."

Ajattelin että ehkä tämä oli yksittäisen uimahallivirkailijan ajatusmaailmaa. Mutta kun korealainen kylpyläkin laskee vauvoja uimaan vain samaa sukupuolta olevan huoltajan kanssa, niin kyllä useampi täällä tuntuu ajattelevan, että a) aikuiset eivät saa nähdä vastakkaisen sukupuolen vauvaedustajia alastomana, b) vauvat eivät saa nähdä vastakkaisen sukupuolen aikuisedustajia alastomana ja c) tyttövauvojenkin tissit on jotenkin peiteltävä.

Hetsku, johon on varmaan kaikenlaisia tapoja täällä tarttunut, mutta ei tuota alastomuutta vielä niin osaa kauhistella.

Ja vielä sellaista että

Mulla on tasan neljä viikkoa vanhempainvapaata jäljellä. Perjantaina 31. tammikuuta astun taas armeijan harmaisiin. Amaliaa kaitsee sen jälkeen MikkoMikko.

Töihin ei ole ikävä, mutta paluu ei ahdistakaan. Puoli vuotta hommia täällä, ja sitten jotain muuta Helsingissä (mitä, se selviää keväämmällä).

Seitsemän kuukauden päästä meidän pitäisi olla Suomessa. Ja sitä ennen kaikki meidän tavarat pitäisi olla (huolellisen ja reippaan karsimisen jälkeen) pakattuna ja kotimatkalle lähetettynä.

Hommaa riittää siis kotona ja epäilemättä ihan heti paluun jälkeen myös töissä. Siksi aikaa ei ole Facebookille (olen tauolla ainakin tammikuun), mutta toivottavasti tälle blogille. Kun seuraamani blogit eivät päivity, viihdytin itseäni lukemalla vanhoja juttujani, olenhan suoltanut tekstiä jo kuusi ja puoli vuotta. Monta asiaa olin jo unohtanut. Paras kertoa ne tänne talteen.

Hetsku, ja sitten kohti yöunia.

Jotain ihan muuta

Meidän piti lähteä reissuun kun MikkoMikolla on viisi päivää vapaata putkeen. Boston olisi varmaan kivempi kesällä, mutta toisaalta Pohjois- ja Etelä-Carolinojen rannat olisivat varmaan vielä kivempia kesällä, joten mennään nyt sitten Bostoniin. Paitsi että Bostoniin on luvattu perjantaiksi 10-20 senttiä lunta. Ei Bostoniin. Josko Pittsburgh ja Cleveland tutuiksi? Ensin kauemmaksi Clevelandiin, paluumatkalla nähdään Pittsburgh, reissussa kolme päivää ja kaksi yötä. Joo! Paitsi että sinnekin on luvattu lunta. Eikä siinä mitään, kyllähän MikkoMikko osaa ajaa all-season-renkailla lumessakin, mutta muut ei välttämättä osaa ja sitten kaikki paikat on sulki.

Jos ei lähtisi reissuun ollenkaan? Ampun unikoulukin on vielä herkässä tilassa (ajattelimme siis kolmen yön jälkeen) eikä se autossa istuminenkaan ole hänen lempipuuhiaan. Keksitään jotain uutta täällä kotikaupungissa. Ei pelkästään museoita tai ravintoloita, joissa emme ole vielä käyneet, vaan jotain vielä mullistavampaa.

Muutaman kymmenen kilometrin päässä Virginiassa on korealainen kylpylä*, jos menis sinne?  Se kun on vielä auki 24 tuntia vuorokaudessa, aikataulu on joustava. Voi olla etteivät ota sinne lapsia, mutta senhän voi tarkistaa soittamalla.
"Meillä olisi kahdeksan kuukauden ikäinen vauva, voimmeko tulla kylpylään?"
"Kyllä, jos mukana on samaa sukupuolta oleva huoltaja." (Tämä on toisen postauksen arvoinen aihe.)

Eli kylpylään joku päivä, mitäs muuta? Marylandin puolella on laitos, jossa lajitellaan kierrätysroskat. Olen ihmetellyt niiden lajittelua jo siitä alkaen kun muutimme tänne. Että kaikki kierrätettävät roskat laitetaan samaan astiaan: lasit, paperit, pahvit, tölkit, muovi. Kuka ne lajittelee sitten perillä? Vai lajitellaanko niitä oikeasti ollenkaan? Näihin jo kolme ja puoli vuotta sitten aloitettuihin pohdintoihin on vastaus saatavilla ihan ilmaiseksi kaikkina arkipäivinä - siis sinne!

Tänään koitti se päivä. No ensin Amppu vielä kylpyyn (on se joskus pestävä...) ja sitten lounasta ja josko sitten. Paitsi että heti lounaan jälkeen Amppu on huomattavan väsynyt, eikä automatkan aikana ehdi nukkumaan tarpeeksi, ei edes vaikka heti nukahtaisikin. Että jos sitten päikkäreiden jälkeen. No, päikkäreitä edeltää tunnin (väliaikoineen) huutokonsertti, joka päättyy jälleen vasta särkylääkkeiden avustuksella uneen. Jota kestää noin puoli tuntia. Unilta herää siis väsynyt ja siksi kiukkuinen Amputti.

Että josko sitten ei sinne kierrätyslaitokseen.

Ja sitten täällä Washingtonissakin alkaa sataa lunta.

Hetsku. Onhan sekin uutta ja mullistavaa että Amalia saa hampaita.

*En tiedä vielä miten paljon se oikeasti on korealainen kylpylä, mutta sillä nimellä se kansan keskuudessa kulkee. Kerron lisää kun jos sinne joskus pääsemme.

Ampun unikoulu

A.S.: Tämä oli pakko kirjata ylös tänne internetin muistiin, vaikka tämä ei varmaan ihan kaikkia (kuutta lukijaa) kiinnosta, en enää kunnolla edes muista miten kaikki meni, ja kaikki muistamanikin tieto on kuulopuhetta (tai -huutoa), sillä unikoulun opettajana toimii MikkoMikko.

Amalia aloitti ensimmäisen koulunsa viime viikon perjantaina. Unikoulua voi käydä kai moneenkin tarpeeseen, mutta meidän tavoite oli päästä eroon yösyöpöttelystä. Kesällä, parikuukautisena, Amalia jo nukkui yöt läpeensä. Suomi-reissun jälkeisen aikaeron aiheuttaman nukkumissekoilun myötä Amppu alkoi taas syömään kerran yössä. Nälkä kasvoi sanonnan mukaisesti syödessä, ja joulun aikaan MikkoMikko nukkui eri huoneessa ja me Ampun kanssa vierekkäin, koska hän söi vähän väliä enkä jaksanut häntä siirellä omaan sänkyyn välillä. Tarvittiin siis vahva tunne siitä että "eihän tästä tule mitään" ennen kuin tartuimme toimeen.

Minä jäin omaan sänkyyn yläkertaan Ampun kohinakoneen kanssa, jotta en kuulisi Ampun huuteluita kahta kerrosta alempaa. MikkoMikko ja Amppu siirtyivät kellariin nukkumaan, koska arvelimme että naapurit haluaisivat nukkua yöllä eikä seurata unikoulun edistymistä. Ja näin se meni (tai on mennyt, en tiedä vielä milloin se katsotaan päättyneeksi):

1. yö: Koska lähtöasetelma oli niin vaativa (Amppu saattoi syödä 1,5 tunnin välein), ajattelin että yöstä tulisi hankala, mutta MikkoMikon tunnelmista saattoi päätellä että yö meni pelättyä paremmin. Muutamia pikkuherätyksiä, yksi tunnin mittainen huutosessio. Taktiikkana oli antaa Amalian jonkun aikaa itkeä ja muutaman minuutin välein rauhoitella omassa sängyssään, eikä nostaa häntä syliin kuin vain, jos huuto muuttuu kirkumiseksi eikä häntä muuten saisi rauhoittumaan.

2. yö: Edelleen useampi herätys, mutta jo selvästi helpommin uudelleen uniin taivutettavissa. Pisin huutelusessio kesti MikkoMikon arvion mukaan vartin.

3. yö: Nukkumaan mennessä Amppu antoi tunnin mittaisen huutokonsertin. Annoimme särkylääkettä, sillä vaikutti, ettei kyse ole viivyttelystä, vaan joku selvästi ahdisti. Konsertin johdosta arvioimme, että kolmantena yönä meitä (eli MikkoMikkoa) koetellaan. Olin kuulevani huutoa illalla samaan aikaan kun ilmastointikone hurisi, mutta MikkoMikko kertoi, ettei Amppu ollut herännyt. Ja aamun eka kommentti olikin että "yö oli menestys". Yksi huudahdus klo 23, viideltä Amppuli huuteli vettä, joi muutaman kulauksen ja jatkoi samantien unia. Heräsi seitsemältä herätykseen.

4. yö: Kuulin yhden aikaan huuteluja yläkertaan (koska olin unohtanut laittaa Ampun kohinakoneen päälle). Amppu sai särkylääkettä ja melko pian sen jälkeen nukahti. Vahvat epäilyt että syy voisi olla hampaissa.

5. yö: Vuodenvaihteessa Amalia heräsi huutamaan ja jatkoi ainakin kahteen. Kun palasin vuodenvaihtovastaanotolta yhden jälkeen Amppu oli juuri rauhoittunut, mutta havahtui lattian narahdukseen ja jatkoi siis huuteluaan. Oliko vika pieruissa, hampaissa vai tissinpuutteessa, sitä emme saa tietää. Jälleen kerran särkylääkkeen annon jälkeen uni lopulta tuli. Viiden aikaan äitiyden myötä herkistyneet korvani havaitsivat taas huutelua alakerrasta.  Eikö viisi luokkaa unikoulua riitä?

Nyt on menossa kuudes yö. Aamu on iltaa viisaampi ja silloin arvioimme joko unikaverukset voisi siirtää yläkertaan omiin sänkyihinsä nukkumaan.

Hetsku, jonka täytyy myös päästä unikouluun. Yösyömistä en ole aloittanut, mutta heräilin silti.