Yksitoista kuukautta vuosilomaa, äitiyslomaa ja vanhempainvapaata on kohta takana. Viikon päästä olen ollut jo puoli päivää töissä, tutustunut poissaoloni aikana aloittaneisiin kollegoihin, näytänyt tutuille kollegoille kuvia Amaliasta, yrittänyt kirjautua noin kymmeneen järjestelmään ja ehkä jo ensimmäisen kerran ehtinyt huokaista että ihan kuin en olisi poissa ollutkaan...
En haluaisi olla ihmeellisestä Ampusta erossa yhdeksää tuntia päivässä, mutta muuten palaan ihan hyvillä mielin töihin. On varmaan ihan mukavaa keskittyä taas ajatustöihin ja huomata (toivottavasti) että osaa niitäkin edelleen, vaikka nyt tuntuukin siltä että kaikki tekeminen jää kesken kun ajatus ei pysy kasassa.
Palaamista keveyttää kaksi asiaa:
se, että pestiä on puoli vuotta jäljellä eli kohta on taas luvassa uutta, ei ole vain yksi loputtoman pitkä putki edessä
ja varsinkin se, että Amalia saa jäädä kotiin isänsä kanssa.
Kyllähän monet vauvat (muun muassa) Amerikassa aloittavat päivähoidon jo kuuden viikon ikäisenä ja selviävät siitä ihan ehjäksi aikuiseksi, mutta silti mukava saada pitää Amputtia kotona, ei tarvitse aamuisin ja iltapäivisin kiirehtiä hoitopaikkaan ja MikkoMikkokin saa olla kotivanhempana ja lähettää viestejä kaikesta jännittävästä mitä nyt päivän aikana ehtiikään sattumaan.
Kun nyt näyttää siltä että MikkoMikko saa jatkaa töitä vielä osa-aikaisena kotoakäsin eli tuntuma työmaailmaan säilyy, niin tuntuu että tilanne on erittäin hyvä ellei täydellinen.
Hetsku, viimeinen vanhempainvapaaviikonloppu edessä, mitähän erikoista keksisi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti