Usko Hetskua!

...vaikka välillä Hetsku onkin väärässä. Ensin lyhyt kertomus siitä.

Lauantaina menin Äitin kanssa pankkiautomaatille nostamaan käteistä venäläisellä Unicredit-pankkikortillani. Automaatti väitti että tunnusluku on väärä. Näppäilin saman uudestaan, edelleen väitti että se on väärä. Otin kortin koneesta ulos ja tarkistin numeron muistiinpanoistani: oikea se on, mitä se kone oikein valehtelee! Siispä kortti vielä kerran sisään, sama tunnusluku kehiin. Kortti lukkoon. Marttyyrina lähdin automaatilta. Systeemi sekoitti finanssisuunnitelmani vaikka tein kaiken oikein. Koodi oli varmasti oikea, olenhan käyttänyt sitä automaatilla monta kertaa!

Olihan se. Oikea koodi siihen mun uuteen Handelsbankenin korttiin.

Mutta sitten se tarina jonka opetus kuulemma on, että minua pitää aina uskoa. Tämän on kirjoittanut anonyymi kollega, ja oikein luvan kanssa häntä lainaan:

"Kerronpa nyt opettavaisen tarinan, joka nyt jo alkaa hymyilyttää minuakin - ainakin vähän. Eli tarina siitä, kuinka kompleksi isosta päästä voi johtaa siihen, että unohtaa avaimet kotiin ja joutuu maksamaan 68 euroa huoltoyhtiölle oven avauksesta.

Olin siis lauantaina lähdössä kauppaan, ja koska alkaa olla jo aika viileää päätin laittaa uuden neulebaskeri/pipon päähäni. Ja minullahan on iso pää. Ei siihen mahdu mitkään yhden koon hatut, pipojen kanssa on vähän parempi onni. Että sitten peilin edessä peilailin kovasti jotta näyttääkö minun pääni kovin isolta tässä uudessa baskeri/pipossa. Ja kun aikani olin peilaillut niin hermostuin jo itseeni, että on se kumma kun ei kauppaan pääse ilman että epäilee päänsä näyttävän epänormaalin isolta. Ja lähdin vauhdilla ulos ovesta ja unohdin ottaa avaimen.

Eikä tässä vielä mitään, mutta kun ei ollut puhelintakaan mukana. Soittelin muutamaa ovikelloa, mutta joko ketään ei ollut kotona tai sitten ne eivät vaan avanneet oveaan. Ajattelin sitten, että äkkiäkös minä käyn läheisessä Kampin ostoskeskuksessa soittamassa yleisöpuhelimesta. Ja sitä varten opettelin ulkoa rappukäytävän ilmoitustaululta huoltoyhtiön päivystysnumeron. Vaan eipä ollut ostoskeskuksessa yleisöpuhelinta. Eikä sitä ollut pääpostissakaan.

Sen sijaan että olisin lähtenyt takaisin kotiin soittelemaan ovikelloja menin vielä rautatieasemalle. Siellä oli hieno internetin ja puhelimen yhdistelmä, joka söi minulta euron muttei antanut mitään vastineeksi. Infosta neuvoivat menemään asematunneliin Western Unionin toimistoon. Että se hieno internetin ja puhelimen yhdistelmä kuulemma syö rahat sitä mukaa kun niitä syöttää. Kysynpähän vaan että miksi semmoinen rakkine sitten siellä asemalla on jos se ei muuta osaa kuin syödä hädänalaisten ihmisten rahat. No siellä Western Unionin toimistosta sitten soitin huoltofirmaan ja se maksoi vain 60 senttiä. Ja sitten tuli ystävällinen setä avaamaan oven ja postissa tulee 68 euron lasku.

Ja mitä tästä opimme. No sen, että olisi pitänyt uskoa Hetaa. Muistan että sinulla oli töissä vara-avain kotiin. Ja minä muistan sanoneeni, että ei mulle varmaan semmoista tilannetta tule että olisi työpaikan avain muttei kotiavainta. No lauantaina semmoinen tilanne tuli, sillä minulla oli kyllä repussani työpaikan avain. Kas kun en ota sitä pois repusta viikonloppuisin, ettei se sitten maanantaina unohdu kotiin..."

Hetsku, jota pitää uskoa aina - valikoidusti!