Miten Moskovassa voi viihtyä?

Äiti esitti pari viikkoa sitten jo blogikommenttina hyvän kysymyksen: Miten Moskovassa voi viihtyä?

Niin. Minä viihdyn. Miksi?

Kysymys on hyvä myös siksi että se on jossain muodossa esitetty minulle jo vuoden ajan enkä ole koskaan keksinyt lyhyttä, tyhjentävää perustelua. 

Kirjoitin aiheesta joskus runonkin, enkä silti osaa oikein sanoa että miten täällä voi hyvin viihtyä.

Eilen kysyin asiaa ylityöurakan jälkeen hyvän ruuan ääressä kollegoilta. En saanut vastausta, mutta sain asiaan kaksi huomiota. 

Viihtyminen on kiinni korvien välistä. Viihtyä voi hammaslääkärin odotushuoneessa (…kai?), kurjaksi voi tuntea olonsa paratiisissakin. 

Neljä vuotta Moskovassa asunut kollega kertoi kyllästyneensä selittämään miten se on mahdollista. "Anna olla, turha sitä on selittää sellaiselle joka sitä ei tahdo uskoa".

Oletetaan että joku kysyy ja tahtoo sen ymmärtää.

Ihan ensiksi täytyy sanoa että jos kysyjän mielikuva Moskovasta on punasävyisessä tv-kuvassa näkyvä talvisen pimeä, valoton katu, jolla karvalakkinen surullisen näköinen mies on haastateltavana Ladojen ajaessa harvakseltaan taustalla, niin täytyy kyllä ensin pyytää päivittämään mielikuva Venäjästä muutenkin 2000-luvulle. 

Moskova on samanlainen kuin Lontoo tai New York. Kieli on toinen, mutta suurkaupungin hyvät ja huonot puolet on samat. 

Moskovassa on elämää ja jännitystä. Arki-iltaisinkin kaduilla on aina vilskettä. Voin nojata sohvan selkänojaan ja tuijottaa kahden ison tien risteystä kolme tuntia ajankulkua huomaamatta, samalla lailla kuin voisin tuijottaa takkatulta. Tai kulkea Mila-koiran ja naapurin kanssa pitkin katuja räjähtäneitä rakennuksia ja puleerattuja ihmisiä ja räjähtäneitä ihmisiä ja puleerattuja rakennuksia tuijotellen ja lasten silmäklinikkaa ison mustan koiran kanssa siivoavaa tätiä ihmetellen.

Onhan siinä toisaalta kääntöpuolensa. Rauhallista hetkeä kaduilla on vaikea tavoittaa. Jos maajussille Iisalmessa on liikaa vilskettä, voi Moskovassa meno olla sietämätöntä.

Vaikkei työpäivän jälkeen jaksaisi tehdä yhtään mitään, niin tieto rajattomista mahdollisuuksista virkistää. Ravintoloita, kahviloita, trollikkalinjoja, teattereita, museoita, Majakovskin matkavannoja, historiaa, kauppoja ja kioskeja on yllinkyllin.

Megatähdet eivät porhalla Moskovan ohi vaan heittävät täällä keikan, ja toisaalta marginaaleihinkin riittää väkeä. Paitsi Pet Shop Boysille, joiden keikalle taisimme Laurakaisan kanssa olla ainoat lipun ennakkoon ostaneet. Saimme rahat takaisin. 

Moskova on maantieteellisesti sopivan lähellä Suomea, muttei kuitenkaan mikään ruotsi. Sää on marraskuussa samasta hanurista kuin Suomessakin. Iloisesti kilisevässä trollikassa istuu aamuisin samaa mykkää kansaa jota Tarmo Manni Helsingissä ihmetteli, ja viikonloppuisin lähiaukiolla on hyvinkin suomalaista vappua muistuttavat bileet porttikongista lorisevine puroineen. 

Tuttujen elementtien vastapainoksi tavallisia arkiaskareita voi suorittaa pienen jännityksen vallassa. Saanko tänään ladattua kännykkääni puheaikaa vieraan pankin automaatilla suomalaisella visalla venäjänkielisellä käyttöliittymällä? Vai pitäiskö kokeilla venäläistä korttia englanninkielisellä puolella?  Onkohan missään kaupassa tällä viikolla Valion raejuustoa? Saankohan ostettua tomaatteja, vai ottaako tuo purkkaa jauhava tympeä kassa ne mitään sanomatta hihnalta pois? Viekö tarjoilija lautasen alta vaikka ateriointi on vielä kesken? Antaakohan pankintäti maksaa puhelinlaskun vaikka mulla ei ole passia mukana? Tuleekohan huutoa?

Tämä kaikki luo lisänsä sille että viihtymisen perusedellytykset on kunnossa: koti on mukava pesä, työ on sopivan haasteellista muttei liian rasittavaa, kollegat ovat mukavia ja oudoistakin irtoaa ainakin makeat naurut. 

Ja se turvattomuus: vakuutan että pelkään täällä yhtä paljon kuin Helsingissäkin. En siis oikeastaan ollenkaan, paitsi vähän tulipaloa ja pelastautumista neljännestätoista kerroksesta. Viimeksi turvallisuudesta kysyi varaveljeni Janne soittaessaan minulle vakinaisen veljeni Jaskan kanssa viime yönä kello 02.44. Kaiken muun viihtymisvakuuttelun ohella kerroin että täällä on ihan turvallista. "Niin joo”, Janne nauroi, ”meet joka päivä tankilla töihin mennen tullen".

Siis mitä sitä selittämään. Tulkaa ite kattomaan!

Hetsku, joka ei siis vieläkään keksi vastausta. Toisille Venäjä sopii, toisille ei.