Puolivalmista

Nostin imurin esiin toissapäivänä, ja tänään pyöristin huoneiden nurkat sillä. Laitoin tiskit töistä tullessa likomaan. Sitten keräsin likaisia pyykkejä koneeseen ja nostin puhtaat sängyn päälle odottamaan viikkausta. Haalin pakattavat tavarat pöydälle ja kaivoin laukun valmiiksi. Vein osan roskista ja jätin toisen pussin vielä vastaan tuleville roskille.

Kaikki on tehty puolivalmiiksi. Ja kun kaikki on hyvin suunniteltu, niin silloinhan toinenkin puolikas on tehty.

Hetsku huutaa täällä valmis! ja ne nauraa jotka tietää siihen liittyvän vitsin.

En ajatellut mitään

Helsingin Sanomien Nyt-liitteessä kolumnoidaan joka viikko otsikolla Mitä ajattelin tänään. Samalla idealla olen päivittänyt omaa blogiani jo puolitoista vuotta. Viime päivinä olen tehnyt sitä harvemmin, koska en ole ajatellut mitään.

Tänään keskityin hetkeksi ajattelemaan menneitä ajatuksiani, muistelemaan ruokatunnilla käytyjä keskusteluja ja työpäivän aikana kehiteltyjä totetuttamiskelvottomia ideoita.

Hmm. Töissä ei ole tapahtunut mitään eriskummallista, eteenpäin on menty hitaasti mutta ilman erityisiä ponnistuksia ajattelun saralla. Eilen oli lounaaksi makaroonilaatikkoa niinkuin joka kolmas viikko maanantaisin on, ja istuin tunnin henkilöstöpalaverissa keskittyneesti kuunnellen, mutta mitään muistiin paperille tai aivoihin laittamatta. Enkä tänään eilisestä työpäivästä muuta enää muista.

Perjantaina olin Moskovan Oratorio-kuoron konsertissa. Händelin Messias-oratorio, mitä minä siitäkään ajattelisin? Tai sen aikana? Ehkä sitä että olikohan toinen naissolisteista ihastunut kuoronjohtajaan, mistä maasta vieressä istunut pariskunta oli ja onko luutapallokauden aloittamiseen mahdollisuuksia ennen joulua?

Lauantaina oli hauskat mutta hyvin tavanomaiset pikkujoulut. Tai jos ei yleismaaailmallisen tavanomaiset, niin ainakaan niistä ei kannata yrittää raportoida kenellekään paikalla olemattomalle. Kaikki paikalla olleetkin olivat sen verran virkeitä, ettei heille ole tarpeen kerrata tapahtumien kulkua.

Sunnuntaina en jaksanut mennä lähiravintolaan lounaalle saati pelaamaan sählyä. Makasin sohvalla ja katselin tv:tä, ja ajattelin korkeintaan sitä että pitäisi tehdä jotain - jos sitäkään.

Tänään mun piti kuuklaamalla etsiä vastausta erääseen kysymykseen. Googlen sijaan eteeni aukesi Just Ask Jesus -sivusto. Hämmennyin niin etten muistanut kysymystä. Vastauksesta en enää edes haaveile.

Lopputulos on siis että tästä kaikesta ei saa aikaiseksi tekstiä, jossa olisi joku punainen lanka. Taitaa olla kaikki langat jossain neulottavana punaisiksi pipoiksi ja villasukiksi.

Hetsku, []

Puhu pukille!

Rakas Joulupukki,

en ole tänä vuonna ollut mielestäni mitenkään erityisen kiltti, mutta monet toiveeni ovat silti jo toteutuneet. Koska tänään olin sjuper-kiltti auttamalla pomoa luomaan profiilin Facebookiin ja ryhtymällä hänen ensimmäiseksi ystäväkseen, uskallan toivoa joululahjaksi jotain mistä olisi iloa meille kaikille.

Tänä jouluna toivoisin

- rauhaa Lähi-itään
- ruuhkatonta Moskovaa
- venäjänkielentaitoni rutkaa sujuvoitumista
- UM:n hallintotapojen järkevöitymistä
- Tanja Karpelalle onnea rakkaudessa (...ja sitä ettei meidän toisaalta tarvitsisi siitä tietää. Kell' onni on, se onnen kätkeköön, sanoo vanha kansa.)

Hetsku, joka jää mielenkiinnolla odottamaan jouluaattoa.

Suo, Kuokka ja Heikki

Olin seitsemän vuotta sitten Mikkelin Prisman kassalla töissä. Se toi opiskelija-Hetskulle rahallista mukavuutta elämään, ja pidin työpaikasta muutenkin. Kassalla oli kiva istua ja rupatella asiakkaiden kanssa, arvata mitä ne aikovat tehdä ruuaksi ja saada siitä itsellekin ideoita. Olin hintatietoisempi kuin koskaan ennen tai koskaan sen jälkeenkään.

Kerran kassalleni tuli opettajani ammattikorkeakoulusta, Heikki. Heikki ei ollut koko koulun lemmikki, mutta minun ehdoton suosikki. Heikillä oli auktoriteettiä, hän osasi opettaa ja oli äärettömän viisaskin - huhujen mukaan Heikki oli ollut töissä jopa valtiovarainministeriössä!

Vaan nyt Heikki on opettaja Mikkelissä ja minun kassallani jonossa. Heikki tervehtii ensin ja sitten vasta hoksaa että kassa onkin hänen oppilaansa. "Ai, sä oot täällä..", Heikki kysyy hämmästyneesti. Minä Heikkiä jännittäen vastaan lyhyesti: "Jossainhan sitä on aina oltava".

Heikin sydämellinen, rento naurui kaikui aamulla korvissani lampsiessani liituraitahousut mustiin puolisaappaisiin tungettuina halki lätäköiden ja harmauden kohti työpaikkaa. Jossainhan sitä on aina oltava.

Hetsku, joka on nyt kahden viikon päässä lomasta ja noin tuhannen kilometrin päässä paikasta, jossa oikeastaan haluaisi olla jo tänään.

Varo mitä toivot!

Sain Laurakaisalta synttärilahjaksi viime keväänä laukun, jonka kyljessä on teksti: Ei kannata toivoa hiljaa mielessää vaa sillee näkyvästi ja äänekkäästi!"

Se toimii! Se laukkukin, mutta varsinkin se ohje. Ei tosin ihan joka asian kohdalla. Valikoidusti.

Kesällä toivoin Laurakaisalta ja Kossulta poikaystävää. Laurakaisa piirsi kaavioita, teki suunnitelmia ja antoi ohjeita. Ja kas! Nyt on poikaystävältäkin varmistettu, että poikaystävä on. 

Pari viikkoa sitten toivoin ääneen Leena-kollegan läsnäollessa ruispuolukkapuuroa. Noin viikkoa myöhemmin löysin postilaatikostani purkillisen itsetehtyä puuroa. Nam!

Viime sunnuntaina toivoin ääneen Mikkomikolle ettei tarvitsisi lähteä ihan vielä. "Jos vaikka myöhästyisin junasta...". Siihen ei VR:kään pystynyt, mutta juna myöhästyi sen sijaan minusta.

Kas näin:

Menin Lahden rautatieasemalle klo 19.28, juna lähtisi aikataulun mukaan viisi minuuttia myöhemmin. Taululla ilmoitettiin myöhästymisestä: uusi lähtöaika 20:03. Hetken tuumasimme mitä tehdä, ja kun tarkistimme lähtöajan, se olikin jo 20:23. Melkein tunti aikaa. Kamat auton perään ja lähi-Heseen kaffille. 

Espressopehmisten jälkeen paluu asemalle, lähtöajan tarkistus: 21:03. Annetaan kamojen olla auton takaluukussa ja mennään vaihteeksi istumaan Lahden asemaravintola Pölkkyyn. Sivumennen sanoen sieltä saa melko tylyä palvelua!

Vähän ennen yhdeksää menen tarkistamaan tilanteen: lähtöaika edelleen 21:03. Haen kamat autosta, ja kun tulen takaisin sisälle, on lähtöaika 21:57. Ensimmäiset perkeleet lentävät suusta.

Menemme Mikkomikon luo tarkkailemaan tilannetta. Kahlaamme ensin lumessa ja sitten VR:n verkkosivuilla. Ensin mainitusta saamme märät lahkeet, jälkimmäisestä tiedon että Pendolino Ouluun on myöhässä 35 minuuttia. VR:n puhelinpalveluun ei pääse läpi. Pölkkyyn soittamista ja sieltä aikataulun tiedustelemista en uskalla edes ajatella.

Kun mitään lisätietoa ei heru, palaamme kymmeneksi asemalle. Päätän matkalla, että odotan korkeintaan lisävartin.

Aiemmista kerroista viisastuneina hyppään autosta asemalle ja juoksen tarkistamaan tilanteen: lähtöaika 22:22. Periaatteista pidetään kiinni. En ehdi tällä menolla kuitenkaan töihin, ja mielummin vietän ekstravapaan Lahdessa kuin Tolstoissa - ei millään pahalla.

Tolstoi myöhästyi minusta lopulta 3,5 tuntia.

Toivokaa siis ääneen, niin se toteutuu. Tämä on joulun alla varsin hyvä vinkki. Olkoon se yksi minun lahjoista teille kaikille!

Tosin heti perään täytyy kuluttajasuojalain hengessä antaa varoitus: ihan aina ääneen toivominen, vihjaaminen, jankuttaminen ja rukoilukaan ei auta: Annia ja Ovimikkoa ei saatu Moskovaan. Joku muu täytyy saada! Anyone?

Hetsku, joka nyt toivoo ääneen että puhelinnumerot vanhan kännykän muistista siirtyisivät automaattisesti uuteen kännykkään. Pim!

Liian kauan ja liian vähän

Olet ollut liian kauan Venäjällä kun näet asemalaiturin katossa mainoskyltin ja pohdit että mitähän tuo Hegoh on.


Pietarissa sen sijaan viikonloppu on liian vähän aikaa. Varsinkin jos siitä menee 11 tuntia junassa kököttämiseen, vaikka mukana onkin töistä jääneet lounasleivät mennessä ja kaalipiirakoita tullessa, vaikka Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa ajankulkua ei edes huomaa, ja vaikka mp3-soittimessakin akku riittää, eikä juuri vieressä istuva mies kuorsaakaan vaikka musiikinkin yli kuorsaus jostain kuuluu.

Pietari on moskoviitin silmin aika pieni kaupunki. Niin pieni että voi kävellä joka paikkaan. Että sen pääkadulla ei mene kuin neljä kaistaa yhteen suuntaan. Että kahvilassa voi törmätä Moskovasta samalla junalla tulleisiin bisnesmiehiin. 

Eikä silti viikonlopun aikana ehdi kuin syömään Pietarin Viiskulman Kuudennessa kulmassa kaikkea mitä ei tilannut, korjata vuodesohvaa, ilmata pattereita, kävellä Nevskiä pitkin Kunstkameralle, yökkiä Kunstkameran toiseen kerrokseen esille laitetuille säilykeastioille, mennä ensimmäistä kertaa marsulla, istua ravintolassa jossa ei soiteta musiikkia eikä tarjoilla, kuivatella kenkiä ja sukkia mojiton äärellä, kuunnella Matti Johannes Koivun versioita Irwinin kappaleista, ylensyödä georgialaista ruokaa Ketissä, helpottua siitä että georgialaista ruokaa ei ole hehkutettu yli sen erinomaisuuden vaan se todella on niiin hyvää, nukkua korjatulla vuodesohvalla, kaataa vesilasi sohvan alle, kävellä posliinikuppikaupalle joka onkin nykyään salon krasoty ja sitä paitsi kiinni, syödä sushia, ostaa eväspiirakoita, keittää kahvit, nilkuttaa metroon ja takaisin juna-asemalle ja ahtautua taas viideksi ja puoleksi tunniksi täpötäyteen vaunuun.

Pietari on pieni, mutta vaatisi silti asumista jotta sen kaiken mukavuuden voisi hyödyntää.

Hetsku, joka puoli tuntia ennen Moskovaan saapumista alkoi ihmetellä katkeamatonta kerrostalokompleksien valohelminauhaa. Kaunista ja pelottavaa.

Torstain tapahtumat

Tänään näin ensimmäistä kertaa tikatun tomaatin. Ja koska arvelen että kaikki muutkaan ei ole sellaista vielä päässyt näkemään, liitän alle kuvan.


Tapahtui tänään muutakin, mutten muista enää mitä.

Hetsku, joka tomaatin lailla taitaa kaivata lääkintää.

Kärpäsestä ärsyyntynyt härkänen

Keskustelin pari päivää sitten raivostumisesta, siitä mikä ketäkin raivostuttaa. Minua ainakin se, että joku alkaa vitsailemaan kesken minun tosiselitykseni, hekottelee heh-heh eikä anna minun kertoa juttua loppuun vaan keskyttää minut kolmesta kuuteen kertaa hohotuksellaan.

Siinä vaiheessa kun olen jo raivostunut, ei myöskään kannata nauraen yrittää lepyttää ja sanoa että "niin, kerro nyt se juttu Hetsku, pliis, sori että nauroin". Sitten se on liian myöhäistä. En kerro enää mitään. Ainakaan kolmeen minuuttiin. Tietäkää tämä.

Ihan samanlaiseen raivoon minua ei saa verbi "tähdittää", mutta ulkopuolisin silmin ehkä suhteellisesti yhtä kohtuuttomasti saatan itseäni sillä kiihdyttää.

Ärsyyntymiskynnys ylittyi ensimmäisen kerran kun Maikkarilta tuli torstai-iltaisin Ensi-ilta-niminen ohjelma. Siinä esiteltiin viikon uusi elokuva ja haastateltiin aiheeseen sopivia henkilöitä, usein mediatutkija Veijo Hietalaa. Joka kerran - siis joka ikisen kerran - nuori naisjuontaja esitteli elokuvan sanoin "tämän viikon uutuuselokuva on Michael Jacksonin tähdittämä The Movie..."

Ja PIM! Vailla mitään järkevää selitystä aloin ärsyyntyä tuon epäverbin käytöstä. Ehkä siksi että yhtäkkiä sitä hoettiin kaikkialla. Tähdittää, tähdittämä, täh häh! RRRaivoa! Lukekaa vaikka otsikoita, eikö muka ota pannuun??

Luulin olevani kohtuullisen turvassa kun Ensi-ilta jäi tv-ohjelmien eläkkeelle, enkä enää ole Aamu-TV:n Tähtihetki-ohjelman (ja samaisen naisjuontajan) vaikutusalueella. Ei täällä Venäjällä kukaan puhu tähdittämisestä. Tai en tietenkään ymmärrä jos joku puhuukin.

Ja tänään, vaaraa aavistamatta, Yle lätkäisee sen silmilleni Meksikossa katoavista naisista kertovan jutun yhteydessä.

Hitto! Eikö missään saa olla rauhassa! Vaadin juttujen yhteyteen samanlaista merkintää kuin juonipaljastuksista. Varoitus! Sisältää ärsyttäviä termejä.

Hetsku, jonka viikonlopun ohjelmaa tähdittää Anni Ammattilapsi ja Mikkomikko (in alphabetical order).

Ps. Niin, jos joku kysyy että mitä sanaa minun mielestä sitten voisi käyttää, jätän vastaamatta. Emmää tiiä. Mutta ei ainakaan tuota mitä juuri itse käytin.

Toimihenkilö on ihan poikki

Väsyttää. Akku ei enää lataudu. Sekoan sanoissani, purskahdan itkuun messenger-keskustelussa saamani rakkauskirje-animaation äärellä, ja ärhentelen työkavereille. Taitaa olla tauon paikka?

Jouluun on vielä kuusi viikkoa. Laskujeni mukaan viimeiset seitsemän viikkoa olen ollut menossa. Mari kävi syyskuun lopulla, sitten olin itse Suomessa, sitten tuli Anni, sen jälkeen Äiti, sitten Mikkomikko. Kaikki oikein mukavia ja virkistäviä vierailuja muuten!

Mikkomikon lähdettyä tein viikon ylitöitä sunnuntaita myöten, ja viime lauantaina tein luutapallomailoja talkoiden merkeissä aamussa iltaan. Ja vaikka eilen vain kipeytin pakaralihakseni puolentoistatunnin sähläyksellä ja illalla söin hienossa ravintolassa tosi hyvää ruokaa, tuntui sekin kaikki liialta. Olin yöllä liian väsynyt edes nukahtaakseni heti. Ja arvattavasti aamulla olin vielä väsyneempi.

Lääke liialle aktiivisuudelle lienee tylsyys. Viikonloppu jolloin ei tapahdu mitään. Onneksi se ei ole luvassa ihan vielä: seuraavana viikonloppuna menen Pietariin, ja sitten taas Suomeen. Kivaa!

Tänään en töiden jälkeen kuitenkaan tee mitään. Paitsi päivystän vähän. Ja nauran hillittömästi ihan typerille asioille, vaikka tälle uutiselle, jonka näin Ylen verkkosivuilla:

Hetsku on vähän väsynyt toimihenkilö

Ylpeys käy lankeemuksen eellä

Yksi seikka mistä voi todeta että Moskovassa viihtyy on se, että jos kotona vaan olisi joku jolle kertoa, olisi työpäivän/kauppareissun/kävelylenkin jälkeen aina kerrottavana joku episodi Moskovaan, venäläisiin, työkavereihin, aulamummoihin, kadulla nähtyyn tai sanottuun liittyen.

Niin tänäänkin. 

Moskovassa kysytään usein, ainakin viikottain, tietä vastaantulijoilta. Siis minä en tietenkään kysy: minulla on kartta ja osaa lukea sitä ja tulkita maastosta minne suuntaan pitää mennä. Venäläiset eivät ole siinä niin hyviä. Tai he eivät niinkään stressaa etukäteen: jos tietää kohdetta lähimpänä olevan metroaseman, niin sinne mennään. Metrosta ulos ja ohikulkijoita suuntaa kyselemään.

Tänään töistä lähtiessä tulimme Satun kanssa pysäytetyiksi lähi-Teremokin kulmilla. 

"Anteeksi, etsin Ostozhenka-katua...?" 
Huidomme molemmat Satun kanssa vasemmalle. Tuolla se menee. 
"Mutta jatkuuko se tuonne oikealle päin, etsin taloa numero 53, rakennusta 2...". 
Pudistelemme molemmat tarmokkaasti päitämme. 
"Ei, tuonne se ei jatku, numero 53 täytyy olla vasemmalla päin", Satu vakuuttaa. 
"Tuonnepäin on Komsomolskii prospekt", viuhdon minä oikealle. 
"Oi miten te tiedätte näin hyvin, minä olen sentään moskovalainen", ihastelee tietä kysyvä nainen. 
"No, me ollaan tuossa lähellä töissä", Satu tunnustaa. 
"Minä en tiedä ja minä olen Moskovasta. Mistä te olette?", nainen kysyy. 
"Suomesta ollaan", selitän minä. 
Ja sitten molemmat vielä huidomme vasemmalle. Siellä se jossain on. 

Nainen lähtee vasemmalle, ja me oikealle. Heti naisesta erottuamme iskee epävarmuus. Mikähän tuo sotamuseo on, mikä numero? Miksi me ei kysytty mitä paikkaa se etsi? Jatkuuhan se Ostozhenka tietysti tohon risteykseen asti! Mitäs tuolla toisella puolella onkaan, siellä on toi metroasema ja...Diplomaattiakatemia. Ostozhenka 53, rakennus 2. Perkele!

Jäämme kadunkulmaan kiroamaan. Juostako perään? Nainen on ainakin 200 metrin päässä, eikä edes näköpiirissä. Paikalle saapuu kolleega, "finanssineuvos", jolta kysymme nykyään päivittäin ruokalassa mietelauseen taloustilanteeseen liittyen. Siis auktoriteetti. Selitämme tilanteen - mitä tehdä? "Niin että pitäiskö juosta perään", finanssineuvos kysyy. Lähden juoksemaan. En saa kiinni. Jää kamalat tunnontuskat. Miksi me ei kysytty minne se on menossa? Miksi me oltiin niin rehvakkaita ja tietävinämme? Miksi me ei voitu yhtään miettiä asiaa, vaan heti vastattiin niin varmoina?

No ei auta. Siellä jossain kylmähkössä Moskovassa se nainen harhailee varmana siitä että oikealla se ei ainakaan ollut, niinhän ne suomalaiset sano ja kyllähän ne sen tiesi...

Kiroamme ja sätimme itseämme ja toisiamme koko kotimatkan.

Poikkeamme lähiostarille ja menemme suutariin. Suutarimestari nukkuu tuolissaan. Avaa silmät kun nojaamme tiskiin. Ei nouse heti, laiskasti laahustaa hiukset pystyssä ja unenpuna poskillaan tiskille. Satu katsoo ensin kuin anteeksipyydellen että tuli herätettyä ja selittää sitten kenkien korjaustarpeen. "450 ruplaa", suutari tokaisee. Arvioimme suomeksi että "jaa, kai ne tänne jätetään vaikka odotimme halvempaa hintaa, eihän se toinen suutari sit ehkä huijannutkaan meitä sillon, se 150 ruplaa Kossulle oli vaan joku poikkeushinta..."

Suutari Ivan (Ivanovitsh, veikkaan minä) näppäilee kassakoneeseen hinnan ja jää kysyvänä (ja unisena) katsomaan Satua. "Ai nytkö pitää maksaa", Satu ihmettelee. "Nyt", suutari vastaa. Satu maksaa. Uninen suutari tuhertaa vastakuittia. Naurattaa. Suutari antaa lapun kuin ojentaisi aamupalapöydässä toiselle vastaheränneelle maitoa ja sanoo lyhyesti "Huomenna, kello 18". Satu ottaa lapun ja kiittää.

Väärinneuvomisen aiheuttama tuska unohtuu. Ainakin hetkeksi.

Onneksi on blogi, jonne voin kertoa näitä omia Erikoisia tapauksia. 

Hetsku, joka juuri tänään olisi kaivannut kotiinkin Jonkun. 

Miten Moskovassa voi viihtyä?

Äiti esitti pari viikkoa sitten jo blogikommenttina hyvän kysymyksen: Miten Moskovassa voi viihtyä?

Niin. Minä viihdyn. Miksi?

Kysymys on hyvä myös siksi että se on jossain muodossa esitetty minulle jo vuoden ajan enkä ole koskaan keksinyt lyhyttä, tyhjentävää perustelua. 

Kirjoitin aiheesta joskus runonkin, enkä silti osaa oikein sanoa että miten täällä voi hyvin viihtyä.

Eilen kysyin asiaa ylityöurakan jälkeen hyvän ruuan ääressä kollegoilta. En saanut vastausta, mutta sain asiaan kaksi huomiota. 

Viihtyminen on kiinni korvien välistä. Viihtyä voi hammaslääkärin odotushuoneessa (…kai?), kurjaksi voi tuntea olonsa paratiisissakin. 

Neljä vuotta Moskovassa asunut kollega kertoi kyllästyneensä selittämään miten se on mahdollista. "Anna olla, turha sitä on selittää sellaiselle joka sitä ei tahdo uskoa".

Oletetaan että joku kysyy ja tahtoo sen ymmärtää.

Ihan ensiksi täytyy sanoa että jos kysyjän mielikuva Moskovasta on punasävyisessä tv-kuvassa näkyvä talvisen pimeä, valoton katu, jolla karvalakkinen surullisen näköinen mies on haastateltavana Ladojen ajaessa harvakseltaan taustalla, niin täytyy kyllä ensin pyytää päivittämään mielikuva Venäjästä muutenkin 2000-luvulle. 

Moskova on samanlainen kuin Lontoo tai New York. Kieli on toinen, mutta suurkaupungin hyvät ja huonot puolet on samat. 

Moskovassa on elämää ja jännitystä. Arki-iltaisinkin kaduilla on aina vilskettä. Voin nojata sohvan selkänojaan ja tuijottaa kahden ison tien risteystä kolme tuntia ajankulkua huomaamatta, samalla lailla kuin voisin tuijottaa takkatulta. Tai kulkea Mila-koiran ja naapurin kanssa pitkin katuja räjähtäneitä rakennuksia ja puleerattuja ihmisiä ja räjähtäneitä ihmisiä ja puleerattuja rakennuksia tuijotellen ja lasten silmäklinikkaa ison mustan koiran kanssa siivoavaa tätiä ihmetellen.

Onhan siinä toisaalta kääntöpuolensa. Rauhallista hetkeä kaduilla on vaikea tavoittaa. Jos maajussille Iisalmessa on liikaa vilskettä, voi Moskovassa meno olla sietämätöntä.

Vaikkei työpäivän jälkeen jaksaisi tehdä yhtään mitään, niin tieto rajattomista mahdollisuuksista virkistää. Ravintoloita, kahviloita, trollikkalinjoja, teattereita, museoita, Majakovskin matkavannoja, historiaa, kauppoja ja kioskeja on yllinkyllin.

Megatähdet eivät porhalla Moskovan ohi vaan heittävät täällä keikan, ja toisaalta marginaaleihinkin riittää väkeä. Paitsi Pet Shop Boysille, joiden keikalle taisimme Laurakaisan kanssa olla ainoat lipun ennakkoon ostaneet. Saimme rahat takaisin. 

Moskova on maantieteellisesti sopivan lähellä Suomea, muttei kuitenkaan mikään ruotsi. Sää on marraskuussa samasta hanurista kuin Suomessakin. Iloisesti kilisevässä trollikassa istuu aamuisin samaa mykkää kansaa jota Tarmo Manni Helsingissä ihmetteli, ja viikonloppuisin lähiaukiolla on hyvinkin suomalaista vappua muistuttavat bileet porttikongista lorisevine puroineen. 

Tuttujen elementtien vastapainoksi tavallisia arkiaskareita voi suorittaa pienen jännityksen vallassa. Saanko tänään ladattua kännykkääni puheaikaa vieraan pankin automaatilla suomalaisella visalla venäjänkielisellä käyttöliittymällä? Vai pitäiskö kokeilla venäläistä korttia englanninkielisellä puolella?  Onkohan missään kaupassa tällä viikolla Valion raejuustoa? Saankohan ostettua tomaatteja, vai ottaako tuo purkkaa jauhava tympeä kassa ne mitään sanomatta hihnalta pois? Viekö tarjoilija lautasen alta vaikka ateriointi on vielä kesken? Antaakohan pankintäti maksaa puhelinlaskun vaikka mulla ei ole passia mukana? Tuleekohan huutoa?

Tämä kaikki luo lisänsä sille että viihtymisen perusedellytykset on kunnossa: koti on mukava pesä, työ on sopivan haasteellista muttei liian rasittavaa, kollegat ovat mukavia ja oudoistakin irtoaa ainakin makeat naurut. 

Ja se turvattomuus: vakuutan että pelkään täällä yhtä paljon kuin Helsingissäkin. En siis oikeastaan ollenkaan, paitsi vähän tulipaloa ja pelastautumista neljännestätoista kerroksesta. Viimeksi turvallisuudesta kysyi varaveljeni Janne soittaessaan minulle vakinaisen veljeni Jaskan kanssa viime yönä kello 02.44. Kaiken muun viihtymisvakuuttelun ohella kerroin että täällä on ihan turvallista. "Niin joo”, Janne nauroi, ”meet joka päivä tankilla töihin mennen tullen".

Siis mitä sitä selittämään. Tulkaa ite kattomaan!

Hetsku, joka ei siis vieläkään keksi vastausta. Toisille Venäjä sopii, toisille ei.

Elossa ollaan, edelleen

Ja kun en valita hinnoista, niin pysynkin: IS: Ravintolan ovimies ampui teen hinnasta valittaneen.

Raportoin teille siitä miten Moskovassa voi viihtyä kunhan viihtymiseltäni ehdin. Tänään töiden jälkeen opiskelen kieltä ja illalla seurustelen Mila-beaglen kanssa. Aion keskustella koirana olemisesta Moskovassa, ja Satun luvalla kulkukoirana olemisesta Moskovassa jos Mila ei käyttäydy. Ja jos Milalla on identiteettikriisi, niin voin vakuuttaa että Да, ты бигл.

Hetsku, joka ei ole beagle vaan kiireinen virkamies.

Usko Hetskua!

...vaikka välillä Hetsku onkin väärässä. Ensin lyhyt kertomus siitä.

Lauantaina menin Äitin kanssa pankkiautomaatille nostamaan käteistä venäläisellä Unicredit-pankkikortillani. Automaatti väitti että tunnusluku on väärä. Näppäilin saman uudestaan, edelleen väitti että se on väärä. Otin kortin koneesta ulos ja tarkistin numeron muistiinpanoistani: oikea se on, mitä se kone oikein valehtelee! Siispä kortti vielä kerran sisään, sama tunnusluku kehiin. Kortti lukkoon. Marttyyrina lähdin automaatilta. Systeemi sekoitti finanssisuunnitelmani vaikka tein kaiken oikein. Koodi oli varmasti oikea, olenhan käyttänyt sitä automaatilla monta kertaa!

Olihan se. Oikea koodi siihen mun uuteen Handelsbankenin korttiin.

Mutta sitten se tarina jonka opetus kuulemma on, että minua pitää aina uskoa. Tämän on kirjoittanut anonyymi kollega, ja oikein luvan kanssa häntä lainaan:

"Kerronpa nyt opettavaisen tarinan, joka nyt jo alkaa hymyilyttää minuakin - ainakin vähän. Eli tarina siitä, kuinka kompleksi isosta päästä voi johtaa siihen, että unohtaa avaimet kotiin ja joutuu maksamaan 68 euroa huoltoyhtiölle oven avauksesta.

Olin siis lauantaina lähdössä kauppaan, ja koska alkaa olla jo aika viileää päätin laittaa uuden neulebaskeri/pipon päähäni. Ja minullahan on iso pää. Ei siihen mahdu mitkään yhden koon hatut, pipojen kanssa on vähän parempi onni. Että sitten peilin edessä peilailin kovasti jotta näyttääkö minun pääni kovin isolta tässä uudessa baskeri/pipossa. Ja kun aikani olin peilaillut niin hermostuin jo itseeni, että on se kumma kun ei kauppaan pääse ilman että epäilee päänsä näyttävän epänormaalin isolta. Ja lähdin vauhdilla ulos ovesta ja unohdin ottaa avaimen.

Eikä tässä vielä mitään, mutta kun ei ollut puhelintakaan mukana. Soittelin muutamaa ovikelloa, mutta joko ketään ei ollut kotona tai sitten ne eivät vaan avanneet oveaan. Ajattelin sitten, että äkkiäkös minä käyn läheisessä Kampin ostoskeskuksessa soittamassa yleisöpuhelimesta. Ja sitä varten opettelin ulkoa rappukäytävän ilmoitustaululta huoltoyhtiön päivystysnumeron. Vaan eipä ollut ostoskeskuksessa yleisöpuhelinta. Eikä sitä ollut pääpostissakaan.

Sen sijaan että olisin lähtenyt takaisin kotiin soittelemaan ovikelloja menin vielä rautatieasemalle. Siellä oli hieno internetin ja puhelimen yhdistelmä, joka söi minulta euron muttei antanut mitään vastineeksi. Infosta neuvoivat menemään asematunneliin Western Unionin toimistoon. Että se hieno internetin ja puhelimen yhdistelmä kuulemma syö rahat sitä mukaa kun niitä syöttää. Kysynpähän vaan että miksi semmoinen rakkine sitten siellä asemalla on jos se ei muuta osaa kuin syödä hädänalaisten ihmisten rahat. No siellä Western Unionin toimistosta sitten soitin huoltofirmaan ja se maksoi vain 60 senttiä. Ja sitten tuli ystävällinen setä avaamaan oven ja postissa tulee 68 euron lasku.

Ja mitä tästä opimme. No sen, että olisi pitänyt uskoa Hetaa. Muistan että sinulla oli töissä vara-avain kotiin. Ja minä muistan sanoneeni, että ei mulle varmaan semmoista tilannetta tule että olisi työpaikan avain muttei kotiavainta. No lauantaina semmoinen tilanne tuli, sillä minulla oli kyllä repussani työpaikan avain. Kas kun en ota sitä pois repusta viikonloppuisin, ettei se sitten maanantaina unohdu kotiin..."

Hetsku, jota pitää uskoa aina - valikoidusti!

A night in Moscow

Vaikka mikään juttu ei ole niin hauska myöhemmin toistettuna, aion silti kertoa mitä kuulin torstaiaamuna. Se kerrottiin erityisen hauskasti, naama peruslukemilla, taitavan tarinankertojan tavoin. Yritän nyt muistaa kaikki yksityiskohdat.

Taustaa: Anonyymi kollega Helsingistä, kutsutaan häntä tässä vaikka Samiksi, on tullut viikoksi Moskovaan työmatkalle. Sami on ensimmäistä kertaa Moskovassa eikä osaa venäjää. Vaikka töitä on paljon, jalkapallofania kiinnostaa tietysti Moskovassa pelattava Venäjä-Suomi-jalkapallo-ottelu. Näyttää vaan siltä, että Lokomotivin stadion on myyty täyteen jo.

Niin kuin Venäjällä usein käy, lippu kuitenkin järjestyy. Venäjällä toimivan suomalaisyrityksen myyntiedustajan, kutsutaan häntä tässä vaikka Pekaksi, oli tarkoitus viedä otteluun venäläinen asiakas ja tulkki keskusteluja varten, mutta tulkkia ei saatukaan paikalle. Ummikko työmatkalainen Sami kelpuutetaan tulkin tilalle.

Pekka ja Sami lähtevät keskustasta metrolla kohti juna-asemaa, jonne on tilattu taksifirmasta auto kuljettajineen loppumatkaa varten. Pekka on käyttänyt firmaa aiemminkin. Yleensä firmasta on tilattu "joku renaultti", mutta kun nyt otetaan tärkeä asiakaskin matkaan, on tilattu firman kallein auto, Ford Focus. Juna-asemalla Pekkaa ja Samia on vastassa kuljettaja, kutsutaan häntä tässä vaikka Romanksi - ja Lada Samara. Eikä mikään uusi sellainen. Veloitus tietysti kalleimman auton mukaan. Sami saa näytteen kuinka puhelimessa haukutaan taksifirmaa naama punaisena venäjäksi ja englanniksi. Natasha, you fucked me up!

Samaralla kuitenkin lähdetään kohti vieraan asuntoa. Roman ajaa naama peruslukemilla Pekan sadatellessa vieressä, ja pysähtyy välillä kysymään ajo-ohjeita vastaantulevilta autoilijoilta. Sami istuu takapenkillä polvet suussa.

Kaarretaan asiakkaan, kutsutaan häntä tässä vaikka Vladimiriksi, kotipihaan. Vladimir toteaa Samaran nähdessään ettei hän tuon auton kyytiin lähde, mennään hänen japanilaisautolla. Sovitaan että Roman ajaa Samaralla perässä stadionille. Sami ei ymmärrä miksi, mutta myöhemmin toteaa tämän hyväksi ratkaisuksi.

Stadionille saavutaan hyvissä ajoin ja Vladimirin autokin saadaan parkkiin. Ennen sisäänpääsyä Samin, Pekan ja Vladimirin täytyy jäädä ruuhkaisen tien varteen bongaamaan Romanin vihreää  Samaraa, sillä otteluliput ovat jääneet Romanille. Kännykkä ei jostain syystä toimi. Samilta alkaa mennä usko siihen, että näkisi ottelua ollenkaan.

Puolen tunnin odottelun jälkeen Roman tulee vastaan kuin sattumalta, hän on lähtenyt kävellen haeskelemaan seuruetta jätettyään Samaran parkkiin jonkun kerrostalon pihaan. Miehet nappaavat liput ja pääsevät paikoillensa muiden katsojien varpaita talloen muutama minuutti ottelun alkamisen jälkeen. "En ymmärrä mitä peräämme huudettiin, mutta epäilemättä ne olivat kirosanoja", Sami kertoo.

Ottelun edetessä kiukkuset kirosanat muuttuvat nauruksi. Suomi tekee ottelussa kaksi maalia, mutta häviää Venäjälle 3-0. Miten tämä on mahdollista?

Ottelun jälkeen on tarkoitus mennä syömään. Pekka on varannut pöydän jostain keskustan ravintolasta, mutta Vladimirin mielestä se on liian kaukana. Niinpä illalliselle mennään Vladimirin kotiin, jonne vaimo on herätetty paistamaan leivitettyä kalaa. Juodaan paljon konjakkia ja keskustellaan. Ummikkona maahan puoli vuotta sitten muuttanut Pekka yrittää keskustella Vladimirin kanssa venäjäksi, mutta välillä Vladimir selittää innokkaasti asiaansa myös Samille. Sami nyökyttelee da, da, ja toivoo ettei tule luvanneeksi ymmärtämättään sieluaan minnekään.

Jälkiruuaksi tarjotaan konvehteja. Sami aikoo jättää konvehdit pöytään, mutta Pekka huomauttaa että se on loukkaavaa, ne on otettava mukaan. Sami tekee työtä käskettyä ja tunkee konvehdit taskuun. Tarina ei sitä kerro, mutta epäilen että kyseessä on luumuja, jotka on kuorrutettu suklaalla.

Kotimatka sujuu kommelluksitta. Sami pääsee hyvin yöpaikkaansa ja aamulla töihin. Töissä kollega, kutsutaan häntä tässä nyt vaikka Hetskuksi, kysyy ohimennen että miten matsireissu meni. Sami vastaan että joo, ihan kivasti. Ja aloittaa tarinansa.

Hetsku, joka ajattelee että tätä kaikkea ei olisi voinut kukaan muu kuin sattuma järjestää. Täydellinen setti venäläistä meininkiä!

Kiire kiire on!

Vajaa kolme viikkoa sitten Mari tuli viikonloppuvierailulle. Sitten lähdin itse käymään Lahdessa. Viime viikonloppuna Moskovassa kävivät Apuväline-Anni ja Laurakaisa.  Huomenna saapuu Äiti, ja viikon päästä Mikkomikko.

Tällä viikolla töissä on voinut äänestää kunnallisvaaleissa ennakkoon ja minä olen päässyt oman toimen ohella vaalivirkailemaan. Viime viikolla töissä oli yksi virkamatkalainen minun vastuualueeltani, ja tällä viikolla toinen. Kiirettä pitää!

Jos huomenna on yhtään hetkeä aikaa, kerron teille hyvin hauskan tarinan Venäjän kulttuurin intensiivikurssista, jolle tämänviikkoinen virkamatkalainen pääsi yllättäen osallistumaan. Harvoin olen nauranut torstai-aamuna kello 9.08 yhtä makeasti.

Hetsku, jolla tuntuu olevan vähän liian paljon asioita ja liian vähän aikaa.

Tolstoilla matkustamisen knoppiopit

Kun viime yönä Moskovaan palatessani kieriskelin pimeän junankupeen yläsängyllä unta vailla ja kolmen matkakumppanin tuhistessa untansa, mietin mitä vinkata niille, jotka matkustavat Tolstoilla ensimmäistä kertaa. Tässä muutamia yli tusinalla edestakaisella junamatkalla havaittuja seikkoja:

- Väliasemilta kyytiin tulevien kannattaa yrittää tähdätä oikealla kohdalle laituria junan saapuessa. Kyytiin pitää nousta siihen vaunuun, missä paikka on. Juna on yllättävän pitkä, aikaa on vähän ja suomalainen konnari saattaa kannustaa junasta matkalaukunkantospurttia valittamalla siitä, ettei junaa ole odotettu oikealla kohdalla. Vaunujen numerointi alkaa lopusta, ykkönen on siis viimeinen. Ja vaununumerot on muuten kerrottu ikkunan sisäpuolella olevalla kyltillä.

- Vaunupalvelija ottaa ovella liput ja passit itselleen, ja palauttaa passit kohta takaisin. Myöhemmin Venäjän rajaviranomaiset kerää passit ja vaunupalvelija palauttaa ne Viipurin tienoilla matkustajille. Matkaliput jaetaan takaisin yleensä aamulla juuri ennen Moskovaan saapumista.

- Vaunupalvelija antaa lähdön jälkeen kaavakkeen, jonka molemmat (samanlaiset) puolet pitää täyttää. Venäjän rajamiehet vievät menomatkalla toisen puolen ja antavat toisen puolen leimattuna takaisin, joka taas palautetaan paluumatkalla Suomeen.

- Yläpetipaikat ovat numeroltaan parillisia (ja alapetipaikat - tadaa! - parittomia). Yläpeti kannattaa varata jos haluaa maata sängyssä, lukea keskittyneesti kirjaa ja olla epäsosiaalinen. Alapeti on hyvä niille jotka eivät osaa kiivetä tai haluavat aamulla/illalla kilkattaa lusikkaa teemukiin ja kalkattaa hyttikavereille.

- Suomen rajaviranomaiset ja tulli aloittavat tarkastuksensa Kouvolan jälkeen eli noin klo 20.15 Suomen aikaa. Rajan ylityksen jälkeen (noin klo 21.30) Venäjän vastaavat virkamiehet tekevät oman chekkinsä, ja nukkumaan voi käydä huoletta viimeistään Viipurissa hieman ennen puolta yötä Moskovan aikaa (+1h Suomen aikaan) kun vaunupalvelija on palauttanut passit.

- Vessan vesihanat toimivat niin, että kädellä painetaan ylöspäin sellaista nuppia samalla kun pestään käsiä. Pyyhe kannattaa ottaa kupeesta mukaan, sillä käsipaperi on usein lopussa. Ja maailmakin ehkä pelastuu. Ehkä ei.

- Junayökkäriksi kannattaa ottaa esimerkiksi pitkät kalsarit ja t-paita yöllisiä vessahiippailuja sekä levotonta sängyssä pyörimistä ja sitä vierestä todistavia kanssamatkustajia ajatellen. 

- Kännykkä saattaa päivittää kellonajan automaattisesti eikä välttämättä aamulla kannata olettaa että aikaa olisi tunnin enemmän. Vaunun käytävällä olevasta kellosta näkee Moskovan ajan.

- Vaunupalvelija herättää kupeen väen aamulla kynää oveen hakkaamalla. Ja oveen hakataan sillä kynällä niin kauan että (yleensä) alapetiläinen avaa oven hiukset pörrössä ja silmät sirrillä.

- Jos aamulla maistuisi hyvä kahvi, kannattaa odottaa perille. Jos aamulla on pakko saada kahvia-kuin-kahvia, niin sitäkin saa. Tee on varmemmin hyvää.

- Jos asemalla on vastassa Hetsku, joka rahvaan- ja seikkailunomaisesti vie vieraansa kotiin aina metrolla, ei takin alle kannata laittaa villatakkia. Metroon tunkiessa tulee lämmin ilmankin.

Hetsku, joka tästä asiasta voisi kirjoittaa myös nimimerkillä Kokemusta on.

Ps. Muut tolstoittaneet voi täydentää mun knoppilistaa kommentoimalla!

Viimeisen lauantain viimeinen pysäkki

Moskovassa on kerho ulkomaalaisille, jotka haluavat kuun viimeisenä lauantaina ajaa jonkun metrolinjan viimeiselle pysäkille ja mennä pysäkin lähistölle johonkin ravintolaan. Saahan sitä tehdä ilman kerhoakin, mutta kerhon kautta voi tutustua muihin ulkkareihin sekä venäläisiin, jotka haluavat tutustua ulkkareihin. Ulkomaalaisuus on siis pop tässä kerhossa!

Kylään tulleelle Marille tuli tarjottua viikonlopputuristeilu-perussetin (Australian suurlähetystön Down under club, kävely trollikkamatka Punaiselle torille ja kävely sen ympärillä, hachapuria Gurijassa) myös mahdollisuus kokeilla tätä Last Stoppers -kerhoa.

Kokemus oli myönteinen vaikka uusina jäseninä pääsimmekin heti taistelemaan kerhon periaatteiden puolesta: kerhon venäläisnaiset olisivat halunneet mennä hienompaan paikkaan kun mihin päädyimme. Me kerhon viisi uutta suomalaisjäsentä ilmoitimme amerikkalaismiehille äänekkäästi että tämä on kiva ja sympaattinen paikka, palvelu on nopeaa ja suolakurkut hyviä, emmekä me ainakaan vaihda mihinkään yökerhoon.

Saimme tahtomme läpi, ja venäläisnaiset poistuivat keskenään yökerhoon jätettyään ensin amerikkailaismiehille vastaprotestin. Tämän jälkeen 2/5 suomalaisjäsenistöstä lähti kerhosta Saksan suurlähetystön Oktoberfesteille, mutta minä jäin mielelläni tutustumaan laitakaupunkiin ja uusiin ihmisiin. Ja kuulemaan kohteliaisuuksia: amerikkalaisen Alexin mielestä silmälasipäiset naiset ovat kaikkein kauniimpia naisia, sillä hän it-nörttinä on sitä mieltä että silmälasit on merkki viisaudesta ja se on nörtille kauneutta. Minä en tietenkään tätä näkökantaa vastusta. Eläköön rillirollot!

Kerhon valitsema pelihallikuppila sulkeutui klo 24 ja koska metrotkin kulkevat vain yhteen asti, metroilimme takaisin kotinurkille ja kävimme vielä amerikkalaisten Ericin ja Andyn sekä britti-Davidin kanssa keskustelemassa talouskriisistä, Sarah Palinista ja Suomen historiasta meksikolaisessa ravintolassa.

Ja vaikka sunnuntaina paljastui että kerholla on myös sivutavoitteita, niin itse saatoin todeta olevani tyytyväinen pääaktiviteettiin. Vihdoinkin kansainvälisempää meininkiä tässä mun moskovalaisessa Suomi-kuplassa!

Hetsku, jonka päässä soi nyt kansainvälinen

Не стреляй! Älä ammu!

Ei ole sattumaa että joku aamulla ottaa aseen ja ampuu koulukavereitansa. Sattumalta joku nukkuu aamulla pommiin. Tai jättää lukematta tenttiin ja skippaa koko koulupäivän.

Eilen aamulla luin että Nuorten kriisipisteen järjestämä hyväntekeväisyyskonsertti Kuuleeko kukaan? päätettiin ajankohtaisuuden vuoksi näyttää suorana teeveessä. Konserttia oli ideoitu Jokelan tapahtumien jälkeen, mutta sattumalta se kiinnosti keskiviikkona mediaa enemmän kuin maanantaina.

Pääsin itsekin eilen sattumalta hyvin ajankohtaiseen konserttiin. Legendaarisen venäläisyhtyeen DDT:n keikalle lipun ostanut kollega sairastui ja myi omansa mulle. Konsertissa esiintyi DDT:n lisäksi artisteja Georgiasta, Ossetiasta ja Ukrainasta, ja osa tuotosta lahjoitettiin sodassa kärsineiden georgialaiskylien asukkaille. Konsertin nimi oli Не стреляй! eli Älä ammu!

En tunne DDT:n tuotantoa kovinkaan hyvin enkä ymmärtänyt kaikkia välispiikkeja ja sanoituksia, mutta yli kaksi ja puoli tuntia kestänyt keikka piti otteessaan. Faniuduin.

DDT toi selvästi ilmi kantansa sotaan ja väkivaltaan. Konsertin nimi oli Älä Ammu! ja siellä esiintyivät sekä sodanvastaisen puheen pitänyt kirkonmies että artisteja sota-alueelta. Siksi olikin hämmentävää, että jotkut katsojista olivat verhoutuneet Venäjän lippuun ja huusivat kädet nyrkissä Rossijaa.

Ja niinkuin tässä kaikessa ei olisi kestämistä, niin lisäksi aamulla sain tietää että Moskovassa oli eilen ammuttu autoonsa entinen Duuman jäsen.

Seis maailma, tahdon ulos!

Hetsku, joka huutaa eropeli yy-kaa-koo-nee-vii-kuu-see-kasi-ysi-kymppi!

Как на лыжах!

Moskovalaiset sauvakävelijät epä-ry. on kokoonsa nähden paljon huomiota herättävä ryhmä. Tiedän sillä kuulun niihin. Saamme perään uteliaita ja iloisia (=naureskelevia) katseita, vastailemme arvauksiin sauvojen kanssa kävelyn syistä, ja ilahdumme kun lapset huutavat peräämme yksinkertaisen totuuden: "Как на лыжах!". Eli kuten suksilla!

Ajattelin ottaa yhteyttä potentiaaliseen sponsoriin eli Exeliin, joka kai vielä valmistaa sauvakävelysauvoja. Moskovassa niille on selvästi tilausta, mutta niitä ei ilmeisesti myydä missään. Voisin kuvitella että sporttisille suurkaupunkilaisille sauvakävely sopii hyvin: pyöräily autojen seassa on uhkarohkeaa tai jopa itsetuhoista, rullaluisteluun kadut taas liian muhkuraisia. Sauvojen kanssa sopii menemään jos vaan pokkaa riittää.

Jos Exel haluaa sauvoa Venäjälle, tarvitsee epä-ry:mme kuitenkin lisää jäseniä. Toistaiseksi Korkinparkissa sauvoessaan törmää muihin sauvakävelijöihin vain kun näkee itsensä peilistä.

Hetsku, joka tänäänkin tulee vastaamaan kysymykseen "pelkäätkö kaatuvasi ilman sauvoja?"

Hajahuomiota

Kun nyt 29-vuotias Ansku täyttää 50 vuotta, on torstai.

Anninkin mielestä tuore korianteri maistuu ihan saippualta.

Kolmen suomalaisnaisen on vaikea käyttäytyä Moskovan metrossa niin että heiltä kysyttäisiin henkilöpapereita.

Jääkaappini ei hurise ja voi on sulanut sen sisällä. Se on siis hajonnut.

Siperiassa virtaa Heta-joki.


Hetsku sen sijaan niistää joen nenästään.

Sieniretkellä Korkinparkissa

Jos joku ei vielä tiedä, niin kerrotaan ja kerrataan etten tykkää sienistä. Annan henkilökohtaisen Noopelin palkinnon sille joka osaa tehdä niistä minulle herkkua. Lupaan olla sen verran avoin että maistan. Enempää en lupaa.

Sieniretkelle lähden silti aina mielelläni. Pienenä olin innokas, sillä jos löysin riittävän hyvän sieniesiintymän Äiti osti palkinnoksi karkkipussin. Tällä iällä, varsinkin moskovoitumisen jälkeen, olen iloinen jos pääsen metsään kulkemaan. Viikko sitten löysin Äitille LOL:in metsistä kaksi haaparouskua. Ja Kaivopihalta rasiallisen kanttarelleja (5e). Lauantaina sain äitiltä Lauantaipussin.

Tänään piti taas lähteä sieneen. Nyt ei ollut houkuttimena karkkipussi eikä edes kävely metsässä, sillä metsästysmaastoksi valitsimme Annin kanssa Gorkin puiston, eli Korkinparkin. Se on siis puisto, osin huvipuisto jopa, eikä todellakaan mitään sienimaastoa. Mutta nyt tärkeintä olikin ulkoilu, ihon kylmettäminen, kahvi termarissa ja pakastimesta sulatetut pullat. Anni juuttui ensin töissä palaveriin ja sitten ruuhkatrolliin, joten retkelle päästiin vasta iltakahdeksalta. Satoi vettä. Ei kaatamalla mutta sateenvarjon arvoisesti. Lämmintä oli noin kuusi astetta. Oli melkoisen pimeääkin, aurinko oli laskenut juuri vaikka ei sitä koko päivän kestäneeltä sateelta oltu edes nähty. Mutta sateestahan sienet tykkää. Siis sieneen!

Korkinparkissa ei ollut meidän lisäksi ketään. Kävelimme tyhjän, pimeän ja märän puiston käytäviä pitkin. Annilla on Moskovassa mukana vain yhdet kengät, joten Anni joutui suorittamaan erilaisia urheiluharjoitteita: lätäkön yli hyppäämistä ja katukiveyksen reunalla tasapainoilua. Puistovahti nousi kopistaan ulos ja vihelsi pilliinsä peräämme. Selitin että haluamme vähän kuljeskella. Puistovahti huitoi kädellään suuntaan josta portit eivät olleet suljetut ja pudisteli päätänsä.

Maailmanpyörän juurella pysähdyimme penkkien ääreen kaffelle. Pulla maistui hyvältä ja kahvikin oli vielä lämmintä. Totesimme sen kummemmin ympärille katsomatta että sieniä ei taida olla. Mukavaa oli.

Hetsku, joka on syönyt hyvää sieniruokaa vain Mikkelissä vappuna 2002. Resepti oli yksinkertainen: lehtisalaattia ja niitä vaaleanpunaisia karkkisieniä.

Via Dolorosa

Venäjän rajavartiolaitoksen virkamies katsoo minuun hymyillen. Ensimmäinen ajatus on että me ollaan tavattu ennemminkin. Hymy vaikuttaa tuttavalliselta. Mutta missä? Ei kai se voi mua miltään aiemmalta kerralta muistaa, onhan menomatkastakin jo melkein neljä viikkoa.

Vasta myöhemmin, herran jo mentyä, mieleen tulevat muut vaihtoehdot. Että jos se hymyilikin sille että aikoo saattaa mut vaikeuksiin. Tai että se nauroi mun passikuvalle, jossa näytän tosi yrmyltä. Kuvaa kun otti komea nuorimies, jolle mun oli vaikea olla hymyilemättä vaikka passikuvassa pitääkin olla naama peruslukemilla. Lopputulos oli se että näytän siltä kuin mulla olisi sitruuna suussa.

Hetken kuluttua venäläinen tullimies kurkkaa hyttiini, ja hymyilee. No johan nyt on! Hymyilevät virkamiehet, eihän tämä voi olla mahdollista Venäjällä tai missään. Hämmennyn enkä ehdi ajaa miestä tiehensä ennen kuin se kurkkaa tyhjälle ylähyllylle ja poistuu sanomatta mitään.

"Pieniä valon pilkahduksia tässä tuskallisessa matkassa", ajattelen. Paluu lomalta. Paluu töihin. Paluu Suomen raikkaasta ilmasta Moskovan autoilmastoon. Alkava flunssa, se pahin eka päivä kun väsyttää, ei voi hengittää nenän kautta ja vetistä räkää pitää niistää koko ajan. Arki. Seuraavaan lomaan sata vuotta.

Pahimpana tuhannen kilometrin välimatka tärkeisiin ihmisiin.

Ystävällinen vaunupalvelija tuo räkäiselle olemukselleni teetä ja voileipiä ja hymyilee leveästi. 

Silloin ymmärrän yskän. Hänen lähdettyä ovelta poistan nenästä tulpaksi laittamani paperitupon. 

Helpottaa. Jos pieni pala paperia saa kolme aikuista miestä hymyilemään iloisesti, niin miksei sitä itsekin voisi löytää joka päivä monta uutta ilonaihetta. Pienestä paperituposta tai jostain muusta.

Hetsku. Itse Räkä-räikkönen.

On aika lopettaa lomailu kun...

Olet ollut tarpeeksi kauan lomalla kun olet unohtanut salasanasi työnantajan tietojärjestelmään.

En ole ollut, muistan sen hyvin vielä.

Olet ollut tarpeeksi kauan lomalla kun yksi kollegasi on karkoitettu lomasi aikana.

Jahas. Täytynee kai lähteä takaisin.

Hetsku, hämmentynyt.

Helppoja kysymyksiä, vaikeita vastauksia

Ilta kolmen alle nelivuotiaan kanssa on kysymyksiä tulvillaan. Mitä se on, kysyy kaksivuotias ja osoittaa vuorotellen Kuukausiliitteen kuvan jokaista yksityiskohtaa. Se on kenkä. Se on toinen kenkä. Se on ankka. Se on huivi. Se on hiekkaa. Kuka on heittänyt hiekkaa sängylle? No se on vaan siinä kuvassa. Mummo mitä mä haluaisin? Lisää nakkeja, oletan.

Melkein nelivuotiaiden kolmivuotiaiden kysymykset ovat jo hankalampia. Mikä on Lahti? Onko Lahti Moskovassa? Mennäänkö mekin junalla Moskovaan? Kun kolmivuotiaita on kaksi, toinen sentään joskus keksii vastauksen toiselle. Aina kun ei aikuinenkaan tiedä vastausta. Tai ei keksi neljättätoista tapaa selittää. Tai ei vaan enää jaksa.

Aikuisten useimpiin kysymyksiin löytyy vastaus toiselta tai internetistä. CMX:n Elokuun kruunu –biisissä lauletaan ensin ”on vielä kesä mutta kohta on syksy” ja sitten vasta ”on vielä yö mutta kohta on aamu”. Baikal-järvi sulaa yleensä toukokuussa, ja Pekingin keskilämpötila huhtikuussa on noin +15 astetta. Perhonen lasikuvussa –elokuvan päähenkilö on eri kuin Kirottu hiljaisuus –kirjan. Z-juna Helsinkistä Lahteen lähtee 41 minuuttia yli ja Lahdesta Helsinkiin 17 minuuttia yli.

Aina ei aikuisten kysymyksiin löydy vastausta Wikipediasta tai Googlen avulla. Onko tässä mitään järkeä? Tuleeko tästä mitään? Kauanko tää voi jatkua näin? Erotaanko? Aletaanko tyttö- ja poikaystäviksi?

Kolmevuotiaan kanssa ei tarvitse pohtia ihmissuhteita ja mitä kukakin on toiselle. Kun kolmevuotiaalle sanoo että Heta-täti auttaa sandaalit jalkaan, nauraa kolmevuotias ettei se mikään Heta-täti ole! Sehän on Heta.

Kolmikymppinen ei päästä tai pääse niin helpolla. Mutta toisaalta kolmikymppinen tietää mikä se neljäs e:llä alkava eläin on. Kolmevuotias ei edes ymmärrä kysymystä.

Hetsku, joka ei paljasta viimeisen kysymyksen vastausta vaikka kuinka tinkaisitte.

Mitä viimeisellä lomaviikolla ehtii tehdä?

Terveisiä lomalta! Olen ollut suunnittelemattomien suunnitelmien mukaisesti viimeiset kolme viikkoa ties missä ja ties mitä tehden. Olen ihastellut ihmisiä ja hämmästellyt hyvää asiakaspalvelua (sain ehjän läppärin huollosta päivässä !). Huonoa asiakaspalvelua en jäänyt hämmästelemään vaan vaihdoin akuutisssa korttipulassa pankkia. En tosin ehtinytkään jäädä odottamaan kortin saapumista Helsinkiin vaan lähdin Turkuun. Siellä tapasin Kaisan vaan en Tommia, yövyin ylellisesti Hampurilaispörssissä ja hankin alkupääoman omalle sivukirjastolleni Sammakosta. Kuljetan kirjastoa putkikassissa mukana loppulomani ajan.

Koska en osaa valita puoltani Turku-Tampere -keskustelussa, piti tasapuolisuuden vuoksi - mutta ei ollenkaan siksi - käydä myös Tampereella, josssa Laura oli laittamassa kotiaan kasaan ja Eeva purkamassa kasaa kodiksi. Molempien luokse ja Tampereelle olisin jäänyt pidemmäksikin aikaa, mutta piti kiiruhtaa Lahden kautta Mikkeliin Sakan isän pankin mökille festareille. Kuudeskin kerta sanoi toden, vaikka melkein paukkanen pakkoi. Sivukirjasto avattiin yleisölle ensimmäisen kerran juuri Koukkuniemessä mutta jostain syystä kukaan ei ehtinyt kirjoja lukemaan.

Nyt olen kolmatta päivää paluumatkalla Mikkelistä eli Lahdessa. En tosin tiedä minne olen palaamassa. Moskovaan kai, lopulta.

Haluaisin vielä loman aikana käydä Ylivieskassa moikkaamassa samasukunimistä vanhempaa ja Hämeenlinnassa samasukunimistä nuorempaa väkeä. Berliinissä lepyttämässä Äitiharjoittelijan joka ei syystä jota en ymmärrä pääse blogiini. Kuulla Andreakselta vaikutelmat Budapestista jonne muutimme yhdessä tasan viisi vuotta sitten. Käydä Jämsässä toteamassa ettei syytä huoleen: kolmenkympin jälkeenkin on elämää.

Jos en niin paljon haluaisi olla siellä missä nyt olen niin ehtisin tehdä kaiken. Täytyy valita. Ja sitten lähteä.

Hetsku, joka huokaillen laskee viimeisiä lomapäivään. Ei niinkään se töihinpaluu kuin se Suomesta lähteminen.

Asiakas on aina mitä milloinkin

Hämmästyin että hämmästyin tänään jotain jonka pitäisi kai olla ihan normaalia asiakaspalvelua. Nykykuluttaja kun ei vaadi myyjältä enää mitään vaan ostaa rikkinäisen tilalle uuden. Ja nykymyyjä sanoo että on halvempi antaa kuluttajalle uusi kuin huoltaa vanha. Siis sanoo jos kuluttaja vaan jaksaa puhelimessa jonottaa asiakastukeen yli kolme tuntia.

Laitoin viime viikolla HP:lle sähköpostia että läppäri hajosi. Takuu oli tietenkin mennyt umpeen. HP vastasi jo seuraavana päivänä että "vie huoltoon meidän piikkiin, tällästa vikaa on ollut liikkeellä". Sen saatoin uskoa: olin tänään ennen puolta päivää kuudes HP:n läppärin Infocareen vienyt asiakas. Takanani seisoi seitsemäs. ”Sanoko kolme kertaa piip kun yritit käynnistää?”, Herra 7 kysyi multa. Kun vastasin myöntävästi, Herra 7 kertoi tuovansa samaa konetta jo toistamiseen samaan huoltoon.

Ei kuulosta lupaavalta, mutta mukavaa oli se ettei multa kysytty (Moskovaan jääneitä) kuitteja, valmista pitäisi olla viidessä arkipäivässä ja lupasivat ottaa yhteyttä jos kovalevyllä olevat tiedot ovat vaarassa tuhoutua.

Ihan kuin olisin voittanut noin viisi oikein Lotossa. Pitäisi ehkä ruveta taas vaatimaan myyjältä se, mikä meille asiakkaille kuuluu. Jos ei muuta niin ainakin aina oikeassa olemisen oikeus.

Paluumatkalla bussissa lottovoittajan onni muuttui harmistuksi markkinointi-instituutin sinänsä ihan hauskan mainoksen vuoksi. Nimitysuutisia-palstalla kerrottiin kuinka eri ihmiset oli nimitetty uusiin tehtäviin työn ohessa tehtyjen jatkotutkintojen myötä. Ärsyttävää oli että kaikki mainoksissa esiintyneet kolme miestä oli nimitetty johtajiksi: talous-, markkinointi- tai henkilöstöpäälliköiksi. Mainosten kaikki kuusi eri naista olivat assistentteja, jotka hoitivat samalla tiedottajan tai palkanlaskijan virkaa. Ei sillä että ne olisi jotenkin huonompeja ammatteja, mutta silti. Prkl.

Sitten suffragetti huristeli bussilla Ilolaan, ja alueen nimen kertovasta kyltistä oli sutattu ensimmäinen ja viimeinen kirjain pois. Siis LOL. Ja sitten Hetsku oli ihan että LOL.

(Äitille tiedoksi että virtuaalimaailmassa kirjoitetaan LOL kun halutaan ilmaista että nauretaan ääneen, Laughing Out Loud.)

Hetsku @ LOL.

Ihmisiä suviyössä

"Voi voi sun lomasäitä", huokailevat mulle ne, jotka ovat oman lomansa pitäneet. Vaan en usko että kenelläkään muulla on Suomessa neljä viikkoa putkeen lomailleena ollut yhtään paremmat säät. Eikä sillä ole väliäkään. Parasta lomassa on loma. Se ettei ole töissä.

Parasta parempaa lomassa on ihmiset. Se että Suomessa törmää sattumalta vanhoihin tuttuihin. Teemuun Torvessa. Kaverin lukioaikaisen ihastuksen Janin kaveriin Teppoon. Lastenvaunuja työntävään Kataan ja Annukkaan. Korkeasaaressa Blåndiin eli Johannaan ja hänen lapsiinsa. Laura Voutilaisen levyjulkkarikeikkaa kuvaamassa olleeseen Multimedia-Pekkaan. Moskovasta Tallinaan siirtyneeseen Juhaan ja Tanjaan Zetorissa.

Tosiparhautta on se että törmää niihin keihin on suunnitellutkin törmäävänsä. Mikkomikkoon, Anniin ja Mikkoon. Anskuun ja Taikaan, vähän Jaskaan ja Jenniinkin. Laurakaisaan. Eija Beehen ensin vahingossa ja myöhemmin tositarkoituksella. E3aan, Mirvaan ja Matti Johannes Koivuun. Sannaan, Emiloon, Okkeliin, Veelaan ja Helenaan, Ennioon. Vuokkoon, Ninaan ja Marjuttiin (ja Nepskun ihaniin ruokiin). Neeaan, Henttuun ja Hannaan, jolla viisi viikkoa h-hetkeen. Puolisattumalta Sakaan ja Mariin. Ja sitten vihdoin Äippäänkin, joka on pääsemässä itselangetetusta kuumekaranteenista.

Parasta lomalaisen suviyössä on ihmiset. Jo tavatut ja vielä ta-vat-ta-vat.

Hetsku. Ihminen, joka kehrää kuin kissa.

Lompakko lost and found, ja mitä siitä seurasi.

Kävin lauantai-iltana grillillä. Teknisesti ottaen oli sunnuntai jo, mutta minun mielestä viikonpäivä vaihtuu sillä aikaa kun nukutaan. Grilliltä meninkin nukkumaan. Taksilla. Tai majapaikkaan päästyäni söin ensin makkaraperunat (tai taksarin niin kuin Keski-Suomessa tavataan sanoa) ja join päälle melkein litran laktoositonta ja rasvatonta maitoa. Nukahdin pesemättä hampaitani.

Sunnuntaina juotuani mitalikahvit soutajanaisten kunniaksi aloin kaivata taas ruokaa. Pizzaa kotiinkuljetuksella. Kun tuli kolehdin kokoamisen vuoro en löytänyt rahapussiani mistään. Nyt ei ollut kyse yrityksestä päästä tilanteesta maksamatta. Lompakkoa ei löytynyt pizzan tultuakaan. Ei pakastimesta, ei leivänpaahtimesta, ei roskiksesta, ei maton alta.

Muistelimme illan kulkua. Aukotonta todistetta siitä, että rahapussia olisi käsitelty vielä majapaikassa, ei ollut. Aloitin tarkistamalla taksin, sillä se tuntui todennäköisimmältä paikalta hukkaamiselle. Soitto taksin tilausnumeroon. Nöyränä selitin tilanteen. Missä kaupungissa lompakko hävisi? Änkytin turhankin tarkasti että Lahdessa ajettiin, mutta taksi oli kyllä Hollolasta. "Millä nimellä", kysyi tyly taksikeskuksen täti. "Ai mitä millä nimellä? Millä nimellä taksi oli tilattu, vai?". Taksikeskuksen täti oli vielä tylympi. "No ei tietenkään. Se lompakko, millä nimellä?" Jos tilanne olisi ollut toinen, olisin huomauttanut huonosta kysymyksenasettelusta. Miksei se vaan kysynyt nimeäni? Lopputulos oli kuitenkin se ettei taksista ollut löytynyt minun lompakkoani. Kaksi muuta kyllä.

Siispä kuolettamaan kortteja. Soitto sulkupalveluun, jonne pääsin jonottamatta sunnuntaina, vaikka ajattelin että voisi olla ruuhka-aikaa. "Mihin kortti hävisi?" (En kai minä sitä tiedä, silloinhan se ei olisi hävinnyt.) Monelta? Onko syytä epäillä varkautta? Hävisikö vain kortti vai koko lompakko? Oliko lompakossa kuvallinen henkilökortti? Näihin kysymyksiin vastatessani Sampo-pankin korttini kuoli. Sitä ei saa käyttää vaikka se löytyisikin.

Tekstiviesti kollegalle. Voisiko joku töistä sulkea venäläisen Master electronin?

Maanantai-aamuna tihkusateessa kävelen ensin Sokoksen asiakaspalveluun sulkemaan S-etukorttini. Toimenpide tuntuu naurettavalta, mutta virkailija pitää sitä tärkeänä, kikkailee uuden tilauksen niin että se toimitetaan äitini osoitteeseen ja antaa S-tililtä käteistä jotta pääsen aamupalalle. Mallikasta palvelua. Sitten poliisiasemalle kyselemään löytötavaroita. Lompakkoa ei vielä ole löytynyt, mutta virkailija lupaa soittaa jos se palautuu ja siellä on jokin korttini tallessa. Mallikas asiakaspalvelija nro 2 kirjoittaa löytötavaratoimiston puhelinnumeron lapulle. Lapun taakse on kirjoitettu sanat "vyölaukku" ja "Merja". Ovatkohan ne jo löytäneet toisensa?

Aamupalan jälkeen vihdoin Sampo-pankkiin (haluan kirjoittaa sen noin). Olen hiukan ajatuksissani, ja sanon tulleeni sulkemaan pankkikorttiani. Sitten mietin muutaman sekunnin ja totean sulkeneenikin sen jo edellisenä päivänä. Siispä tulin tilaamaan uutta. "Uuden tilaus lähti automaattisesti samalla kun suljit vanhaa". Ahaa. Siispä nostan vain rahaa. Saan vielä pankkivirkailijalta vinkin merkitä itselleni maksuhäiriö asiakastieto.com-verkkopalvelun kautta. Näin kukaan ei pystyisi varastamaan henkilöyttäni ja pikavippaamaan tai muuten saattamaan minua pulaan. Saisin kuulemma printattua itselleni todistuksen, että häiriömerkintä on minun tekemäni jos joskus tulisi tarve todistella luottokelpoisuuttani. Nyökyttelin virkailijalle, mutta ajattelin mielessäni että se on turhan raju toimenpide, joka jossain vaiheessa varmasti heittäisi kapuloita rattaisiini.

Pankin ulkopuolella herää kysymys että mihin uusi pankkikorttini toimitetaan. Siispä takaisin pankkiin selvittämään tilannetta. En pääse saman virkailijan luo, vaan nuoremman, epävarmemman ja tympeämmän virkailijan käsittelyyn. Selitän lyhyesti ongelmallisen tilanteeni. Lomaa on vielä yli kolme viikkoa jäljellä, posti menee lappeenrantalaiseen postilokeroon ja sieltä edelleen Moskovaan. Haluan kortin käyttöön jo Suomessa. Sitten katkeaa Hetsku-kamelin selkä Sampo-pankin asiakkaana. Virkailija toteaa lyhyesti ettei mitään ole tehtävissä eikä edes tunnu miettivän asialle luovaa ratkaisua. Toimitusosoitetta ei voi muuttaa, tilausta ei voi perua ja tehdä uutta, en voi saada varakorttia. Lopuksi hän sanoo että halutessani hän voi kyllä nyt tehdä minulle osoitteenmuutoksen järjestelmään, mutta se ei tässä korttilähetyksessä auttaisi. Ärähdän itselleni epätyypillisesti etten ymmärrä mitä järkeä siinä olisi: muuttaa osoitteeni joksikin muuksi kuin se oikeasti on, kun se ei kerran auttaisi tässä tilanteessa.

Onneksi keksin itse tilanteeseen ratkaisun. Vaihdan pankkia. Saan toisesta pankista uuden kortin nopeammin ja voin samalla ilmoittaa Sammolle tyytymättömyyteni keväällä alkaneeseen sekoiluun.

Tiistaina yritän sulkea venäläistä Master electroniani, sillä se ei onnistu kuin henkilökohtaisesti. Soitan pankin sulkupalveluun. Miesvirkailija vastaa. Selitän tilanteen, ja hän pyytää minua tavamaan nimeni. Teen sen, ja hän pyytää minua odottamaan linjalla sillä aikaa kun hän yhdistää minut spesialistille. Odotan kuuntelemalla europoppia. Hetken kuluttua sama miesvirkailija pyytää minua kertomaan syntymäaikani. Kerrottuani sen virkailija pyytää taas odottamaan pääsyä spesialistille. Odotan ja mietin että mitähän tämä puhelu mahtaa maksaa minulle. Hetken kuluttua sama mies pyytää minua odottamaan vielä hetken kun hän sulkee korttini. Sen jälkeen kuulen puolen minuutin välein pyynnön odottaa vielä hetken, sillä kaikki spesialistit ovat varattuja. Odotan noin kuusi minuuttia. Olkoon. Kortti on suljettu tai ei, mutta en halua mennä vararikkoon kuuntelemalla moskovalaisen pankin puhelinpalvelun äänitettä.

Keskiviikkoaamuna heräilen puhelinsoittoon. Vastaan juuri heränneen käheällä äänellä puhelimeen vain etunimellä, sillä olen edellisenä päivänä saanut palautetta liian virallisesta vastaamistavasta. Herra esittelee itsensä ja kysyy olenko Heta Ilona Melantie. Vastaan olevani ja kysyn heti perään että onko hän löytänyt lompakkoni. Kuulemma on. Soittaja on herra Taksikuski joka ilmeisesti on vasta siivonnut autoansa kunnolla. Herra Taksikuski kyselee missä vaiheessa tulin hänen kyytiinsä ja on tyytyväinen kun osaan selittää kyydin ja hän tuntuu tilanteen vielä muistavan. Kuultuani kotikaupunkini nimen hän lupaa lähteä tuomaan lompakkoa Moskovaan, mutta tulen avuliasta herra Taksikuskia vastaan ja sanon että hollolalainen ystävä voi hakea lompakon. Herra Taksikuski ilmoittaa että lompakossa on rahaa 25 euroa, ja nauraen jatkaa että hän aikoo niillä laittaa elämän risaiseksi. Erittäin mallikasta palvelua.

Myöhemmin keskiviikkona vaihdan pankkia. Voisin kertoa pankin valinnasta toisen yhtä pitkän tarinan, mutta oiotaan nyt. Olen siirtänyt rahani ruotsalaisten kaitsettavaksi. Nyt odottelen että Handelsbankenin kortti saapuu ja sitten allekirjoitan valtakirjan jolla HB voi ilmoittaa Sampoon että mua ei enää kiinnosta. Voi kun sen voisi tehdä Maija Vilkkumaan Satumaa-tangon tahtiin.

Hetsku, jonka suunnittelemattoman loman ensimmäinen viikko menee asioidessa. Huomenna selvitellään HP:n kanssa että mihin voin viedä läppärini huoltoon. Mallin näytönohjaimessa on vikaa, ja sen vuoksi takuuta on pidennetty kahteen vuoteen, joten korjaus menee HP:n piikkiin. Jeejee. Asiat suttaantuu!

Rahaton muttei köyhä

Loma alkoi. Juna saapui Lahteen torstaina. Kukaan ei ollut vastassa. Essi leikkasi hiukseni neljällä kympillä ja myi hiusvahaa kolmella. Kävelin turhaan Mukkulankadulle. Jaska olikin muuttanut. Unohti kertoa. Tai itse en muistanut kysyä. Elokuvan jälkeen Yön Ritari tarjosi mulle raidallisen viittansa.

Perjantaina söin Jännä-Jussissa lihapullia ja Ansku kana-pekoni-makaroonia. Ajoimme Hollolaan Jennin vanha lipasto takapenkillä. Taika voitti Mikon keilauksessa, mutta Taikalla olikin bumperit. Nautimme äiti-Marian kioskiantimista. Ajoimme vanhaa tietä Mäntsälän Shellille. Mäyräkoirasta lähti matkalla viisi raajaa. Pää jäi. Torvessa Teemu ei puhutellut vaan kehotteli.

Lauantaina satoi vettä. Apuväline-Anni sai tuliaisiksi Venäläisen Tyylin ja Mikko Volgan. Volga ei pärjää Tikka Goldille mutta päihittää Kilkennyn. Laurakaisa sai oman Miin vaikka ei koskaan pelaakaan Wiitä. PMMP oli Hanoi Rocksin lämppäri. Sain yllättäen Eija Bootilta poskisuudelman. Andy McCoy oli teltassa aika pihalla.

Sunnuntaina lompakko oli kadonnut.

Hetsku. Miten muotoilisit venäjäksi lauseen "tullessani majataloon pankkikorttini oli jo kadonnut"?

Almost there

En ole ajatellut bloggaamista nyt kun kotona bloggerikone on rikki. Rikkoutuminen on ehkä syynä siihen, että on tullut tehtyä kaikenlaista raportoimisenkin arvoista.

Lauantaiaamuna lähdin yhdeksän maissa torille ja ostin kuusi kiloa mustikoita, jotka laitoin pakkaseen 18-litraisissa roskapusseissa.

Menin ensimmäistä kertaa monoraililla VDNH:sta Timirjazevskajalle, ja sieltä elektrichkalla Savelovskajalle etsimään mistä junat Sheremetjevon lentokentälle lähtevät.

Sunnuntaina pelasin vesisateessa jalkapalloa Moskovan valtionyliopiston urheilukentän päädyssä ja leivoin pelin jälkeen mustikkapiirakkaa (Laurakaisan epäonneksi vuoden myöhässä). Ja vähän lisää pullia pakkaseen.

Ja tein paljon muutakin. Sen sijaan en nököttänyt tietokoneen ääressä enkä ollut sota- tai olympialaisuutisvirrassa.

Nyt siivoan työkoneen desktopilta, sähköpostin inboksista ja työpöydältä kaikki asiat pois. Huomenna lähden lomalle, ja jos Moskovan asiat mieleeni lomalla tulevat, yritän muistaa maiseman allaolevan kaltaisena.



Hetsku, jonka mielestä sota voisi loppua ennenkuin loma alkaa.

Rauhallisena siallisesti

Totuin tietokoneettomuuteen kahdessa vuorokaudessa. Eilen korvissani kaikui E3A:n huokaus jonain sunnuntai-aamuna vuosia sitten: "Milloin sitä tekisi itselleen yhtä paljon hyvää kuin tekee pahaa".

Eilen oli siihen vihdoin aikaa. Söin hotkimatta keittiön pöydän ääressä keskittyen syömiseen tietokoneen sijasta. Luin kirjaa sängyllä loikoillen mutta nukahtamatta, kuuntelin Eho Moskvy -radioasemaa ja tunsin oloni sivistyneemmäksi (vaikka en ymmärtänyt keskustelusta puoliakaan). Lopuksi kuorin koko kropasta kuonan ihanalla uudella sokeritöhnällä.

Tänään sanoin E3A:lle suhtautuvani erääseen seikkaan rauhallisena siallisesti. Nykyään tuppaan kirjoittamaan niin, että sanan ensimmäinen kirjain hyppää edellisen sanan viimeiseksi. Yleensä se aiheuttaa tuskailua oikolukuvaiheessa, nyt naurua. Tein itselleni taas hyvää.

Tänään käyn vielä iltakävelyllä. Ja viikon päästä olen lomalla. Toistan sitä sanaa koko ajan siihen asti kun siitä tulee totta. Loma loma loma. Lomake. Kotilomato. Kolomaha. Tomaatti. (Viimeinen oli hämäystä.)

Hetsku, hyväntekijä

Non-virtual elämä

Oh no! They killed Kenny! Боже мой, они убили Кенни!

Eilen arki-iltojen uskollinen seuralaiseni, läppärini, pimahti. Jaska viime visiitillään varoitti että koneeni on tyyppivikaista mallia, ja onneksi vinkistä viisastuneena sentään otin varmuuskopiot kaikista kovalevyllä olleista valokuvista.

Se seikka saa minut näkemään asiassa jotain muutakin kuin vain katastrofin. Huomaan nimittäin että tietokoneesta on tullut kodin keskus. Eikä se ole ehkä hyvä asia. Mutta kun siinä oli kaikki mitä tarvittiin: yhteys muuhun maailmaan, dvd-soitin, uutiset, kaikki mun musiikki, google ja wikipedia, skype, messenger ja facebook.

Pimahtamisen aiheuttaneen raivotuskan laannuttua ihmettelin että mitä nyt voi ylipäätänsä tehdä. Otin päikkärit, tuijottelin ulos ikkunasta, avasin pitkästä aikaa telkkarin katsellakseni tv-ohjelmia, selailin lehtiä, luin kirjaa ja puhuin puhelimessa.

Onhan sitä kaikkee vielä ilman tietokonettakin. Ja lomaankaan enää viikko.

Hetsku, virtuaalimaailmasta herätetty

Merimiespäivät

Noin vuosi sitten ihmettelimme Moskovassa Laurakaisan kanssa outoa maihinnousua. Nuoria, skrodeja miehiä hihattomissa merimiespaidoissa, tai vähän vanhempia ex-skrodeja samanlaisissa sinivalkoraidallisissa paidoissa ja samanlainen baretti päässä. Kaikki yhtä tukevassa laitamyötäisessä, iltaa kohti yhä pahemmassa myräkässä. Laurakaisa sai Suomesta tekstiviestitse asiaan selkoa.

Eilen se päivä taas koitti. Kävelimme Sannapin kanssa Tretjakovin uuden gallerian ohitse, kun huomasin, että ne on täällä taas. Mutta mitä ne nyt olikaan? Tekstiviesti Laurakaisalle Imatralle. "Olikohan ne jotain laskuvarjojoukkoja tai maahanlaskujoukkoja tai semmoisia".

Oli mitä oli, niitä oli kaikkialla. Kun purjehdimme jokiristeilyllä Krimin sillan ali, sillalta huudettiin paattiimme "slovo!" ja paatista takaisin sillalle "slovo!". Metrossa yksi morjak laittoi kätensä ulkomaalaisen miehen hartoille ja huusi "Rossija!", ravintolasta kotiinpalattuamme yksi morjak tuli selittämään meille jotain josta emme jääneet ottamaan selvää. Gorkin puiston edessä yksi morjak potkaisi maassamakaavaa kanssasoturia, ja Leninskij prospektin ali menevässä tunnelissa OMOH-joukkojen miehet partioivat morjakkien menoa haalarin napit auki, merimiespaidat alta vilkkuen.

Hetsku, joka ei vieläkään tarkalleen ottaen tiedä mikä ihmeen päivä tämä oli, mutta ei aio sitä myöskään mennä morjakilta itseltänsä kysymään. Laitan vuoden päästä taas tekstiviestiä Suomeen.

Vuosijuhla

Vuosi sitten lähdin samaan junaan mihin SannaPi hyppäsi tänään Helsingistä. Perillä ei näyttänyt ihan tältä, mutta vähän on silti nostalginen fiilis.

Jos vaikka huomenna itkeä tirauttais kun menen asemalle siskoa vastaan. Luulin nimittäin reilu vuosi sitten harva se ilta itkeväni täällä. En enää muista miksi.

Hetsku, melkein vuoden vanha moskoviitti. Hei Moskova - kiitti!

Mukavaa, että on kivaa.

Junalukemiseksi hankimassani Image-lehdessä, siinä, jossa on James Mollisonin hauskoja kuvia idoleidensa näköisistä faneista ja Anna Eriksson mollaa suomalaista rokkielämää, oli viimeisillä sivuilla Ilkka Kariston kolumni virtuaalisesta maailmasta. Pitäisi vierottautua kännykästä, teeveestäkin on muodikasta hankkiutua eroon.

Höpöl-löpö. Miten tärkeää ulkomailla asuessa onkaan kun voi Skypessä analysoida tuntitolkulla että mitä sekin tarkoitti ja mitä se sitten sanoi, Mesessä jutustella veljelle Irlantiin yhtä olennaisia asioita kuin vaikka kahvipöydässä tulee jaariteltua, ja Facebookista yhdellä lauseella kuulla (puoli)tuttujen kuulumisia ympäri maailman. Sitä paitsi tuota virttä virtuaalitodellisuusriipuvaisuudestahan on jo veisattu vuositolkulla. Ja vielä paitsi että teeveen voisin minäkin ihan hyvin heittää ikkunasta ulos jos vaan olisin rokkitähti.

Sen sijaan nyökyttelin Kariston vastaväitteelle ajatukseen että netissä sosiaalinen kanssakäyminen onnistuu ihan yhtä hyvin kuin reaalimaailmassa. Karisto on sitä mieltä, että "kolme mukavinta asiaa elämässä ovat (ei mukavuusjärjestyksessä) 1) holtiton yhdessänauraminen 2) hyvä ateria hyvässä seurassa 3) kaikenlainen ihokosketus."

Oma, mennyt viikonloppu sisälsi kaikkea yllämainittua. Holtitonta yhdessä ja yksinkin nauramista mille tahansa mitä Tomppa aamuyöllä hääpaikan terassilla sanoo. Vielä aamullakin lause "Tiina, onks meillä Rennietä" oli tikahduttaa elävältä.

Viikonlopun jokaisena päivänä nautin hyvin erilaisia hyviä aterioita hyvässä ja monessa seurassa.

Ihokosketustakin oli sen verran että voin olla Kariston kanssa ehdottoman samaa mieltä.

Viikonloppu oli siis mukavinta. MOT.

Kolmen mukavimman asian lisäksi viikonloppuun kuului läksiäiset työpaikan grillipaikalla, uuden ja häikäisevän akrobatiatempun opettelua ja esittelyä (odottakaa kärsivällisesti vuoroanne, temppu on sen arvoinen), kesäinen sää joka kruunasi muutenkin ihastuttavat häät, savusaunontaa, Päijänteessä polskuttelua, konjakkia (!), kaftaa (joka sisältyi yhteen hyvistä aterioista), kitaransoittoa, vähäväkisten festareiden ihmettelyä aidanraosta, tutustumista, Santa Fe -ravintolan laadun alasajon todistelua (joka taas todistaa sen ettei hyvä ateria ole välttämättä ruuan laadusta kiinni), ja tietysti 26 tuntia junamatkailua.

Hetsku, jonka nimen arabiankielinen kirjoitusasu näyttää Liisalta. Siis Lissu vaan!

...ja se on taas täällä.

Se on alkanut taas. Tai se alkoi jo pari viikkoa sitten, mutta nyt sietokyky alkaa olla koetuksella.

On kuuma. Jos kiroilisin blogissani sanoisin jopa että helvetin kuuma, mutta kiroilu on rumaa ja syntiä. On siis vain kuuma, muuta ei ole kuin kuumuus.

Mittarissa oli aamuisella työmatkalla +28c. Kotona makuuhuonessa yöllä enemmän. Kun herään kahden-kolmen aikoihin yöllä, pää ja tyyny ovat hiestä märkiä. Jaloissa on kutiavat hyttysten jälkeensä jättämät paukamat. Ikkunaa on tietysti pakko pitää auki että ilma edes vähän virtaisi.

Ratkaisuvaihtoehtoja on kaksi: joko siirryn parvekkeelle nukkumaan, sillä siellä oli illalla Buubun mukaan kylmempää kuin seinän toisella puolella makuuhuoneessani. Tai sitten hommaan vihdoinkin sen pöheltäjän sängyn viereen.

Muuten muutun läpi-äreäksi. Eilen olin väsynyt ja pintaäreä, mutta jälkimmäinen korjaantui hyvässä seurassa ja uudella sovituksella Zen Cafen Pihan ilman sadettajaa -biisiin. En muista miten se meni, mutta hikisadettajasta siinä puhuttiin.

Tänään lähden taas Suomeen, jonne on pahaksi iskenyt helleaalto. Olisipa junassa edes normaalioloista poiketen kylmä. Kuumuus on ruma sana, kylmyys soi kauniimpana.

Hetsku, jonka työpaikan pihalla sadettaja tekee joka kierroksella sateenkaaren. Se olkoon merkki siitä että kaikki kääntyy paremmaksi. Joka suhteessa.

Täällä ne on!

Epäilin että Pietari voisi ulkoilmamuseomaisuudella viedä voiton. Vaan Pietarin miehet ovat päättäneet toisin. Hotelli Hetan varauskirja ensi vuoden toukokuulle on auki alkaen...nyt!

Hetsku, 10 kuukautta euroviisuihin, kolme viikkoa lomaan. Euroviisuihin tuntuu tällä hetkellä olevan lyhyempi aika.

Ensisilmäyksen rakkaus

"Uskotko rakkauteen ensisilmäyksellä", kysyi multa yksi poika Lahdessa noin yhdeksän vuotta sitten. Huijasi tavallaan, sillä tiesi että me oltiin tavattu aiemminkin, minä en vaan sitä muistanut. Enkä rakastunutkaan. Vastasin etten tiedä onko se niinkään uskon asia, enemmän riippuu siitä pääseekö sen itse kokemaan.

Tämä on pohjustusta sille että tänään - eilen, jos viilataan pilkkua - näin ensisilmäykseltä varsin rakastettavan miehen. Se puhuu ihastuttavalla skottimurteella, raapii hämmentyneenä päätään kun on yrittänyt puhua venäjää ja saanut yleisön nauramaan, hymyilee paljon, ja laulaa että

just take me, don't leave me, love will come through, it is just waiting for you...

Sellainen on Travisin laulaja. En tiedä hänen nimeänsä enkä halua selvittääkään. Tältä hän tänään suurimman osan ajasta näytti.

Ja tältä näytti kissa joka aamulla työmatkan varrella nukkui auton katolla jalat rusetissa. Varsin rakastettavasti.

Hetsku, joka menee nyt nukkumaan jalat suorina.

Kesäpäiväkuvia

Kesä kaikilla, loma toisilla. Onneksi Moskovassa paistoi viikonloppunakin aurinko.

Amerikkalaisten daatshalla vetäydyin nurmikkoon makaamaan.

Nurmikko on tietysti amerikkalaiseen tapaan niin suurta että sinne sekaan häviää. Vaikka Pirjo.



Vilvoittavien vesien äärelle piti matkustaa ensin kolme pysäkkiä kehämetrolla, sitten kolme toisella linjalla, ja lopuksi 25 minuuttia turvoksiin tungetussa, hikisessä trollikassa. Muovinahkaiselle penkilleni jäi jälkeeni hikipisaroita.

Venäläistä hulluutta: uivat siinä kohtaa rantaa missä minä en uisi (paitsi yllytettynä). Ja uivat lisäksi isohkojen risteilylaivojen reiteillä (punarengastin kaksi päätä vedessä).



Sarja venäläisiä kupoleita.


Kremlin edessä en malttanut odottaa oikeaa kuvaushetkeä. Mutta ihmisethän onkin rakennuksia kiinnostavampia.

Hetsku, joka uusien asioiden sarjassa keitti tänään ehkä hiukan luvattomista raparpereista keittoa.

Laulu silityslaudasta

Vuosi sitten silityslautani jäi oven taaksen Krunikkaan. Olen sinnitellyt vuoden ilman. Minun kaltaiselleni himosilittäjälle se ei ole ollut mikään ongelma: pöydällä pyyhkeen päällä saa silitettyä vaatekappaleita aika hyvin sen kerran, kun ei kehtaa lähteä niitä suoristelematta ulos.

Olen tässä vuoden kuluessa silti pohtinut laudan hankintaa. Toisiko sen oven taaksen jääneen junassa? Moni venäläinenkin on kuulemma tuonut laudan Suomesta. Vai ostaisiko uuden täältä jostain? Kaikki kaupan olleet näyttävä vain rumilta hökötyksiltä, ja kai te sen tiedätte etten pahasta tai rumasta tykkää!

Vuosi siis ehti kulua. Torstaina menin viemään roskia töissä, ja näin pihan roskiksessa silityslaudan. Juuri sellaisen siron jonka jätin oven taakse, vähän huonokuntoisen vaan. Arvelin sen olevan Suomeen muuttoa tehneen "Tepon", sillä Teppoa ei varmaan ole likainen ja rispaantunut kangas haitannut, paitsi nyt Suomeen vietäviä tavaroita pakatessa. Minä suunnittelin sille uutta päällyskangasta. Siis lauta kainaloon ja toimistolle odottelemaan sille kyytiä.

Kyyti tuli perjantaina. Kävin hyvästelemässä Tepon joka siivosi toisella käytävällä toimistoaan, ja huikkasin kuskille että menen pihalle odottelemaan. Hain tavarani ja laudan, ja suuntasin kohti ulko-ovea vievää käytävää. Tottakai Teppo avaa toisessa päässä oven ja kävelee kohti. Iskee paniikki, vaikka varmaan ihan syyttä: haittaisiko Teppoa muka että olen dyykannut hänen lautansa roskiksesta?

En ajattele järkevästi vaan ryntään portaisiin. Teppo menee varmasti ylös, minä alas ja toisen käytävän läpi ulos. Vaan eikä mitä: Teppokin lähtee perässäni kävelemään alas. Kiihdytän askeleitani. Sitten Teppo huudahtaa: Siis mitä ihmettä sulla on kainalossa? En vastaa mitään vaan kolistelen alas entistä kovempaa.

"Onks se silityslauta? Kuljetteletko useinkin silityslautaa mukanasi?" Olen jo näyttämässä kulkukorttiani alakerran ovella. Ovi auki, turvaan, Teppo menee varmasti jonnekin muualle. Huikkaan että "joo, eihän sitä koskaan tiedä milloin sitä tarvitsee", ja luikahdan ovesta toiselle käytävälle. Vaan tottakai Teppo tulee perässä. En enää sano mitään, vaan kiihdytän ulko-ovelle asti, enkä jää kuuntelemaan mitä Teppo mahdollisesti sanoo tai hyvästele häntä enää uudestaan. Painelen ulos työpaikan portista ja menen auton viereen kiroilemaan ajoitusta. Saahan sen pulssin näinkin kohoamaan.

Hetsku, jolla on nyt silityslauta, ja joka jatkaa silittämättä vaatteitaan.

Jumppapallon idea

Jumppapallo on iso pallo, jolla jumpataan. Liikkeet ovat yksinkertaisia, mutta silti pitää olla varovainen ettei satuta itseänsä.

Jumppa aloitetaan pumppaamalla pallo täyteen ilmaa. Minun uusi jumppapalloni on kokoa L ja halkaisijaltaan 65cm. Nerokkaampi osaa laskea montako kuutiokilometriä ilmaa sinne mahtuu, mutta minä en pumppaukselta jaksa laskea.

Sitten kun pallo on täysi, tapellaan kolmen alle nelivuotiaan kanssa siitä, miten sillä leikitään, kenen vuoro on, saako siitä ottaa tulpan irti (ei saa!) ja leikitäänkö sillä ollenkaan kun siitä kerran seuraa vain itkua ja lastenkiristystä.

Sitten pallosta päästetään ilma ja pakataan se muiden Suomesta mukaan tarttuvien rojujen kanssa putkikassiin ja matkataan Moskovaan. Komsomolskajan metroasemalla taistellaan tungoksessa rullaportaisiin ja yritetään pitää mukana putkikassia, jossa jumppapallo on, sekä reppua että käsilaukkua.

Tullaan kotiin. Aletaan taas pumpata. Ja epäillään kuten ensimmäiselläkin kerralla ettei pumppu toimi sillä pallo ei näytä täyttyvän. Ja sitten taas pumpataan.

Hetsku jumppaa, ilmaa pumppaa.

Taas täällä

Taas junan yläpetillä. Taas kuuma. Taas Helsingin parhaassa nepalilaisessa ravintolassa syömässä. Taas tuli paha olo bussissa 613 Helsingistä Ilolaan. Taas Oskari ja Emilio tappelevat lelusta, joka ei ole tarkoitettu leluksi. Taas Veera kieltää olevansa mitään. Otetaan taas! Köllikkää. Ja kohta taas päikkärit. Ja taas olen junan yläpetillä - tällä kertaa tosin oli kylmä! Ja yhtäkkiä olen taas Moskovassa. Taas metroasemalla on hässäkkäruuhka. Ees taas.

Munhan piti tehdä kaikkea uutta eikä taas kaikkea samaa.

Oli onneksi jotain uuttakin. Se että palautin yheksän suomalaista ja yhen venäläisen limsapullon Suomeen kun työkaverit vakuuttivat että saan tehdä niin jos itse kerran tavarani kannan. Sain kahdet uudet silmälasit, ja molemmat tuntuvat edelleen oudoilta kun katson peiliin. Hiuksissa on uusi väri, jonka piti olla oman, luonnollisen värin mukainen, mutta mitä järkeä onkaan värjätä hiukset oman väriseksi. Uusia ihmisiä ja paikkoja Kalliossa.

Elämäni ensimmäinen kolmen viikon lämminvesikatkos Neuv...Venäjällä. Ja huomenna käyn ensimmäistä kertaa omalla broilerilla (sic) lämmitetyssä aamusuihkussa.

Hetsku, jonka elämä on taas uutta.

Välitilinpäätös

Lurakasa poistui eilen Mossesta työnantajan henkilöstöpolitiikkaan kyllästyneenä. Ehkä elämäkin oli liian suppeaa. Olen viime aikoina pohtinut omaa mennyttä vuottani täällä. Kesäkuun viimeinen päivä on hyvä tehdä pientä raporttia kuluneesta. Kakkoskvartaali pulkassa. Kohta on melkein vuosi pulkassa komennustakin. Missä mennään, Jouko ja Kosti? (Tai keitä ne nyt olikaan?)

Suurin osa kakkua täällä on ehdottomasti ja valitettavasti työ. Oma työkenttä on hanskassa. Ylläreitä ei tule juurikaan eteen, ellei sellaiseksi lasketa aika-ajoin iskevää kummastusta koskien talon hallintotapoja. Työkaverit on tuttuja ja joukosta on löytynyt ne omat tyypit. Vuoden täällä oltuani alan olla porukan keskisakkia Moskova-iän suhteen. On hauska yhdessä muistella vanhoja keissejä ja jännittää uusia henkilövalintoja.

Arki on asettunut uomiinsa liiankin hyvin. Oma polku - suorastaan ura - johdattelee mua samaa reittiä aamuisin töihin, ja töistä joskus kaupan, joskus diplomaattiakatemian kautta kotiin. Iltaisin kotona kirjojen lukua ja netissä surffailua. Uutta hienoa teeveetäni olen katsonut nyt kun iltaisin on tullut jalkapalloa, mutta muuten tuskin ollenkaan. Viikonloppuisin mennään jonkun luokse kylään, luutapallopeliin, ylitöihin, vieraiden kanssa Punaiselle torille tai pidennettyä viikonloppua viettämään Suomeen.

Taloudellinen tilanne on parantunut kohisten. Vipit on maksettu ja opintolaina on muisto vain. Pankit tarjoavat mielellään mulle enemmän asuntolainaa kuin haluaisin ottaakaan. Ensimmäistä kertaa rahaa tulee enemmän kuin sitä kuluu. Se on siis mahdollista!

Tilanne siis tyydyttävä. Oma kuvio on otettu haltuun ja rahatilanne sallii melkein mitä vain järjellistä ja joskus järjetöntäkin.

Toinen vuosi saa luvan tuoda tullessaan aikoinaan lanseerattua Uutta Meininkiä. Uusia ihmisiä, vaikkei vanhoissa olekaan vikaa. Uusia kaupunginosia, metroasemia, kadunpätkiä ja ravintoloita. Matkoja lähialueille ja kaeummaskin. Uusia harrastuksia. Joka viikko jotain uutta.

Aloitin jo viime viikolla. Kävin ensimmäistä kertaa työmatkan varrella olevalla R-kioskilla (Huimaa! Mutta siitä se idea oikeastaan lähti.) Maksoin ensimmäistä kertaa puhelinlaskun pankissa. Jännitti, kun olin kuullut aiheesta kauhutarinoita, mutta hyvin se meni. Kävelin lähikirkon pihalla kirkon ympäri. Tulin kotiin uutta katua pitkin kiertäen. Ja palasin vähän matkaa takasinpäin antaakseni rahaa kadulla kerjänneelle miehelle, sillä hänen ohitse pankkiin mennessä vannoin että jos laskunmaksu sujuu ongelmitta, annan hänelle rahaa. Taikauskoisuus on ainakin uutta.

Olin ensimmäistä kertaa yhdellä työkaverilla kylässä - läksiäisissä. Sen jälkeen menimme ensimmäistä kertaa ravintolaan jonka nimeä en vieläkään muista. Zherhsktzhanra. Tänään menin ensimmäistä kertaa metrolla yliopiston asemalle ja sen läheiseen ostoskeskukseen. Tein paljon hyviä vaateostoksia loistavan ostosteluavustajan kanssa. Hääeleganssi alkaa olla sukkahousuja lukuunottamatta kasassa, vaikka häihin on vielä melkein kuukausi. Se on Uutta Meininkiä jos mikä!

Hetsku. Vähän uutta, vähän vanhaa, vähän sinisiä korkokenkiä. Ja Laurakaisalta lainaan jäänyttä CMX:ää.

Tuhouutisia

Olen taas terveiden kirjoissa, tiedoksi kirjaa ylläpitävälle taholle. Tulin töihin jo eilen keskiviikkona, joten eiköhän noi flunssat ja yskät voisi poistaa sieltä mun riviltä.

Luin Hesarista niin paljon humisevaa työpäivääni piristävän uutisen, että siihen ei riittänyt pelkkä linkkaus, siitä osa täytyy lainata tähän suoraan:

"Savonlinnan poliisi otti varhain keskiviikkona kiinni yöllä paljon tuhoa aiheuttaneen alle 30-vuotiaan miehen. Poliisin mukaan mies oli aamuyöllä tunkeutunut hotellihuoneeseen ja anastanut sieltä asiakkaan omaisuutta. Sen jälkeen päihtyneen miehen matka jatkui vaateliikkeen pihaan, mistä hän varasti kuorma-auton. Haettuaan läheiseltä puutarhalta kukkia, mies peruutteli autolla leipomon kahvion seinään. Seuraavaksi mies otti pakettiauton luvatta käyttöönsä autoliikkeestä. Tämän ajelun päätteeksi mies rikkoi kerrostalon ulko-oven lasin ja teki kioskin seinään miehen mentävän reiän."

Hetsku, joka eilen rikkoi matsoni-purkin kaupan kassalle sen juuri maksettuaan ja otti kaksi codetabsia juuri ennen nukkumaanmenoa siirtäen yöunen saapumista ainakin tunnilla. Mun tappiot eivät taida olla verrattavissa tuhomiehen aiheuttamiin tappioihin?

Karanteenissa

Tämä talo on kirottu. Alakerrassa kukkienkastelija on sairastunut. Naapurirapussa kollega puolisoineen sairastaa. Tähän taloon ei kannata astua juuri nyt, jollei halua jäädä saikulle (enkä juuri nyt ymmärrä miksi kukaan haluaisi).

Sen sijaan voi tulla saman aukion kulmalle ravintolaan ja lähettää sen ulkopuolelta viestin: "Jos oot kotona kipeenä, ni nyt näät ikkunasta Liiskun ja miut Ginno-Takin portailla. Jos et ole, et nää."

Olinhan minä. Heti en nähnyt, mutta onneksi kohteet vilkuttivat ja kamerassani on 10-kertainen optinen zoomi.



Koska innostuin salakuvailuista, odotin hetken että sain vielä tädin miehenkin kuvaan. Siellä ne menee!



Hetsku, jonka mielestä tilanne muistuttaa Hitchcockin Takaikkuna-elokuvaa: sairaslomalla oleva tympäänyt ihminen katsellee ikkunastaan menoa talon ulkopuolella ja näkee jotain kiinnostavaa...

Kehnon viikon kehno loppu

Viikko 25/2008 päättyi yhtä surkeasti kuin alkoikin.

Menin lauantai-iltana levottomana nukkumaan. Yritin katsoa jalkapallo-ottelua Venäjä-Hollanti, mutta olo oli tuskainen. Vuoroin kylmä, vuoroin kuuma.

Siirryin toisen erän aikana sohvalta sänkyyn nukkumaan, ja vajaan tunnin kuluttua heräsin armottomaan meteliin. Arvasin että Venäjä voitti matsin: ilotulitteet paukkuivat, ihmiset karjuivat ja autojen torvet soivat. Normaaliolosuhteissa olisin nukahtanut melko pian uudestaan suljettuani ikkunan, mutta nyt kämppä kuumeni, ja minä vuoroin hikoilin ja palelin, enkä nukkunut.

Kello 4.20 kuitenkin heräsin päivystyspuhelimen soittoon. Horkasta ja horteesta toipuu nopeasti kun on pakko. Soittelin puheluita ja vastailin niihin aamukahdeksaan asti. Sitten uskalsin nukahtaa taas. Ympäristö sirisi kuin jokin laite olisi päällä aivan korvani vieressä. Tyyny tuntui suhisevan allani vaikka en liikkunutkaan, eikä oletettavasti tyynynikään. Heräsin vähän ajan päästä pää märkänä ja kylmissäni kahden peiton alta. Puhelin soi.

Onneksi tilanne rauhoittui langan päässä samaa tahtia kun oma oloni kehnoni. Nukuin muutaman tunnin, heräsin puhelimeen, join vähän vettä ja jatkoin unia taas. Tornadot iskivät ystäväni juuri rakentamaan omakotitaloon, mutta saimme sentään pelastettua ne yhdeksän kissanpentua jotka he juuri olivat ottaneet. Hyppäsin liekehtivän salaman yli kuin hyppynarulla hyppien. Ei ihme että olin aina vaan väsyneempi herättyäni.

Taivuin kemiallisten helpotusten houkutukseen ja otin heti kerralla kaksi pilleriä. Vähän myöhemmin mittari näytti vieläkin +38c. Selkään sattui joko makaamisesta tai kuumeesta johtuvasta lihassärystä, ympärillä humisi ja vilisi. Oi joi kun on kurjaa, voivottelin itsesäälissä. Onneksi yöuni tuli heti etten ehtinyt säälissä vaipua kovinkaan syvälle.

Kymmenen tuntia lähes yhtenäistä yöunta ilman ainuttakaan puhelinsoittoa ei tuonut ihmettä, mutta helpotti oloa kummasti. Yhtä kummasti sain silti tänäänkin nukuttua lähes koko sen ajan, kun en katsonut elokuvaa sohvalla peiton alla maaten. Mistä sitä unta kipeänä riittää? Miten se räkä yhdessä yössä tulee päähän?

Hetsku, joka toivoo että tauti poistuisi pian. Makaaminen kyllästyttää enemmän kuin töihinmeno.