Arkinen päivä

Miten menee, kysyi joku multa kun olin tekemässä opinnäytetyötä Brysselissä. Huokailin että aika arkisesti, mutta sain moitteet, olinhan sentään Brysselissä, ei saisi valittaa!

Vaan arkihan on arkea kaikkialla. Aluksi uudessa paikassa melkein kaikki on erilaista ja jännää. Vielä on hauska käydä lähimarketeissa katsomassa mitä kaikkea ihminen voikaan syödä. Ja yllättyä muun muassa miten paljon luomu- ja terveystuotteita täällä myydään. Ja testata kaikkia löytyviä laktoosittomia rasvattomia maitoja. Mennä kävellen töihin ja tuntea itsensä tervehenkiseksi urheilijaksi. Silittää vaatteita ”pesulahuoneessa” tai leikata pensaita pihalla.
Mun arkinen päivä alkaa vähän ennen seitsemää. Kello soittaa ensin pari kertaa, mutta torkun niin pitkään kuin mahdollista, aikaeron tuoma hyöty on jo syöty. Käyn suihkussa vaikka se tuntuukin aika turhalta. Kerron kohta miksi. Suihkussa vettä pitää valuttaa jonkin aikaa ellei halua virkistävää kylmää shokkia heti aamuun. Toisinaanhan sekin on tarpeen.

Hampaidenpesun jälkeen kolistelen alakertaan. Sammutan ulkovalot, joiden toivomme karkottavan ryöstelijät talomme liepeiltä (en tiedä onko niitä, mutta vielä uskomme muiden puheita). Kytken murtohälyttimet päältä heti kun kuljen ohi, myöhemmin unohtaisin ne kumminkin. Syön jukurttia ja tuoreita marjoja ja selaan uutisia netistä, meidän aamulla Suomesta onkin tullut jo paljon uutisia ja päivityksiä. Aion tilata Washington Postin, ja jos sen saan aikaiseksi lehti pitää hakea pihalta sieltä, minne postinjakaja sen on heittänyt, pienessä muovipussissa toki ettei mene aamukasteessa mössöksi.

Varttia vaille kaheksan mun pitäisi olla jo matkalla, mutta en tietenkään ole. Silloin vasta havahdun että pitäisi lähteä. Alan kerätä tavaroita ja pakkaan eväät. Kaheksan jälkeen lähden työmatkalle. Ilman kosteusprosentti on noin 80 ja lämmintä on jo noin 25 astetta, eli neljän kilometrin matka tulee olemaan kuuma ja kostea. Ennen ekaa kolmannesta naama jo valuu hikeä. Kuljen mäkistä ja vihreää pienitaloaluetta pitkin, autoja menee paljon ohi, mutta kävellen ei vastaan tule kuin lenkkeilijöitä tai koiranulkoiluttajia. Töissä pitäisi olla puoli yhdeksältä, mutta olen siitä aina vähän myöhässä. Onneksi vain kellokortti tuntuu huomaavan.

Teen töitä kahteentoista asti jolloin koittaa työpäivän paras hetki: lounastunti (joka mulla tosin menee usein vartissa, mutta kellokortti huomaa onneksi senkin). Syön aina (aina tässä kertomuksessa on siis viimeiset kaksi viikkoa) samassa porukassa. Syön aina Mikon tekemiä eväitä; melkein aina linssikeittoa tai salaattia.

Jatkan töitä noin viiteen, työaika loppuu virallisesti kello 16.45. Jos käy tuuri, pari kollegaa on lähdössä samaan aikaan ja ottavat kyytiin, mutta jos ei käy, saan päivän toisen urheiluannoksen kävelemällä mäkistä tietä takaisin kotiin. Vatikaanin lähetystön edustalla on aina mies osoittamassa mieltään ”katolilaisia pelkureita” vastaan. Ja jos suunnittelisinkin kyydittä jääneenä bussin kyytiin hyppäämistä, bussi menee liikennevalojen kohdalla aina ohi.

Illalla huvittelemme käymällä lähimarketeissa ruokaostoksilla tai vain makaamme sängyllä ja surffaamme netissä etsien kysymyksiä päivänpolttaviin kysymyksiin: mistä voi ostaa soijarouhetta? Miten dollarin kurssi on muuttunut euroon nähden? Puhdistaako valkaisuaine hometahrat pihan nurkkaan jätetystä aurinkovarjosta? Miltä näyttää lude (eli oliko meidän kellarissa sellainen)? Onko Volkswagen Jetta Wolfsburgissä kattoluukku? Ennen puolta yhtätoista olen jo simahtanut uneen.

Eli jos vastaan että päiväni on sujunut arkisesti, niin se on mennyt jotakuinkin noin.

Hetsku, jolla on tänään arkinen päivä. Pieni juhla koittaa kun saadaan amerikkalaiset henkilöllisyystodistukset tai tili amerikkalaisessa pankissa auki. Se ei käy ihan niin käden käänteessä kuin toivoisi.