Maanantaina alkoi Amerikan arki. MikkoMikko saatteli mut aamusella työpaikalle, jonka sijainti oli jo tarkistettu lauantaisella kävelyretkellä. Ystävällinen vastaanottovirkailija päästi sisään ja tuntui vielä ihan hyvältä ja ymmärrettävältä.
En tiedä missä vaiheessa alkoi mennä vikaan, mutta yhtäkkiä mulla oli kädet täynnä tehtäviä ja muistilappuja ja hiha täynnä hihassaroikkujia, jotka olettivat että tiedän miksi joku ei toimi tai kuka sen korjaa. Tai mikä on missäkin. Tai miksi ylipäänsä, ja milloin? Joko nyt? Viimeistään tunnin päästä!
Missä minä edes olen? Tai peräti: kuka minä olen?
Eilen olin kartalla tämän kuvan verran. Tai ainakin tunnistan sen, kun katselen kuvaa.
Loppuviikon painin töitä rajusti, ja saatan päästä tälle tarkkuudelle:
Joskus, toivottavasti tämän vuoden puolella, olen jo katutasolla. Tai ainakin kaupunginosatasolla. Pliiiiiiis.
HetsQ, joka sitten myöhemmin hymyilee ja ymmärtää että tällästähän tää aina on kaikilla kun tullaan uuteen paikkaan. Nyt mua vaan harmittaa olla hölmö.
4 kommenttia:
Onhan se niin, ja hyvä kun sen tietää. Siis että ei oo yhtään hölmö, ja parin viikon päästä on jo ihan noheva kaikissa työhommissakin. Mutta ei se inha fiilis sillä hetkellä kyllä kiva ole, eikä sitä tuskaa voi järkeilyllä tai myöhemmin koittavalla uudelleennohevoitumisellakaan oikein lievittää.
Luulen, että se olo tulee siitä (ainakin jos tosiaan vertaan sitä omaa Moskovan alkua ja "en osaa edes istua oikein päin tässä hemmetin tuolissa" -oloa) että titteli on sama kuin ennenkin, maa ja kaupunki vain muuttuvat. Siitä tulee se valheellinen luulo, että osaa hoitaa sen nimisen viran työt samalla tavalla joka puolella maailmaa, vaikka eihän se mitenkään voi niin olla.
No, tämän löpinän tarkoitus oli vain...ehkä löpistä, koska kaikki "kyllä se siitä" -vakuuttelut on tuossa tilanteessa vähän turhauttavia. Mut kyl se silti siitä...
Ihanaa, että jaksat kirjoitella kuulumisia sieltä kaiken uuden keskeltä. Talo näytti mahtavalta ja tosiaan niin kovin erilaiselta kuin edellinen!
Uusi työ, kaupunki ja valtio, on siinä teillä totuttelemista, mutta mahtavaa että olette siellä kaksin. Aika kiihdyttelee niin nopeasti, että et huomaakaan kun kotikatu on perin juurin tuttu ja hommat sujuu sutjakkaasti.
Mahtavaa syksyä! :)
Miira
Heta hei, ekan viikon jälkeen osaa jo tien vessaan, osaa keittää kahvit ja kopioida. Sit alkaa helpottamaan.
Olen juonut jo monet ip-kahvit nauraen kun olen lueskellut sun kirjoituksia. Harvoin saa kotiäiti näin hyvää viihdettä ilmaiseksi.
t. Tiina -lauransisko - K
Kiitos kaikesta kannustuksesta, kyllä se tästä, totta tosiaan! Nyt neljännen työpäivän jälkeen tuntuu jo paremmalta. Mutta eipäs nuolaista vielä.
Yritän nyt aktiivisemmin postailla kun on taas nettikin kotona ja varmaan paljon uutta ja ihmeellistä. Kiva kun kommentoitte.
Ja aivan lopuksi tahtoisin vielä kiittä....Tiinaa mukavista sanoista!
Lähetä kommentti