Pietarissa sen sijaan viikonloppu on liian vähän aikaa. Varsinkin jos siitä menee 11 tuntia junassa kököttämiseen, vaikka mukana onkin töistä jääneet lounasleivät mennessä ja kaalipiirakoita tullessa, vaikka Sofi Oksasen Puhdistuksen kanssa ajankulkua ei edes huomaa, ja vaikka mp3-soittimessakin akku riittää, eikä juuri vieressä istuva mies kuorsaakaan vaikka musiikinkin yli kuorsaus jostain kuuluu.
Pietari on moskoviitin silmin aika pieni kaupunki. Niin pieni että voi kävellä joka paikkaan. Että sen pääkadulla ei mene kuin neljä kaistaa yhteen suuntaan. Että kahvilassa voi törmätä Moskovasta samalla junalla tulleisiin bisnesmiehiin.
Eikä silti viikonlopun aikana ehdi kuin syömään Pietarin Viiskulman Kuudennessa kulmassa kaikkea mitä ei tilannut, korjata vuodesohvaa, ilmata pattereita, kävellä Nevskiä pitkin Kunstkameralle, yökkiä Kunstkameran toiseen kerrokseen esille laitetuille säilykeastioille, mennä ensimmäistä kertaa marsulla, istua ravintolassa jossa ei soiteta musiikkia eikä tarjoilla, kuivatella kenkiä ja sukkia mojiton äärellä, kuunnella Matti Johannes Koivun versioita Irwinin kappaleista, ylensyödä georgialaista ruokaa Ketissä, helpottua siitä että georgialaista ruokaa ei ole hehkutettu yli sen erinomaisuuden vaan se todella on niiin hyvää, nukkua korjatulla vuodesohvalla, kaataa vesilasi sohvan alle, kävellä posliinikuppikaupalle joka onkin nykyään salon krasoty ja sitä paitsi kiinni, syödä sushia, ostaa eväspiirakoita, keittää kahvit, nilkuttaa metroon ja takaisin juna-asemalle ja ahtautua taas viideksi ja puoleksi tunniksi täpötäyteen vaunuun.
Pietari on pieni, mutta vaatisi silti asumista jotta sen kaiken mukavuuden voisi hyödyntää.
Hetsku, joka puoli tuntia ennen Moskovaan saapumista alkoi ihmetellä katkeamatonta kerrostalokompleksien valohelminauhaa. Kaunista ja pelottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti