Vielä vähän joulusta, ja sitten jo jostain muusta

Jouluaattona aurinko paistoi ihanasti amaryllikselle (ja joulukorteille). Kuva: MikkoMikko

Mun ja MikkoMikon ensimmäinen yhteinen joulu kotona on takana. Sen mukaisesti jouluperinteisiimme kuuluu:

- Aattoaamuna keitetty riisipuuro, jonne piilotetaan cashew-pähkinä. MikkoMikko sen yleensä saa.

- Kaasu-uunissa paistettu imelletty perunalaatikko, johon pyydetään ohjeet Äitiltä Suomesta. Ohjeita odotellessa kuoritaan perunat. Kun ohjeet puoli tuntia myöhemmin tulevat, ne alkavat lauseella ”Keitä perunat kuorineen”.

Ihan eka oma imelletty perunalaatikko uunissa. Tuli ehkä ihan vähän liian suolaista. Se ei ollut Äitin reseptin vaan nettiohjeen vika. Kuva: MikkoMikko.

- Rosolli, johon ainekset pilkkoo perinteisesti Hetsku, joka ainoana maailmassa tietää kuutioiden oikean koon.

Kuva: MikkoMikko

Kuva: HetsQ

 - Autotallissa savustettu lohi. Tosin tänä vuonna lohi savustettiin poikkeuksellisesti autotallin nurkalla aurinkoisessa säässä.

MikkoMikko savustamassa lohta kaasugrillissä jouluaattona noin kello 12. Kuva: HetsQ.

Perinteisen joulupöytämme antimia, takana mm. maissia, tempeä ja guacamolea...
Kuva: MikkoMikko.

- Saunavuoro Suomen suurlähetystöllä. Matka joulusaunaan (noin neljä kilometriä) taitetaan yleensä kävellen.

- Joululahjojen vaihto vasta klo 18 jälkeen. MikkoMikko on perinteisesti saanut pehmeitä paketteja, minä kovia.

Meillä ei ole yleensä ollut joulukuusta vaan joulukukka. Kuva: HetsQ.

- Jouluyön messu suurimassa mahdollisessa kirkossa; tänä vuonna olimme VIP-vieraina Pohjois-Amerikan suurimassa katolisessa kirkossa. Pois lähtiessämme ko. kirkon päämies iski seurueemme jäsenelle silmää.

Kirkossa oli mukava tunnelma, vaikka tästä kuvasta voisi saada käsityksen että olimme jossain lahkokirkossa.

 

Kirkon päämies keskellä, silmänisku jo takana. Kuva: An-Sofia Neely. 

 

- Joulupäivänä pitkään nukkuminen, perinteisesti yhteentoista asti. Aamupalaksi eilistä puuroa ja luumurahkaa noin kello 13.

- Joulupäivän iltana olemme yleensä käyneet paikallisilla ystävillä kylässä. Ruokapöydät notkuvat kasvisruuista ja joululahjan voi vaihtaa mieluisampaan niistä, joita muut ovat vuoroasi ennen jo saaneet. MikkoMikko sai ensin laatikollisen naisten polvisukkia, mutta se vaihdettiin hopeiseen poroon ja poro miesten alushousuihin. Lopuksi MikkoMikko vaihtoi kalsarit pelikorttien sekoituskoneeseen. Mä sain lahjaksi meikkejä. Nitä ei kukaan muu halunnut.

- Tapaninpäivänä käymme aina kuntosalilla, vaikka emme joogaan koskaan ehdikään.

- Syömme tapaninakin yleensä vielä jouluruokia, mutta tunnelma ei ole enää niin harras, vaan pelaamme samalla Skipboa ja katsomme tusinajouluelokuvaa.

- Iltasella MikkoMikko perinteisesti lakaisee lumet ja suolaa pihan. Tänä vuonna lumimyrskyä ei poikkeuksellisesti tullutkaan.

- Hannun päivän aamuna Hetsku keittää aina prinsessapuuroa loiventamaan arjen alkamisen jyrkkyyttä.

Prinsessapuuron resepti

Heitä kaurapuuron sekaan loput rosollin kastikkeena käytetty vaaleanpunainen kermavaahto ja granaattiomenan jyviä.

Syö kiireellä, sillä täsmällisyys on kuninkaallisten hyve ja olet jo myöhässä töistä.

Hetsku, perinteisesti

Valoisaa joulua!

Nyt tulee vastaus monia askarruttaneeseen kysymykseen, eli onko täällä mahtavia jouluvalovirityksiä. Vastaus on joo ja ei: kovin monella jouluvalot eivät ole sen kummosempia kuin Suomessakaan. Mutta sitten on perheitä joita ilmastomuutos ei huoleta. Alla kuva yhden sellaisen perheen pihasta.

Kuva: MikkoMikko.

Kuva: MikkoMikko.

Myöskään Kensingtonin mormonikirkko Marylandissa ei pelkää sähkölaskuaan, vaan sytytti temppelinsä ympärille 500 000 lamppua. Pihalla sitten vielä tuhat ja yksi autoa tyhjäkäynnillä niitä ihmettelemässä..

Kuva: An-Sofia Neely.

Kuva: MikkoMikko. 

Kaikesta huolimatta hyvää joulunjatkoa! Oikein hyvää...

Hetsku, joka on rosollia, jos ihminen on sitä mitä hän syö.

Jos ei jouluna ole lunta, voiko joulu tullakaan?

Mitä tarvitaan joulutunnelmaan? Lunta, liikaa ihmisiä samaan kauppaan, siivous- ja kokkauspaineita, lahjanhankintastressiä?

Ei ihme ettei täällä ole joulutunnelmaa juurikaan (ennen eilistä). Lunta on tullut vain sen verran että liikenne saatiin sekaisin, ja kun kesärenkailla kokemattomat lumen seassa ajelee niin siihen ei lunta montaa senttiä tarvita. Kaupassa olemme käyneet, mutta en huomannut (normaalista poikkeavaa) ruuhkaa. Siivouskin unohtui viime viikonloppuna. Kokkausta ollaan mietitty, mutta rosolli, lohi ja imelletty perunalaatikko ei vaadi paljon (viimeiseen tosin tarvitaan Äitin resepti).

Lahjatkin on jo hankittu ja kuulemani mukaan suurin osa ehti ajoissa perillekin. Joulukortit eivät taida ehtiä, sillä niitä kirjoitettiin (pari kappaletta) eilen. Kun siinä samalla amerikkalaisittain munatotia ryystettiin, syötiin klementiinejä, kärytettiin kynttilöitä ja kuunneltiin netin kautta jouluradiota, niin johan alkoi tuntua joulultakin. Kyllä se sieltä tulee, vaikkei lunta tulisikaan.

HetsQ, joka kertoo samalla kyselijöille että ”Kenellä on suurimmat jouluvalot” –kilpailu päättyi ennen kuin ehti kunnolla alkaakaan. Meidät diskattiin kymmenellä lumihiutaleen muotoisella lampulla kisasta. Voittajan työn näette lähipäivinä. Kunpa vielä näkisi voittajan ilmeen kun sähkölasku saapuu...

Pelko kerroin, pelosta kerroin

Tieto lisää tuskaa, mutta mikä vähentää pelkoa? Ei ainakaan järkipuhe. On turha selittää hammaslääkäriä pelkäävälle kolmekymmentäyksivuotiaalle että suotta pelkäät, ovat ammattilaisia eikä se satu. Eihän siitä ole kyse!

Kun kerroin asuvani Moskovassa, melkein jokainen kysyi ensimmäiseksi etteikö mua pelota asua siellä. Eikä pelottanut. No välillä vähän se, että asui neljännessätoista kerroksessa eikä tulipalon varalta ollut mitään hätäuloskäyntiä. Onneksi venäläinen vastaus kysymykseen "Mitä jos tulee tulipalo?" on että "Ei tule".

Nyt vähän pelottaa. Ensinnäkin sisään lentävät linnut.

Kuva: MikkoMikko. En minä olis pystynyt kuvaa ottamaankaan. Kattokaa nyt mikä hirviö!

Tuuletusta varten raolleen jätetystä ikkunasta siis lensi lintu sisään. Ystävät, en pelkää lintuja, mutta sisätiloissa vapaana lentävinä ne ovat hyvin, hyvin kammottavia. Onneksi MikkoMikko varoitti asiasta, pysyttelin yläkerrassa kun lintua ohjattiin ulospäin. Vaan sehän päättikin lähteä ylöspäin, kylpyhuoneeseen!

Lintuparka lensi MikkoMikon olkapäällekin, mutta siitä MikkoMikko ei ehtinyt ottamaan kuvaa.

Onneksi sain oven vedettyä sen nokan edestä kiinni. Paniikki oli molemminpuoleista, linturaukkakin läähätti peloissaan. Olin omassa paniikkihuoneessani niin kauan että MikkoMikko, kuvia ensin otettuaan, sai vieraan vihdoin pihalle.

Päivän sankari ja toinen paniikkipotilas. Pian tämän kuvan ottamisen jälkeen lintu ymmärsi lentää ulos.

Kukaan ei enää kysy että pelottaako. Ja kuten jo varmaan arvaattekin, nyt vähän pelottaa. Vika on suurimmaksi osaksi siinä että meille tulee Neighborhood Watchin (eli tuttavallisemmin Naapurikyttäyksen) sähköposteja, joissa kerrotaan naapurustossa tapahtuneista rikoksista: postilähetykset häviävät etupihoilta, asuntoihin murtaudutaan kun väki nukkuu, autojen ikkunoita rikotaan ja kansalaisia ahdistellaan kadullakin.

Olen tähän asti ollut vain vähän levoton. Onhan meillä varashälyttimet ja kahdet lukolliset ovet ja mulla MikkoMikko mörkösyöttinä ja ritarina.

Mutta viime viikonloppuna naapuri-Esso ryöstettiin aseen kanssa uhaten, ja naapurikorttelissa, ehkä noin kahdensadan metrin päässä, kotiin tunkeutui mies veitsellä uhaten, pakotti naisen komeroon, katkaisi puhelinlinjat ja tyhjensi kämpän arvotavaroista.

Alkaa pelottaa, että mua alkaa pelottaa. Että kuuntelen kaikkia rasahduksia ja kolahduksia ja narahduksia ja sydän tykyttää.

Hetsku, joka kumminkin selvisi MikkoMikon eilisestä saunaillasta rikoksitta, ja vain vähäsillä rasahduksilla ja tykytyksillä.

Jälkikirjoitus: Mantelitumakkeen poisto voisi olla lääke tähän pelon poistoon.

Tasaista mössöä

Elämä on asettunut uomilleen täällä, ja on nyt tasaista ja arkista mössöä niin kuin evääksi tehty ja jugurttipurkkiin pakattu inkivääri-porkkanasosekeitto.

En ole kirjoittanut sillä koen ettei ole mitään erikoista raportoitavaa. Käyn töissä ja salilla, jälkimmäisessä innokkaammin kuin ensiksi mainitussa. Haravoin pihaa. Pesen pyykkiä ja pinoan puhtaita ja jo päällä olleita iltaisin sekaisin läjään kun en jaksa viikata niitä, ja sänkyyn on kumminkin mahduttava nukkumaan. Haeskelen kadonnutta kalenteria ja tiskiainepulloa, jotka molemmat varmasti ovat jossain täällä, mutta lymyävät piiloissaan. Silppuan granaattiomenaa valmiiksi aamupalaa varten, ja keittiön seinät näyttävät siltä kuin siellä olisi teurastettu pieni possu. Teen puolipahaa mustikkapiirakkaa (joka on oikeasti ihan hyvää, mutta jotenkin outoa). Huomaan ilman kylmentyneen ihan pakkasen puolelle asti ja rasvaan käsiäni Pirkka-käsivoiteen perään haikaillen.

Vaan johan siinäkin oli sanottavaa. Eikä se elämä niin tylsääkään ole. Suunnittelen Karibian-risteilyä tammikuulle, tapaan kohta veljeni New Yorkissa jos Finnairin lentoemännät suovat, ja jännityksellä odotan päivää kun lehti-imuriauto tulee ja imuroi haravoimamme lehdet kadun varresta kyytiinsä.

Sitä paitsi tossa sosekeitossa on niin paljon inkivääriä, että meinaa tulla itku.

Säpinää! Hei, soittakaa poliisit! Säpinää!

Hetsku, joka odottelee että taulujen tarranauhat kuivuisivat! Siitä ehkä lisää ensi kerralla (tai sitten ei).

Suomi, jota ei enää ole (on täällä)

Kävimme Kipinä-kerhon joulumyyjäisissä. Haitarimusiikki soi, kansallispukuiset rouvat myivät pullapitkoja ja ruislimppuja ja puhuivat suomea, jota ei enää puhuta Suomessa. Kahvilasta sai karjalanpiirakoita, jotka olivat niin hyviä että harvoin saa Suomessakaan. Joku kysyi maksetaanko ostokset dollareilla. Arvelimme että ehkä markat ovat käypää valuuttaa.

 Hetsku ihmemaassa: pullaa, ruisleipää, karjalanpiirakoita! Kuva MikkoMikon.

Tänään vaivasimme oman taikinan ja hämmensimme puuron, illalla teemme itse piirakoita. Välissä käymme baltimorelaisessa baptistikirkossa kuuntelemassa kaverimme puhetta. Kirkkoon lähtöä odotellessa täytyy haravoida pihaa ja kerätä tuulen katkomat oksat maasta.

Emme ole keski-ikäisiä. Olemme siirtyneet suoraan eläkeläisiksi.

Hetsku, elaikelaine

Walk with me to work eli ruskaretki töihin

Tänään aamulla maa oli rapea kun lähdin töihin.

Puut sen sijaan tuntuivat olevan liekeissä.

Matkan varrella on hirveesti erilaisia kylttejä. Niin ku "It's the Law" suojatien keskellä. Sol'laki!

Tämmösten talojen ohi kävelen. Reitti olis ihana jos autoja ei olis ollenkaan.

Varo töyssyä. Ja häikäistymistä.

Tässä ollaan suurin piirtein puolessavälissä. Ylämäkeen mennään.

Puut on kyllä niin kauniita, että ihmettelen miksen joka aamu kävele töihin.

Yksi ruusu on kasvanut aidan vierellä, ja se kauniisti kukoistaa.

Nokian kamera ei tee oikeutta luonnolle, mutta osaatte varmaan lisätä tähän vielä lisää hämmästyttävää valoa.

Amerikkalaiset juoksee tosi paljon. Siis ne jotka hyötyliikkuu ja kuntoilee.

Huonokuntoisia ei jalkaisin juuri näekään..

Nyt ollaan jo alamäessä, melkein töissä. Puukin tuulettaa.

Tähän voisi ehkä jäädä joskus lepäilemään. Ei siksi että tää olisi jotenkin ihana, vaan siksi että tää näyttää siltä ettei kaikki oo niin justiinsa, joten ehkä vieras matkalainenkin saisi hetken istahtaa.

Tän suoran päässä ollaan jo perillä.

Yksi syksyn värikäs lehti tämäkin. Aatelkaapa että kaikki lehdet on laitettu muovipusseihin joka aamu.

Maailma ei tosiaankaan pelastu, joten kannattaa nauttia siitä vielä kun ehtii.

HetsQ, joka on siis saapunut töihin.

New Yorkista kaksi viikkoa myöhemmin

Ei se New York niin sanattomaksi tehnyt että siksi olisin ollut vaiti viime viikot. Olen vain ollut saamaton. Ja vähän surullinenkin.

New York oli edelleen kiva kaupunki (jos ei nuku hostelli Uptownissa). Korkeat talot ja suorat tiet tekevät maisemista jotenkin huikaisevia. Hyvän paikallisoppaan avulla löysimme kivoja ruokapaikkoja ja testasimme illalla noin kahtakymmentä eri ravintolaa, aina eteisen verran. Väkeä oli ehkä vähän liikaa meidän makuun.

 Kuvan otti mun MikkoMikko - M.O.T.

New Yorkiin palaamme vielä monta kertaa. Sitä paitsi: Kotona Washingtonissa parturi leikkasi 65 dollarilla hiukseni huonosti ja siinä kesti aika kauan. New Yorkissa parturi leikkasi hiukseni 20 dollarilla nopeasti ja ihan hyvin. Ja kun 45 dollarilla saa meno-paluubussilipun New Yorkiin niin siellähän kannattaa käydä vaikka parturireissulla pelkästään!

Surua syksyyn on tuonut kuolema, joka tuntuu saapuvan aina kolmesti yhteen piiriin. Ensin Pappa nukkui ikiuneen isosiskon 40-vuotissynttäripäivänä. Kuolema ei ollut yllätysvieras vanhalle ja vuodelevossa olevalle ihmiselle, mutta on se viimeinen hetki siitä huolimatta aina järkyttävä, tyhjä ja niin...surullinen.

Myöhemmin kuulin että Papan työkaveri kuoli hautajaisissa hautausmaan portille. Ja muutama päivä myöhemmin kuulin moskovalaisen työkaverin lähteneen samalle matkalle.

Joten mitä enää voi sanoa? Ei kai juuri mitään.

Mutta elämä se vaan jatkuu.

HetsQ, joka toivottaa kaikille levollista unta.

New York, New York - 11 years later

Kävin New Yorkissa ensimmäisen kerran reilu yksitoista vuotta sitten. Kaverini Kaisa oli au pairina Washingtonin lähellä asuvassa perheessä, ja lähdimme yhtenä iltana bussilla Washingtonin kautta New Yorkiin. Olimme jännittyneitä, tietenkin, kaksikymppiset tytöt, vaikka Kaisa oli käynyt kaupungissa aiemminkin jo. Kälätimme ja hihitimme kovaan ääneen yöbussissa, kunnes joku käski meidän tukkia suumme. Tukimme, kunnes perillä joku tuli kysymään että mikä tuo runollisen kaunis kieli mahtoi olla. Taisimme luulla että meille vinoiltiin.

Olin ennakkoon, silloin kakskymppisenä, ajatellut ettei New York voi olla niin ihmeellinen mitä väitetään. Sen täytyy olla sitä Amerikkaa ihannoivien hapatusta, ja toisaalta olin mielestäni silloin jo niin kokenut matkailija että mitäs tuosta, yhdestä New Yorkista.

Bussi saapui noin neljän aikaan aamuyöstä New Yorkiin jonnekin maanalaiselle asemalle. Menimme hissillä ylös ja porteista ulos ja kadulle. Alkoi pelottamaan. Suurkaupunki keskellä yötä oli hurja sellaiselle, jonka mielestä Helsingin yöelämä (90-luvun lopulla) oli suurta ja melko hurjaa. Sireenit ulvoivat, valot vilkkuivat, ja ohikulkijat, sen verran kun heidän puheestansa ymmärsi, kiroilivat ja kirkuivat.

Siis takaisin bussiaseman turvaan. Vaan sinne eivät päässeet kuin ne, joilla oli matkaliput, eihän asemille saa tulla lorvimaan. Kontrolli tuntui olevan tiukka. Jäimme reput selässä värjöttelemään porttien luokse, kunnes vartija viittoi lippua kysymättä meidät sisään. Taisi ajatella että tuollaisten maalaishiirien ajaminen kadulle on vaarallisempaa kuin meidän hengailu asemalla.

Joskus kuuden jälkeen lopulta rohkaistuimme ja lähdimme asemalta. Meno kadulla oli vaihtunut jo arkiaamun tohinaan. Hortoilimme vähän aikaa eteenpän, ja menimme aamupalalle johonkin kulmakuppilaan, joka oli mielestäni kuin suoraan Seinfeldistä.

Olin aivan myyty. New York oli mielestäni ihmeellinen. Ne korkeat talot ja keltaiset taksit ja kaikki ne ihmiset. Ja se mukavan outo tunne, että vaikka yöllä kaupunki pelotti, muuhun aikaan 8000 asukkaan kaupungista kotoisin oleva kakskymppinen tyttö voi tuntea olonsa kotoisaksi.

Nyt olen menossa toista kertaa bussilla New Yorkiin. Nyt asun itse Washingtonissa, ja olen oikeasti vähän kokeneempi matkustaja kuin 11 vuotta sitten. Bussiin on tullut langaton netti ja sähköpistokkeet jokaiselle paikalle.

Saa nähdä onko New York muuttunut sinä aikana. Tai onhan se, on sieltä ainakin ne kaksi tornia hävinnyt, mutta huomaankohan minä eroa siihen tunnelmaan joka mieleeni silloin jäi?

Jännittää taas.

HetsQ, joka haluaisi liittää tähän kuvia siltä ensimäiseltä reissulta, mutta ne ei tietenkään ole mukana saati sähköisiksi skannattuina. Täytyy tehdä kuvavertailu myöhemmin erikseen.

Loma on ihana, mutta

Lomailu on ihanaa. Ajatus lomasta auttaa jaksamaan ne viimeiset työpäivät, kun tuntuu ettei yhtään pidempään olis jaksanutkaan. Lomalla matkustetaan ja nähdään uusia ja vanhoja kavereita, nukutaan pitkään eikä tehdä eikä toivottavasti edes ajatella töitä. Loma, loma, loma, kuka jaksaisi ilman sitä?

No ainakin Amerikassa joutuvat tulemaan toimeen paljon vähemmällä, viikko-pari vuodessa riittänee. Onneksi mulla kumminkin on suomalaiset työehdot.

Ja onneksi alan nyt sunnuntai-iltana vihdoin olla toipunut lomasta. Luulin että paluu töihin olisi rankkaa ja siksi lopetinkin loman keskellä viikkoa, ettei töitä tarttis tehdä kuin pari päivää ja sitten saisi taas levätä. Mutta jotenkin loma sekoitti rytmin niin täydellisesti ettei sen jälkeen oikein mikään tunnu menevän putkeen. Olen nukkunut 12-tuntisia öitä ja parituntisia päiväunia enkä ole saanut mitään aikaan, ja tietenkin tuskastunut siihen. Töissä tein vain niitä listoja niistä asioista mitä pitäisi tehdä enkä tee niitä, ainakaan oikein. Ei salillekaan oikein jaksaisi lähteä. Pyykkivuori kasvaa ja käydäänkö jossain ulkona syömässä?

Tänään kumminkin alkuillasta, heti päiväunien jälkeen, teimme puutarhahommia pari tuntia pihalla ja sen päälle lasangen ja Amerikan mummon omenapain. Tuntuu että olisi taas rytmissä.

Ja huomenna menen ihan mielelläni töihin.

Hetsku, joka viettää tänään ihan omaa kiitospäivää, sillä puutarhatöiden päätteeksi saimme sadonkorjuulasangen tomaattikastikkeeseen oman maan yrttejä. Kiitos lomasta ja kiitos arjesta.

Roadtripping To Canada And Back

Meillä on siis ikioma auto, jonka nimi on Jetta. Jetta on musta sisältä ja ulkoa ja se tottelee MikkoMikkoa, kun mullahan ei ole sitä ajokorttia.

Meillä on myös kaverit Laura ja Abdallah, jotka asuvat Ottawassa ja jotka olivat ensivierainamme elo-syyskuun taitteessa.

Mulla on myös jäljellä vielä neljä viikkoa tämän vuoden lomia.

Seuraa matematiikan koekysymys. Jos yhdistäisi osan lomasta, Jetan ja vastavierailun Ottawaan, saa aikaan ao. kuvan näköisen häkkyrän. Paljonko häkkyrällä on pituutta? Montako tankillista se vie bensaa? Paljonko se maksaa, kun ottaa huomioon tietullitkin? Kauanko häkkyrän läpiajamisessa kestää? Ja ennen kaikkea - mitä siellä matkan varrella tapahtuu?




Näytä suurempi kartta

Koska luin vain lyhyen matikan lukiossa, en tiedä voiko em. kysymyksiin saada vastauksen matikan pohjalta, mutta mulla on empiiristä tietoa:

- Häkkyrällä eli meidän lomaviikon automatkareitillä on pituutta noin 2200 kilometriä.
- Bensaa siinä palaa noin 170 litraa eli reilu kolme tankillista, mikä tarkoittaa Amerikan hinnoilla noin sataa euroa. Tietulleihin menee noin 20 dollaria, lähinnä paluumatkalla.
- Googlen mukaan ajamiseen menee noin vuorokausi, ja menihän se varmaan, mutta me ei ihan yhtä soittoa ajettu.

Ensimmäisen kerran kotoa torstai-aamuna lähdettyämme pysähdyimme matkan varrella ihmettelemään Gettysburgin taisteluita. En tiedä osasiko navigaattori johdattaa meidät aivan oikeaan paikkaan, mutta tänä päivänä kyseisellä paikalla ei suinkaan ratsasteta hevosella vaan ulkoilutetaan koiraa golf-kärryillä. Se kuulostaa huvittavalta mutta se näytti lähinnä sairaalta.

Seuraavan kerran pysähdyimme syömään Binghamptonissa. Kaupunki vaikutti autiolta. Kun kadulla lopulta tuli vastaan joku, se huusi puhelimeen niin kovaa ja härskisti kiroillen, että pelkäsin keskellä kirkasta päivää. Ruoka italialaisessa ravintolassa oli ihan hyvää ja tarjoilijakin oli hauska karikatyyri pikkukaupungin pikkuravintolan tarjoilijasta. Kaupungista, johon rehellisesti sanottuna ei juurikaan ehditty tustumaan, jäi kumminkin aika tyly kuva, ja tylyt olivat kertomuksetkin kun sitten netistä myöhemmin luettiin että millainen kaupunki se oikeasti olikaan.

Onneksi kurvasimme yöpysähdystä varten kauniin Finger Lakesin alueen Otisco ja Skaneateles -järvien välistä, sillä summanmutikassa valittu yöpymiskohde Syracuse (piste B kartalla) ei vaikuttanut Binghamtonia sympaattisemmalta. Tunnelma oli illalla saapuessa sen verran hyytävä ettei ollut enää niin nälkäkään, eikä päivänvalossa kaupunki muuttunut hehkeämmäksi. Kaasu pohjaan ja kohti Kanadaa.

Emme joutuneet rajalla vaikeuksiin vaikka/koska jätimme mainitsematta että meillä on autossa ilmoittamiemme vaatteidemme ja kameran lisäksi myös puolikas punainen paprika ja Mr. Pumpkin Junior (kuvassa oikealla).

Mutta olihan se kurpitsa tuliaisiksi vietävä, sillä Kanadassa juhlitaan 11. lokakuuta kiitospäivää. Kaiversimme Herra Kurpitsan kylkeen maailmankarttaa, ja annettakoon vihjeiksi muille että vastaavanlaiseen kaiverrusoperaatioon kannattaa varata enemmän aikaa kuin se puoli tuntia ennen kyläpaikkaan lähtöä. Ja toiseksi vihjeeksi annettakoon että jos menette saman raja-aseman yli Kanadaan kuin me niin kannattaa tosiaan käydä Gananoquessa, (C) se on kaunis kaupunki, ainakin ruskan aikaan.

Vihdoin perjantaina alkuillasta pääsimme Ottawaan (D). Ruokimme kissoja, ruokimme itseämme, nukuimme, ruokimme itseämme, kuljimme kaupungilla itseämme ruokkien, ruokimme kissoja, söimme vähän ranskalaisia, nukuimme ja sitten söimme, ja kävimme katsomassa Ottawaa vähän etäämpää ennen kuin ruokimme kissat, kaiversimme kurpitsaa ja lähdimme kiitospäivän illalliselle, ja sitten nukkumaan. Maanantaina syötyämme kävimme kävelyllä ja syömässä ja ruokkimassa kissat ja sitten elokuvissa katsomassa uusimman Woody Allenin. Täydellistä lomaviikon ohjelmaa, ja riittävästi nähtävyyksiäkin (Laura, älä huoli!). Kiitos oppaillemme ja heidän välityksellä kaikille mukaville ihmisille joita tapasimme!

Tiistaina oli aika jatkaa kohti kotia Montrealin (F) kautta. Pitkään pysähdykseen ei ollut aikaa, mutta lyhyt pyörähdys vanhassa kaupungissa jätti janon nähdä lisääkin. Tosin alla olevassa kuvassa näkyvät kolme herraa olivat sitä mieltä että katutyöt ovat kiinnostavampia kuin takana oleva Notre Damen basilika. No, mun mielestä noi herrat oli paljon hauskempia kuvattavia kuin basilika, että tasoissa kai mennään.

Reissun kauneinta aluetta oli varmaankin Vermont ja muun muassa sen Hero-nimiset kylät (F). Järvi, vuoret, ruska, auringonpaiste - täydellinen paikka mökille. Harmi että aikaa oli niin vähän, oli ajettava vielä pitkä matka Albanyyn (G), jossa vietimme viimeisen reissuyön. Albanyssa tunnelma oli Syracusea leppoisampi, söimme hyvää thaimaalaista illallista ja hauskaa italialaista aamupalaa samalla kun teeveessä seurattiin neljännentoista kaivosmiehen pelastusta Chilessä sekunti sekunnilta.

Vaikka reissu oli mahtava, oli ihana päästä kotiin (H), varsinkin kun viimeistä etappiakin ajettiin noin seitsemän tuntia ja nähtävyyksinä oli lähinnä tietulleja ja New Yorkin osavaltion älyttömän leveitä moottoriteitä.

HetsQ, joka laittaa reissusta ehkä vielä parempia kuvia tarjolle sitten kun saa MikkoMikon kuvat käyttöönsä. Nämä olivat minun hiipuvalla kameralla (akku oli tyhjä jo lähtiessä ja laturi jäi kotiin) ja mun kärsimättömällä tavalla roiskaistuja.

Kahden kuukauden kokemuksella Amerikassa on

1. Pahoja karkkeja ja purkkaa. Aika yllättävää, eikö? Karkit on niin makeita, ettei niitä pysty syömään kuin pari kerrallaan, ja sitten on heti desinfioitava suu xylitol-purkalla. Se varasto alkaa sitä paitsi olla uhkaavan pieni. Paikallinen purkka on pahaa tai sitten sen rakenne on liian jämäkkää. Ja mä olen koukussa xylitoliin.

2. Bussikuskit ystävällisempiä kuin Helsingissä.  (Myös Moskovassa oli niin.) Torstaina juoksin mäkeä ylös kumisaappaat jalassa lonksuen ja yritin viuhtoa bussikuskille että pysähtyisi pysäkille. Kuski tööttäsi että älä hyvä tyttö turhaan juokse, tule tästä kyytiin. Ja tervehti mua vielä kyytiin noustessani että "hello sweetie", eikä moinen makeilu ärsyttänyt ollenkaan. Helsingissä koin useammin että ovet suljettiin nenä edestä, jopa niin että nenä oli jäädä väliin.

3. Jännittäviä liikenneratkaisuja. Jos ei halua laittaa jalankulkijoille liikennevaloja, voi rakentaa alla kuvatun kaltaisen lippusysteemin. Kun haluat tien yli, ota lippu tolpasta ja vilkuta autoilijoille, pysähtyvät oitis. Tien toisella puolella törkkää lippu tolppaan takaisin. Kätevää, paitsi pilkkopimeällä.

Tämänkin kuvan otti MikkoMikko. Se on mun hovin kuvaaja.

HetsQ, joka ei siis vielä osaa määritellä tämän laajemmin että millaista on Amerikassa, mutta tällaista ainaski.

Lauantai-illan huumaa

Onnela parvekkeellamme. Kuva: MikkoMikko

Huokailin juuri itsekseni olevani vanha. On lauantai-ilta, viikkaan pyykkiä, käyn läpi tärkeitä papereita ja katson tv:stä Kalle Päätalosta kertovaa sarjaa.

Mutta mikäpä siinä kun se on ihan hauskaa puuhaa, ainakin välillä. Kuusitoistavuotiaana olisi ollut mieluisampaa istua Osuuspankin edessä kukkaruukun reunalla ilman pipoa vaikka pakkasta olisi ollut saman verran kuin ikää.

Vanhuus tekee järkeväksi.

Nyt hyvin mieluisaa puuhaa (jopa mieluisampaa kuin pyykki ja Päätalo) on istua "Onnelaksi" nimittämässäni vihreässä pyöreässä rottinkituolissa parvekkeella ja lukea Austerin New York -trilogiaa. Täällä kun sää ja myrkyn suosiollisella avustuksella sääsketkin sen sallii.

Hetsku ja vanhuus, mikä ihana tekosyy.

Joko pääsee salille?

Jos on Facebookia uskominen, ja miksei olisi, niin viime aikoina mulle on kuulunut pelkästään hyvää. Bill Clinton kehuu kotimaata (tämä ei tosin juurikaan lisännyt omaa hyvinvointiani, mutta laskettakoon positiiviseksi seikaksi), Washingtonissa riittää lämmintä säätä, MikkoMikko tekee hyvää nepalilaista ruokaa ja kuntosali innostaa niin paljon ettei meinaa malttaa kotiin lähteä. Ja Luzhkovkin sai kenkää! Vain pelko siitä, että tätä hyvää virettä ei voi seurata kuin huono, varjostaa iloani, mutta ei sekään juurikaan sitä tee.

Olemme bonganneet noin mailin eli reilun puolentoista kilometrin päästä hyvän kuntosalin ja menimme heti ansaan, eli sitouduimme vuosijäsenyyteen. Jäsenyys ei ole kallis, meiltä kahdelta 75 dollaria kuussa (=neljässä viikossa) eli noin 30 euroa per pää, ja hintaan kuuluu kaikki ohjatut tunnit ja kuntosalin vapaa käyttö. Kaivoin naftaliinista helmikuussa 1999 Helsingin City Gymillä tehdyn kuntosaliohjelman, ja kävin sen läpi sunnuntai-iltana salilla. Sali ehti mennä kiinni ennen kuin mä pääsin loppuun asti, enkä olisi millään halunnut lähteä, saati odottaa että tiistaina eli tänään pääsisin seuraavan kerran.

Eilen maanantaina heräsin huonosti nukutun yön jälkeen pelko kurkussa, ja aavistelin että mahtavan kuntosalivireen vie heti alkuunsa flunssa. Vaan eipä vienyt, joten kohta pääsen salille. Ja kun tänään on lounastuntikin käytetty joogaan, niin eiköhän tässä pikkuhiljaa saada veltto elämä käännettyä kohti skarppia elämää, vielä tässä easy living -maassa!

Tai no, ainakin tänään.

HetsQ, jonka päässä soi Jukka Pojan laulu. Koska pitää olla pikkusen pläski, ja josset sä mitään paina, vie tuuli sut mukanaan aina.

['sɔ:lti] ['lɪkərɪs]

Salmiakkia en ole täällä ulkomailla varsinaisesti kaivannut, mutta kun jättimäisessä kauppakeskuksessa on iso karkkikauppa, uteliaisuus herää: tarkistetaan mitä kaikkea täältä voi saada. Pienemmän karkkikaupan valikoimat vaikuttivat vähän vajailta kun mikään karkeista ei ollut mustaa.

Lupaavalta ei näytä ensin isossakaan kaupassa. Laatikkokaupalla suklaalla kuorrutettuja kuivattuja hedelmiä ja samoja kumikarkkeja kuin Suomessakin. Mutta yhdessä nurkassa on lupaavasti jotain "hämärää". Finnish liquoricea ja Salty liquoricea on tarjolla melkein vierekkäin. Toiveet heräävät: Voisiko se olla...ei kai...mutta toisaalta...? Maistetaan!

Pöh. Näyttää ihan merkkareilta, ja niitä saa jauhaa (melkein) kuin merkkareita, mutta lakuahan nämä on.

Salmiakkihimo alkaa tämän tyhjän lupauksen myötä herätä.

Hetsku, joka ihmettelee miksi lakulle on annettu noin vaikeasti kirjoitettava nimi.

Iipei-iltoja

Olemme viime aikoina ostelleet niin paljon että hirvittää. Eettisellä ja ekologisella tasolla olen varma että tähän touhuun maailma kohta loppuu. Käytännön tasolla ihmettelen että jos asuu yli sadassa neliössä kolmessa kerroksessa, niin miten sitä ikinä enää mahtuu pienempään?

Vaikka olen muuttanut nyt kahdesti maasta toiseen niin että jokaisesta kuutiosta on tarvinnut maksaa satoja euroa eli (voisi olettaa että) olen tehnyt tarkkaa karsintaa, niin tuskin mahtuisin tavaroineni enää Moisiontien yksiöön. Silloin olin sitä mieltä että 25m2 on riittävästi aina eikä sängyn tarvitse olla 120 senttimetriä leveämpi jos avioliitto on onnellinen. En ole kummastakaan eri mieltä, mutta käytännössä on mukavampaa kun...

(Niin, ja sitä rahanmenoa en sure. Sehän on vain rahaa.)

No, ei me täällä olla mitään autoa hirveämpää ostettu, ja aika käytännöllisiä ja tarpeellisia juttuja kumminkin. Juuri suoritetun pikaisen pohdinnan tulos on, että älyttömin eli ehkä turhin ostos täällä on (ihana!) posliininen ja punainen kompostiastia. Turhan siitä tekee se, että keräämme kompostijätteen siihen kunnes kippaamme sen roskiin. Biojätettä ei täällä erikseen laitostasolla kerätä eikä me ainakaan vielä uskalleta/osata omaa kompostilaitosta pihalle rakentaa.

Nettishoppailu on minulle uusi tapa ostostella. Oon aiemmin ostanut musiikkia iStoresta tai lentolippuja netistä, mutta ensisijaisesti ja vanhanaikaisesti tähän asti olen lähtenyt etsiskelemään havaittujen tarpeiden täyttäjiä oikeista kaupoista. (Tosin täällä kaupoissa huomaa mitä kaikkea ei ole edes tiennyt tarvitsevansa.)

Vaan nyt meillä (lue: MikkoMikolla) on käytössä eBay eli iipei. Sieltä on etsitty mankeleita, sähkörumpuja ja kitaravahvistimia. Olemme hävinneet yhden huutokaupan täpärästi viime sekunneilla ja tulleet kerran tylysti vakavine ostoaikeinemme ohitetuksi kun meillä ei ollut riittävää iipei-historiaa. Olemme törmänneet törkeisiin huijareihin ja kutkuttaviin jännäreihin: kuka valehtelee aivokuvien alkuperästä?

Eilen teimme (lue edelleenkin: MikkoMikko teki) ensimmäisen ostoksen: rummut ilman aivoja. Niiden aivojen haku iipeistä jatkuu, mutta sunnuntaina haemme oikeassa elämässä toivottavasti oikeat sähkörummut yhden moottoritien yhden liittymän viereisestä McDonaldsista. Jännittävää!

Hetsku, joka ei ole vielä suorittanut sitä yhtä tehtävää mikä hänelle tähän aiheeseen liittyen on annettu, mutta hoitaa sen mielellään kunhan muiden iipeiden luotettavuustestit on tehty.

PS. Noiden aivojen vitsi on siis se, että sähkörumpujen keskusyksikköä (tjsp) nimitetään siis aivoiksi.

Oikeesti ulkomailla

Osallistuin eilen salmiakkia ja ruisleipää –keskusteluun Facebookissa, ja tajusin: nyt asun oikeasti ulkomailla. Moskovassa asuin Suomi-kuplassa, liian tai tarpeeksi lähellä Suomea ja lähes samassa ajassakin. Keittiössähän kello ei suostunut näyttämään kuin Suomen aikaa (MikkoMikko vimmatusti yritti kouluttaa kelloa joka lopulta lakkasi toimimasta kokonaan).

Olen asunut tai oleillut kaksiviikkoisia tai lyhyempiä lomamatkoja lukuun ottamatta reilun neljä vuotta ulkomailla. Kesän 1998 asuin Bielefeldin lähellä Saksassa, lukuvuoden 2002-2003 Budapestissä, keväällä 2004 pari kuukautta Brysselissä ja Moskovassa 2007 kesästä 2010 kesään. Muita oleiluja ehkei voi nimittää edes asumiseksi, mutta Moskovassa asuin. Siellä oli koti. Venäjällä, tuolla oudossa ja kummallisessa maassa!

Paitsi että Moskovasta pääsi yöjunalla Suomeen vaikka kerran kuussa (niin kuin kai tuli keskimäärin käytyäkin) ja kun mulla oli yö, nukuttiin Suomessakin. Valion maitoa sai melkein mistä tahansa kaupasta (vaikkei sitä rasvatonta laktoositonta), ruisleipää samoin (vaikka ei Oululaisen jälkiuunileipää) ja tieto siitä että Stockmannilta saa salmiakkia rauhoitti mieltä niin ettei sitä edes tehnyt erityisesti mieli. Työkaverit oli suomalaisia, vapaa-ajanhengailu tapahtui pääasiallisesti suomeksi. Olin siis Suomessa.

Täällä rapakon takana olen oikeasti ulkomailla. Jo puolentoista kuukauden jälkeen ymmärrän hyvin kollegan tuskan viimeisestä sulatetusta ruisleipäpussista ja surkuttelen, etten voikaan lähteä viikonlopuksi Suomeen Sanna-siskon synttäreille. Ja kun Äiti herää aamulla puoli viideltä eikä saa tietokonetta auki, hän voi soittaa veljeni sijaan minulle, sillä meillä kello on vasta 21.30 edellisiltana.

Vaikka eihän tämäkään mitä ultimatea ole, kollegat puhuvat täälläkin suomea ja meille voi soittaa lankapuhelun hinnalla (vinkki). Töissä voi lukea Hesaria netistä tai paperilta ja TV-kaista on tuonut Suomen television laatuohjelmat luoksemme.

Hetsku, joka ei tiedä mikä on tämän jutun pointti. Kai sen hoksaaminen, että mehän asutaankin kaukana nyt.

PS. Unohtakaa se Fenty, he is so last season. Uudeksi pormestariksi tullee Vincent Gray, joka voitti demokraattien esivaaleissa Fentyn prosentein 54-45 (yks prosentti meni yhteensä muille ehdokkaille).

Päivän politiikkaa

Täällä on pormestarivaalit tulossa marraskuussa. Vaalimainonta tiistaina pidettävien esivaalien alla on melko tyrkkyä suomalaiseen makuun. Ovikello soi yhtenään (eli ainakin kahdesti viimeisen kuukauden sisällä...) kun vapaaehtoiset kiertelevät ovelta ovelle tarjoamassa omaa ehdokastaan. Äänestyspaikkojen edustat on täynnä kylttejä ja ohikävelijöille huudellaan, pitkin kaupunkia risteyksissäkin heilutellaan ehdokaskylttejä ohiajaville. Ei mitään sellaista "lumi hiljalleen leijuu ja peittää ehdokastaulujen rivistöt eikä aamubussissa todellakaan jutella mitään vaaleista" -meininkiä niin kuin eräässä pohjoismaassa.

Olimme tänään suomalaisen An-Sofian ja hänen miehensä Frankin kanssa Adams-Morganin kaupunginosafestivaaleilla, ja tietenkin sielläkin kampanjoitiin näkyvästi. Frank kertoi että gallupien mukaan haastaja Vincent Gray on vahvoilla, mutta nykyinen pormestari Adrian Fentykin on edelleen mukana kisassa.

Ja kas, siinähän Fenty onkin ihan vieressä. Me MikkoMikon kanssa nyökkäämme toisillemme että "kato, pormestari". Frank sen sijaan heittää ylävitosen pormestarin kanssa ja kyselee kuulumisia. Ai sä tunnet sen, ihmettelemme. "Joo, se on meidän naapuri".

Reilu kuukausi täällä ja me ollaan siis päästy jo piireihin! Mitäs niistä suomalaisista kunnankohtajista!

Hetsku, joka näki tänään Fentyn kotitalon. Ei kovin kummone.

Päivän kieroutuma: Tänne on päästävä

Family Preparedness Night

You are invited to attend "Family Preparedness Night" at the Chevy Chase Community Center on Thursday, September 9 from 6-8pm. The event will be hosted by the DC Homeland Security and Emergency Management Agency. You will learn how to prepare your family in the event of an emergency. Various government agencies will share information and resources to help you get ready.

...sillä jos ei tuo vielä saa innostumaan niin:

Refreshments will be served.

HetsQ, jonka mielestä toi on jotenkin vähän pimeetä, eikä kumminkaan osaa selittää miksi. Siksi siitä pitää mennä ottamaan selvää.

Päivän fakta

Suomessa joka 10 000. aikuinen on kunnanjohtaja. Sen opin juuri ministeri Braxilta.

HetsQ, joka ei kai sitten tunne kymmentätuhatta ihmistä kun ei henkilökohtaisesti tunne yhtään kunnanjohtajaa. Tavoitetta kampanjaani, jossa aion tutustua kaikkiin suomalaisiin.

PS. Tunnen yhden Mummun, joka täyttää tänään 85 vuotta. Onneks olkoon Mummulle!

All's Well That Ends Well

Jos viikon alku oli vähän nihkeää epätietoisuutta, paperisotaan kyllästymistä ja pankin tuottamia pettymyksiä, viikon loppu oli kyllä pelkkää mukavuutta.

Keskiviikkoiltana saimme ensimmäiset vieraat, Lauran ja Abdallahin, jotka suunnistivat luoksemme Ottawasta. Edellisestä tapaamisesta oli melkein kaksi vuotta, mutta juttu jatkui siitä mihin se viimeksi jäi. Naurusta.

Jo aiemmin päivällä pieni päätä kiristänyt vanne löystyi, kun kuulimme että olimme saaneet henkilönumerot eräästä ministeriöstä, ja pääsimme vihdoin anomaan ajokorttia ja ei-ajokortillisen henkilökorttia. Ajattelen: "Olemmeko siis olemassa?"

Torstaina saimme vapaudut myyntiveroista -kortin, eli maksamme täällä tästä lähin vain sen mitä hintalapussa tai hinnastossa lukee (jos jaksamme odottaa vartin kun tarjoilija huokaillen hoitaa tarvittavan paperisodan tai täytämme pienen lomakkeen, joka ruokakaupassa pitäisi viisikymmentä senttiä säästääkseen täyttää). Muille tässä monopolissa pelaaville lätkäistään tavaroiden hintalapun päälle 5,75%, ravintolalaskuun 10% ja hotellilaskuun 14,5% veroja. Tuloveron maksamme toki Suomeen, ei tässä ihan veropakolaisia olla.

Perjantai oli muuttovapaapäivä, eli siis vapaapäivä, joka alkoi sillä, että kolme nuorta miestä kantoi 57 Moskovassa pakattua laatikkoa sisään ja me revimme niitä auki kuin joululahjoja. Hilpeintä oli kun avasin ensimmäisen laatikon ja rullasin ensimmäisestä käteen osuneesta tavarasta suojapaperit päältä...sehän on Lenin-setä!

Kauan odotetusta muuttokuormasta ensimmäiseksi esiin kaivettu.

Lauantaina olimme olleet naimisissa vuoden. Siis onko siitä jo vuosi? Aika rientää kun on mukavaa ja ihanaa ja onnellista. Tämä voisi olla oman kirjoituksen paikka, mutta ei ny tehrä siitä numeroo. Se kun on kumminkin parasta juuri sellaisenaan, ilman numeroita.

Lähdimme pienen aamupalajuhlan jälkeen esittelemään vieraille Bethesdan onnelaa, ja siinä Pirjon kaupan edessä istuskellessamme ohi käveli rastapäinen poika Suomi-paita päällä ja tyttö, joka innostui heti: ootteko tekin suomalaisia, asutteko täällä! Noin viisi minuuttia myöhemmin olimme saaneet kutsun heidän kotiinsa ulkouima-altaalle polskimaan. Tarjous, josta ei voi hikisinä päivinä kieltäytyä. Uimisen päälle kun tarjottiin vielä muun muassa grillattua lohta, parempia perunoita kuin mitä Ottawasta saa sekä monta hyvää matkavinkkiä ja tarinaa sekä kiitospäivän juhliin kutsu.

Sunnuntai vei Abdallahin ja Lauran mennessään, mutta mukava mieli jäi. Varsinkin kun mulla on huomennakin melkein vapaapäivä (Labor Day), eli vain kolmen tunnin päivystyskeikka toimistolla ja sitten voi tulla jatkamaan kodin paikoilleen laittamista. Sillä kaaoshan tänne jäi. Ei niinkään niistä ihanista vieraista vaan niistä ihanista omista Moskovan tuliaisista.

Hetsku, väsynyt mutta tyytyväinen. Sillä eihän tässä edes tullut mainittua mitä kaikkea muuta kivaa tehtiin.

Se mikä ei tule laulaen

Meille tuli auto. Ei ihan itsestään, ei ihan vaivatta, ei ihan ilmaiseksikaan. Piti muun muassa pohtia voiko auton rekisteröidä jos ei ole paikallista ajokorttia jota ei voi saadakaan ennen kuin (meistä riippumattomasta prosessin kestosta) meidät ihmiset saadaan rekisteriin. Vielä epävarmempaa on voiko auton omistaa ja rekisteröidä jos ei ole minkäänlaista ajokorttia. Ja miten se on ylipäänsä mahdollista, ettei ole, onko kyse vain siitä ettei ole saanut sitä. ”Aja nyt ajokortti, Hetsku, täällä sen saisi halvalla.” Laitan hanttiin. Omistan puoli autoa, se olkoon multa toistaiseksi riittävän suuri myönnytys.

Meille tuli myös postissa paketti pankilta. Tai ihan ensin tuli pankilta kirje ettemme saa luottokorttia, koska meillä ei ole luottohistoriaa Amerikassa eikä riittävän pitkää suhdetta uuteen pankkiimme. No kidding!

Sitten tuli kollegoilta tieto että olisi kannattanut ostaa edes osa autosta luotolla ja maksaa se sitten heti pois, niin olisi luottohistoriaa. Kuulemma käteisellä kaiken maksaminen on epäilyttävän ihmisen merkki.

Mutta siis eilen tuli postissa debit-kortti (eli pankkikortti, jonka päällä oli huomioteippi ettei tämä ole luottokortti ja), joka ei toiminut kaupassa. Saimme aavistuksen siitä tilanteesta ja sen aiheuttamasta nolosta tunteesta kun kassahenkilö ilmoittaa ettei korttinne kelpaa. Tosin eilen se ei ollut yhtään noloa vaan lähinnä raivostuttavaa. Huvittaavaa sen sijaan oli se että toimimattoman debit-kortin kera oli paketissa kuistillemme heitetty (kyllä vaan) myös laatikollinen shekki-vihkoja. Olen Suomessa nähnyt shekin viimeksi toukokuun lopulla 1998.

Tiivistettynä tilannekatsaus: nyt meillä on koti, pankkitili, auto ja shekkivihko (in order of appearance). Perheen optimisti uskoo että muuttokuormakin saadaan tällä viikolla, Hetsku toivoo että jo ensi viikolla. Ensimmäiset ja kovasti odotetut vieraat sen sijaan saapuvat jo noin 30 tunnin päästä. Tervetuloa Laura ja Abdallah!

Hetsku, auton omistaja. Oho.

Sanokaa sushi kun haluatte hyvää

Tänään se iski ekan kerran, oikein isosti ja tuntuvasti: Moskova-ikävä. Ei oikeastaan sitä pienempää asuntoa, moottoriteitä jotka menivät talomme ohi, sitä pölyistä työmatkaa tai metsäpalojen hajua tai kesän sjuperhellettä.

Mutta kaikkia niitä siellä asuvia ihmisiä ja sieltä jo lähteneitäkin, jotka mielessäni linkittyvät Moskovaan.

Ja sushia, ja niitä viikkoja, kun tehtiin niiden ihmisten kanssa "kuinka monta kertaa viikossa voi syödä sushia" -ennätyksiä ja tulokseksi saatiin että noin 5-6, ja selitykseksi että "syöhän japanilaisetkin japanilaista joka päivä".

Ja sitten sitä kaikkea hulluutta, joka joskus nauratti ihan heti siinä tilanteessakin, toisinaan vasta jälkeenpäin.

Oi Moskova! (Mikko Kuustosen Moskova-biisin sävelellä)

(Täällä kumminkin) Hetsku, Washington

Arkista juhlaa

No niin, on aihetta juhlaan: reilu kaksi viikkoa kestänyt taistelu päättyi, kun saimme tietää uuden tilinumeromme HSBC:ssä. Kaksi viikkoa on niin pitkä kypsytysaika, että jopa minä aloin huomauttaa palveluntarjoajalle ettei kaikki ole mennyt ihan niin kuin piti, enkä vaan hymistellyt että "ei se mitään", ja kiroillut sitten yksinäni jälkeenpäin. Olen siis oppinut asiakkaana vaatimaan edes vähän jotain - kyllä kai siinä on jo juhlan aihe?

Järjestyksessä ensimmäinen juhla koettiin kyllä jo maanantaina. Olen nimittäin haeskellut täältä hyvää maitoa, kun Whole Foods -kauppaketjun maitohylly lupaavasti tarjosi rasvatonta ja laktoositonta maitoa (Suomessa tietysti maitojuomaa, koska haluamme nipottaa). Vaan ensimmäinen testitölkillinen (puoli gallonaa eli melkein kaksi litraa) maistui maitojauheelta, toinen vähän liian makealta ja muutenkin oudolta verrattuna siihen mitä haettiin.

Vaan maanantai, tuo päivistä parjatuin, saikin yllättävän käänteen: olimme Safewayssa ruokaostoksilla, ja kun etsin uutta maitoa testattavaksi, niin kas, mitä sieltä löytyykään: Real Goodness -maitoa! Naurettava nimi, mutta rasvatonta ja laktoositonta...ja kuka sitä valmistaakaan!

Riemu purkautui tanssiin ja kiljahduksiin kotona, kun pääsin sitä maistamaan, maistuu melkein yhtä hyvältä kuin Valion rasvaton, laktoositon maitojuoma Suomessa. MikkoMikko oli maun suhteen vähän kriittisempi, mutta hänen tilanteensa ei olekaan yhtä epätoivoinen kuin minun. Nam!

Eilen lähdimme ostosmatkalle Bethesdaan, joka sijaitsee naapuriosavaltiossa Marylandissa, mutta vain yhden metropysäkin päässä. Bethesda on kiinnostava ja hauska paikka, sillä:

• se on rekisteröimätön alue, jolla ei ole virallisia rajoja (MM:n kaivama vastaus mun kysymykseen onko Bethesda kaupunki vai kaupunginosa).
• siellä kulkee ilmainen bussi keskikaupungilla kahdeksikkoa, joten pääsimme helposti myös keskustan toisella laitamalla sijaitsevaan musiikkikauppaan.
• siellä on vaatekauppa nimeltä Pirjo*, jonka omistaja neuvoi meille mistä täältä saa hyvää ruisleipää (Whole Foodsin pakastealtaasta, testattu, oli hyvää mutta kallista tietenkin).
• Pirjon vieressä oli Five guysin kehuttu ja palkittu hampurilaisbaari, jonka hampurilaiset olivat oikeasti tosi hyviä, ja ranskalaisetkin maistuivat perunoilta! Tilasin kasvishampurilaisen, johon olin ensin vähän pettynyt sillä se olikin purilainen ilman mitään pihviä, mutta maku oli herkullinen siitä huolimatta. Laura, jos et kyläreissuunne mennessä ole saanut hyvää hampurilaista, niin käydään siellä testaamassa!
• Tien toisella puolella oli kamalan pitkä jono Georgetown Cupcakes -myymälään, jota ensin ihmettelimme (vasta-avattu? joku megahyvä tarjous? oikeasti ihan taivaallisia?) mutta lankesimme mekin lopulta pitkän jonon kiusaukseen ja ostimme kuusi ihan hyvää mutta melko ällömakeaa muffinia sieltä. Koska muffinejahan ne on, cupcaket.
• Muffinikaupan vieressä oli Applen kauppa, jonne menimme kysymään amerikkaiseen pistorasiaan sopivaa päätä tietokoneen laturiin. Tarjolla oli ensivaikutelman mukaan vaan 39 dollaria maksava koko maailman kaikkiin reikiin sopivien mötiköiden setti, jota emme aikoneet ostaa. Myyjä selvitti asiaa, ja lopulta palasi luoksemme. Mulle tuli hetkeksi tunne että hän olisi heittämässä meitä ulos, "kävelkäähän mun kanssa nyt tuonnepäin" ja viittoi ulko-ovelle...ja antoikin meille sitten vaivihkaa ilmaiseksi sellaisen mötikän. Hyvää palvelua!

Lonely planet ja monet lehdet kehuvat Bethesdaa, mutta ei ehkä ihan niin paljon kuin MikkoMikko. Sinne mennään siis vielä uudestaan.

Hetsku, joka löysi Bethesdasta myös Barnes&Noblen ison kaupan. Se on vaarallinen.

* Pirjo ei ollut yhtään whacked.

Arkinen päivä

Miten menee, kysyi joku multa kun olin tekemässä opinnäytetyötä Brysselissä. Huokailin että aika arkisesti, mutta sain moitteet, olinhan sentään Brysselissä, ei saisi valittaa!

Vaan arkihan on arkea kaikkialla. Aluksi uudessa paikassa melkein kaikki on erilaista ja jännää. Vielä on hauska käydä lähimarketeissa katsomassa mitä kaikkea ihminen voikaan syödä. Ja yllättyä muun muassa miten paljon luomu- ja terveystuotteita täällä myydään. Ja testata kaikkia löytyviä laktoosittomia rasvattomia maitoja. Mennä kävellen töihin ja tuntea itsensä tervehenkiseksi urheilijaksi. Silittää vaatteita ”pesulahuoneessa” tai leikata pensaita pihalla.
Mun arkinen päivä alkaa vähän ennen seitsemää. Kello soittaa ensin pari kertaa, mutta torkun niin pitkään kuin mahdollista, aikaeron tuoma hyöty on jo syöty. Käyn suihkussa vaikka se tuntuukin aika turhalta. Kerron kohta miksi. Suihkussa vettä pitää valuttaa jonkin aikaa ellei halua virkistävää kylmää shokkia heti aamuun. Toisinaanhan sekin on tarpeen.

Hampaidenpesun jälkeen kolistelen alakertaan. Sammutan ulkovalot, joiden toivomme karkottavan ryöstelijät talomme liepeiltä (en tiedä onko niitä, mutta vielä uskomme muiden puheita). Kytken murtohälyttimet päältä heti kun kuljen ohi, myöhemmin unohtaisin ne kumminkin. Syön jukurttia ja tuoreita marjoja ja selaan uutisia netistä, meidän aamulla Suomesta onkin tullut jo paljon uutisia ja päivityksiä. Aion tilata Washington Postin, ja jos sen saan aikaiseksi lehti pitää hakea pihalta sieltä, minne postinjakaja sen on heittänyt, pienessä muovipussissa toki ettei mene aamukasteessa mössöksi.

Varttia vaille kaheksan mun pitäisi olla jo matkalla, mutta en tietenkään ole. Silloin vasta havahdun että pitäisi lähteä. Alan kerätä tavaroita ja pakkaan eväät. Kaheksan jälkeen lähden työmatkalle. Ilman kosteusprosentti on noin 80 ja lämmintä on jo noin 25 astetta, eli neljän kilometrin matka tulee olemaan kuuma ja kostea. Ennen ekaa kolmannesta naama jo valuu hikeä. Kuljen mäkistä ja vihreää pienitaloaluetta pitkin, autoja menee paljon ohi, mutta kävellen ei vastaan tule kuin lenkkeilijöitä tai koiranulkoiluttajia. Töissä pitäisi olla puoli yhdeksältä, mutta olen siitä aina vähän myöhässä. Onneksi vain kellokortti tuntuu huomaavan.

Teen töitä kahteentoista asti jolloin koittaa työpäivän paras hetki: lounastunti (joka mulla tosin menee usein vartissa, mutta kellokortti huomaa onneksi senkin). Syön aina (aina tässä kertomuksessa on siis viimeiset kaksi viikkoa) samassa porukassa. Syön aina Mikon tekemiä eväitä; melkein aina linssikeittoa tai salaattia.

Jatkan töitä noin viiteen, työaika loppuu virallisesti kello 16.45. Jos käy tuuri, pari kollegaa on lähdössä samaan aikaan ja ottavat kyytiin, mutta jos ei käy, saan päivän toisen urheiluannoksen kävelemällä mäkistä tietä takaisin kotiin. Vatikaanin lähetystön edustalla on aina mies osoittamassa mieltään ”katolilaisia pelkureita” vastaan. Ja jos suunnittelisinkin kyydittä jääneenä bussin kyytiin hyppäämistä, bussi menee liikennevalojen kohdalla aina ohi.

Illalla huvittelemme käymällä lähimarketeissa ruokaostoksilla tai vain makaamme sängyllä ja surffaamme netissä etsien kysymyksiä päivänpolttaviin kysymyksiin: mistä voi ostaa soijarouhetta? Miten dollarin kurssi on muuttunut euroon nähden? Puhdistaako valkaisuaine hometahrat pihan nurkkaan jätetystä aurinkovarjosta? Miltä näyttää lude (eli oliko meidän kellarissa sellainen)? Onko Volkswagen Jetta Wolfsburgissä kattoluukku? Ennen puolta yhtätoista olen jo simahtanut uneen.

Eli jos vastaan että päiväni on sujunut arkisesti, niin se on mennyt jotakuinkin noin.

Hetsku, jolla on tänään arkinen päivä. Pieni juhla koittaa kun saadaan amerikkalaiset henkilöllisyystodistukset tai tili amerikkalaisessa pankissa auki. Se ei käy ihan niin käden käänteessä kuin toivoisi.

Moskova vs. Washington

Mitä eroa on Venäjällä ja Amerikalla eli Moskovalla ja Washingtonilla? Pohdin asiaa jo kuukausi sitten, ja ensimmäisenä reaktiona totesimme että jotenkin täällä on helpompi olla, eikä vähiten tietysti juuri nyt kun Moskovassa käryää ja paahtuu.

Mutta mikä on konkreettisesti eri lailla siellä tai täällä?

1. Moskovassa metroa ei tarvitse päiväsaikaan lauantaina odotella kuin korkeintaan kaksi minuuttia. Täällä odoteltiin lauantaina ostoskierroksella noin kaksikymmentä. Tosin syynä oli osin raidetyöt, mutta odotusaika on normaalistikin pidempi.

2. Washingtonissa kaikki metroasemat samanlaisia ja rumia. Moskovassa jotkut asemat ovat kuin tanssiaissaleja, ja kaikki hienompia kuin täällä, vaikka olisivatkin huonossa kunnossa.

3. Moskovassa rekisteröinti paikallisviranomaisille kesti muistaakseni viikon. Täällä viikon odoteltuamme saimme tiedon, että saattaa kestää noin 2-3 viikkoa vielä.

Toistaiseksi konkreettiset erot (mun valikoimissa lajeissa) Moskovalle 3-0. Lisää lajeja on tulossa.

HetsQ, joka voisi ihan hyvin olla myös Hetskukin. En tiedä miksi se yhtäkkiä jossain vaiheessa vaihtui.

Härän horoskooppi (menneelle viikolle)

Työ
Planeetat ovat harvinaisen hankalissa asennoissa. Yksinkertaisetkin tehtävät vaikuttavat avaruusfysiikalta. Loppuviikkoa kohti hiukan hellittää, ja voit lopettaa työviikon arvosanalla 5-.

Raha
Vaikka lähtötilanne on ihan hyvä, viikko on hyvin raskas taloudellisestikin. Rahaa palaa joka kaupassa ainakin 100 dollaria. Saat vanhasta kotikaupungistasi viestin, että muuttoasi hoitavan firman käteisvarat on lopussa. Rahojen ohimarssin vauhti saattaa kiihtyä. Hengitä syvään.

Ystävyys
Elät eri ajassa ja satojen ja tuhansien kilometrien päässä ystävistäsi (*). Tällä viikolla tapaat runsaasti uusia ihmisiä. Yritä muistaa heidän nimet, niin suhde saattaa tiivistyä jopa kaveruudeksi.

Rakkaus
Onneksi on sentään Rakkaus.

HetsQ, joka aikoo silti pitää päivätyönsä.

* Onneksi Laura sentään asuu samassa ajassa ja alle tuhannen kilometrin sekä noin neljän viikon näkemisen päässä!

Mikä maa, mikä valuutta?

Onnesta kannattaa nauttia kun se on kohdalla ja varastoida sitä keuhkot ja kainalot täyteen. Sitten kun sen hetki on ohi, voi ehkä vielä jonkun aikaa lämmitellä sen avulla kun vihmoo.

Maanantaina alkoi Amerikan arki. MikkoMikko saatteli mut aamusella työpaikalle, jonka sijainti oli jo tarkistettu lauantaisella kävelyretkellä. Ystävällinen vastaanottovirkailija päästi sisään ja tuntui vielä ihan hyvältä ja ymmärrettävältä.

En tiedä missä vaiheessa alkoi mennä vikaan, mutta yhtäkkiä mulla oli kädet täynnä tehtäviä ja muistilappuja ja hiha täynnä hihassaroikkujia, jotka olettivat että tiedän miksi joku ei toimi tai kuka sen korjaa. Tai mikä on missäkin. Tai miksi ylipäänsä, ja milloin? Joko nyt? Viimeistään tunnin päästä!

Missä minä edes olen? Tai peräti: kuka minä olen?

Eilen olin kartalla tämän kuvan verran. Tai ainakin tunnistan sen, kun katselen kuvaa.

Loppuviikon painin töitä rajusti, ja saatan päästä tälle tarkkuudelle:

Joskus, toivottavasti tämän vuoden puolella, olen jo katutasolla. Tai ainakin kaupunginosatasolla. Pliiiiiiis.

HetsQ, joka sitten myöhemmin hymyilee ja ymmärtää että tällästähän tää aina on kaikilla kun tullaan uuteen paikkaan. Nyt mua vaan harmittaa olla hölmö.

Mun koti on täällä

Ehkä kahden (hyvin) nukutun yön jälkeen voi hiljalleen uskoa että mun koti on täällä. Ja jotta voisitte kuvitella miltä kotonamme näyttää ja tulisitte pian paikanpäällekin katsomaan, niin ahkeroin tämän kuvapostauksen, vaikka kuvien lisääminen Bloggeriin ei olekaan aivan yksinkertaista. Vaan kas, tässä ne on:

Nebraska avenue 5024

Näkymä kotiovelta Nebraska avelle päin

Tässä olohuone, jonne kuvassa näkyvältä etu-ulko-ovelta astutaan sisään.

Olkkari aamun hämyssä, oikealla kajastaa ruokailuhuone...

...joka näyttää tältä...

Ja toisesta suunnasta tältä.

Tänä aamuna noin kello 05.30 nautin ruokailuhuoneen pöydän ääressä melkein täydellisen aamiaisen: tuoreita mansikoita ja jugurttia, hyvää kahvia, mangosmoothieta, jälkiuunileipää ja (eilisen) päivän lehden (jota en tietenkään syönyt).

Keittiö takaulko-ovelle päin ja MikkoMikko siellä hääräämässä.

Keittiö ovelta päin

Takapiha keittiön ovelta, tiilimökki on autotalli

Kellaripesulamme, jonka koneet käy kaasulla, kääk!

Varasto/pesulahuone

Familyroom, josta saattaa tämän maan kitarahinnoilla tulla MikkoMikon Guitarroom.

Takapiha yläkerrasta katsottuna

Meidän makuuhuone, eli virallisesti Master bedroom. Eikä yhtään siivottu kuvaa varten.

Makuuhuoneen kylpyhuone

Makuuhuoneen kylpyhuoneen kattoikkuna ja hiano lamppu!

Tärähtänyt (kuva) vierasvessa(sta)

Vierashuone, jonne hankimme lisää kalusteita ennen kuin ekat vieraat saapuvat.

Pienenpieneksi haukuttu työhuone. Ellei tuo vierashuone sitten ollut aiemmin se työhuone, koska se on pienempi kuin tää.

Parveke, jonne pääsee meidän makuuhuoneesta.

MikkoMikko ihailemassa maisemia.

Ja tältä se maisema parvekkeelta näyttää aamutuimaan.

HetsQ, joka on varsin tyytyväinen kotiin ja siihen, että tämä valokuvaesitys on vihdoin valmis vaikkakaan ei ihan sellaisena kuin sen suunnittelin.