Ylpeys käy lankeemuksen eellä

Yksi seikka mistä voi todeta että Moskovassa viihtyy on se, että jos kotona vaan olisi joku jolle kertoa, olisi työpäivän/kauppareissun/kävelylenkin jälkeen aina kerrottavana joku episodi Moskovaan, venäläisiin, työkavereihin, aulamummoihin, kadulla nähtyyn tai sanottuun liittyen.

Niin tänäänkin. 

Moskovassa kysytään usein, ainakin viikottain, tietä vastaantulijoilta. Siis minä en tietenkään kysy: minulla on kartta ja osaa lukea sitä ja tulkita maastosta minne suuntaan pitää mennä. Venäläiset eivät ole siinä niin hyviä. Tai he eivät niinkään stressaa etukäteen: jos tietää kohdetta lähimpänä olevan metroaseman, niin sinne mennään. Metrosta ulos ja ohikulkijoita suuntaa kyselemään.

Tänään töistä lähtiessä tulimme Satun kanssa pysäytetyiksi lähi-Teremokin kulmilla. 

"Anteeksi, etsin Ostozhenka-katua...?" 
Huidomme molemmat Satun kanssa vasemmalle. Tuolla se menee. 
"Mutta jatkuuko se tuonne oikealle päin, etsin taloa numero 53, rakennusta 2...". 
Pudistelemme molemmat tarmokkaasti päitämme. 
"Ei, tuonne se ei jatku, numero 53 täytyy olla vasemmalla päin", Satu vakuuttaa. 
"Tuonnepäin on Komsomolskii prospekt", viuhdon minä oikealle. 
"Oi miten te tiedätte näin hyvin, minä olen sentään moskovalainen", ihastelee tietä kysyvä nainen. 
"No, me ollaan tuossa lähellä töissä", Satu tunnustaa. 
"Minä en tiedä ja minä olen Moskovasta. Mistä te olette?", nainen kysyy. 
"Suomesta ollaan", selitän minä. 
Ja sitten molemmat vielä huidomme vasemmalle. Siellä se jossain on. 

Nainen lähtee vasemmalle, ja me oikealle. Heti naisesta erottuamme iskee epävarmuus. Mikähän tuo sotamuseo on, mikä numero? Miksi me ei kysytty mitä paikkaa se etsi? Jatkuuhan se Ostozhenka tietysti tohon risteykseen asti! Mitäs tuolla toisella puolella onkaan, siellä on toi metroasema ja...Diplomaattiakatemia. Ostozhenka 53, rakennus 2. Perkele!

Jäämme kadunkulmaan kiroamaan. Juostako perään? Nainen on ainakin 200 metrin päässä, eikä edes näköpiirissä. Paikalle saapuu kolleega, "finanssineuvos", jolta kysymme nykyään päivittäin ruokalassa mietelauseen taloustilanteeseen liittyen. Siis auktoriteetti. Selitämme tilanteen - mitä tehdä? "Niin että pitäiskö juosta perään", finanssineuvos kysyy. Lähden juoksemaan. En saa kiinni. Jää kamalat tunnontuskat. Miksi me ei kysytty minne se on menossa? Miksi me oltiin niin rehvakkaita ja tietävinämme? Miksi me ei voitu yhtään miettiä asiaa, vaan heti vastattiin niin varmoina?

No ei auta. Siellä jossain kylmähkössä Moskovassa se nainen harhailee varmana siitä että oikealla se ei ainakaan ollut, niinhän ne suomalaiset sano ja kyllähän ne sen tiesi...

Kiroamme ja sätimme itseämme ja toisiamme koko kotimatkan.

Poikkeamme lähiostarille ja menemme suutariin. Suutarimestari nukkuu tuolissaan. Avaa silmät kun nojaamme tiskiin. Ei nouse heti, laiskasti laahustaa hiukset pystyssä ja unenpuna poskillaan tiskille. Satu katsoo ensin kuin anteeksipyydellen että tuli herätettyä ja selittää sitten kenkien korjaustarpeen. "450 ruplaa", suutari tokaisee. Arvioimme suomeksi että "jaa, kai ne tänne jätetään vaikka odotimme halvempaa hintaa, eihän se toinen suutari sit ehkä huijannutkaan meitä sillon, se 150 ruplaa Kossulle oli vaan joku poikkeushinta..."

Suutari Ivan (Ivanovitsh, veikkaan minä) näppäilee kassakoneeseen hinnan ja jää kysyvänä (ja unisena) katsomaan Satua. "Ai nytkö pitää maksaa", Satu ihmettelee. "Nyt", suutari vastaa. Satu maksaa. Uninen suutari tuhertaa vastakuittia. Naurattaa. Suutari antaa lapun kuin ojentaisi aamupalapöydässä toiselle vastaheränneelle maitoa ja sanoo lyhyesti "Huomenna, kello 18". Satu ottaa lapun ja kiittää.

Väärinneuvomisen aiheuttama tuska unohtuu. Ainakin hetkeksi.

Onneksi on blogi, jonne voin kertoa näitä omia Erikoisia tapauksia. 

Hetsku, joka juuri tänään olisi kaivannut kotiinkin Jonkun.