Kyllä meitä koetellaan

Ensin maa järisee. Sitten tulee Irene, joka ei oikeastaan ole niin hurja kuin meidän annettiin ymmärtää, mutta valmistelut Ireneä varten olivat hurjat niin töissä kuin kotonakin. Sitten tuli itse Ireneä irenemäisemmät sateet, jotka alkoivat maanantai-iltana ja kestivät perjantai-iltapäivään asti. Välillä satoi tihuuttamalla, välillä kaatamalla, välillä ukkosti nelisen tuntia putkeen. Eevan, Pian ja Satun kierrokset kaupungilla olivat siis kosteita. Ja kostea oli kellarin seinämmekin, ja naapurilla, joilta vesi pyykkitupaamme tuli, lattia oli suorastaan märkä. Eli vesivahingoniloa riittää edelleen.

Positiivisia seikkoja viime viikoilla ovat olleet Anskun, Anun, Eevan, Paavon, Pian ja Satun vierailut, 2-vuotishääpäivä ja sen juhlinta ympäri kaupunkia ja labor day -vapaa. Muutamia mainitakseni.

Viime viikot ovat siis olleet tapahtumarikkaita, ja raportoitavaa on, mutta aikaa ei ole ollut. Töissä taitaa valitettavasti jatkossakin olla hyvin tiivistä, mutta vapaa-aika hiljenee kun kohta MikkoMikkokin lähtee viikoksi reissuun. Aloittanen aktiivisemman rupattelun blogin kanssa.

Loppukevennyksenä huonekalunkaupan myyjän lähettämä käsinkirjoitettu kiitoskortti. Saatan palata ko. liikkeeseen, mutta en kyllä tuon kortin vuoksi, vaan siksi, että huonekalut siellä on upeita.

Kiitos kun ostitte pöydän, ja terveisiä Hetalle.

En jaksanut ottaa pöydästämme kuvaa, mutta liikkeen nettisivuilta jaksoin sentään myyntikuvan kopsata.

Meidän uusi ruokapöytämme, jonka päälle mahtuu hesari levälleen, vaikka kahdessakin osassa. Kuva: Crate&Barrel

Yksityiskohtia pöydästämme. Tai jostain samanlaisesta pöydästä, koska kaikki pöydät ovat uniikkeja. Kuva: Crate&Barrel

Vieraat ovat siis lähteneet. Pöydän ympärillä on tilaa. Hotelli Mikko&Hetassakin on tilaa. Joulu- ja kevätlomat myydään pian!

Hetsku, jonka talo on nyt tyhjempi, ja torstaina suorastaan tyhjä.

Vaikka maa alla horjuu

Siltä se siis tuntuu kun maa järisee. Että ensin miettii ajoiko joku tosi iso rekka ohi. Vai tuleeko tuo jyrinä jostain remonttiprojektista talon sisältä. Kestääpä se kauan. Ja ravisteleepa se melko paljon, kun ikkunatkin helisevät. Onko joku vesi- tai kaasuputki räjähtämässä?

Sitten hoksaa että kyse voisi olla maanjäristyksestä. Menee hölmönä seisomaan oviaukkoon. Alimmassa kerroksessa työskentelevänä pelkää että koko talo sortuu päälle. Isompaa ravistelua ei kestä ehkä kuin korkeintaan 10 sekuntia, mutta ne onkin niitä pitkiä sekunteja.

Sitten joku huutaa että kaikki ulos. Ihan kuin olisi vain odottanut joltain tätä käskyä; vasta sitten tajuaa lähteä pihalle. Loikkii portaat ylös ennätysnopeasti, eikä muista ajatelleensa matkalla (joka kestää ehkä toiset kymmenen sekuntia) yhtään mitään. Myöhemmin joku kommentoi että avoimet portaatkin tärisivät niin että joku pelkäsi että ne irtoaa.

Sitten seisoo isossa porukassa pihalla hölmistyneenä. Mitä se oli? Maanjäristys tuntuu loogiselta vastaukselta, mutta eihän täällä Yhdysvaltojen itärannikolla pitäisi järistyksiä olla. Hetken pihalla seisottuaan porukka päättää mennä sisälle. Alakerran työhuone ei kovasti houkuttele*.

Hetsku, shaken and stirred, niin kuin tässä yhteydessä kuuluu sanoa.

* Mutta ruoka kyllä houkuttelee. Otsikkoon lainattu laulu voisi jatkua että "Vaikka maa alla horjuu, niin nälkä kuole ei".

Kaiken pelastaa Paavo (mutta ei Väyrynen)

Kun pelko uusista puukkoryöstöistä omilla nurkilla alkaa jyllätä,
kun raivoan yritysten monimutkaisten ulkoistamis- ja hajauttamisjärjestelyjen aiheuttamaa maailmantuskaa (ja siitä johtuvaa turhaa aikaista töihin tulemista),
kun suren isotädin ei yllättävää mutta kuitenkin yhtäkkistä kuolemaa,
kun olen huolestunut läheisteni jaksamisesta,
kun teen miljoonaa pientä askaretta päivittäin töissä ja tunnen silti etten saa mitään valmiiksi,

pelastaa tilanteen hoitakoira Paavo, joka haukkuu sitä toista kääpiömäyräkoiraa, joka vaanii Paavoa astiakaapin lasioven pinnalla...

...ja joka yrittää "tappaa" melkein itsensä kokoisen Reinon.

 Hetsku, joka totisesti ymmärtää miksi esimerkiksi hoitokodeissa annetaan koiraterapiaa.

Päivän kuvat, vuoden takaa

En keksi mitään sanottavaa. Siksi kaivoin puhelimestani kuvia vuoden takaa. Näiden avulla voi fiilistellä viime elokuun alkuinnostusta ja -ihmettelyä.

 Valkoinen talo. Jos joku ihmettelee miksi laitoin näin huonon kuvan blogiini, niin siihenkin on selitys: otin melko tarkkaan tasan11 vuotta aiemmin suurinpiirtein samanlaisen kuvan samassa tilanteessa, eli liikkuvasta autosta. Sittemmin talosta on tullut otettua parempiakin kuvia, julkaistaan niitä sitten seuraavassa erässä vaikka.

Lounas. Olimme olleet ostoksilla ja mulla oli hirmuinen nälkä, tilasin munakoiso-mozzarella pastan. Tuo annos oli niin jätti, että söin siitä hirmunälkääni ehkä kolmasosan, ja sitten riitti vielä pari kertaa evääksi töissäkin. Annoskoko oli siis amerikkalainen?

Tähän aikaan Suomessa keskusteltiin kiihkeästi sikainfluenssapiikkien aiheuttamista narkolepsia-tapauksista, joten minulle tämä mainos ei ollut yhtään houkutteleva. Täällä (toki näitä ei sika-) flunssapiikkejä mainostettiin kaikkialla.

Kun sain shekkivihon, olin sitä mieltä ettei sitä tarvita ikinä. Tässä menossa toinen shekki, eka itsekirjoitettu, maksuna muuttomiehille jostakin verosta tai palvelumaksusta tai joku vedätys, mistä sitä ekoina päivinä mitään tietäis, maksaa vaan. Ja onhan noita shekkejä tullut kirjoiteltua sen jälkeenkin.

Hetsku, jonka seuraava kuva ja juttu on ehkä muuan Paavo Nurmesta

Puhu suomea!

On se hyvä että laitteet osaavat suomen kieltä.

Hetsku, joka saatteli juuri navigaattori-Joonaksen ja Rosan matkalle kohti Wieniä.

Mielenkiintoista!

...on se, että olen kahtena peräkkäisenä päivänä sanonut MikkoMikolle, että tunnen itseni amerikkalaistuneeksi. En ole varmaan muuttunut yhtään miksikään, mutta mielenkiintoista olikin pohtia miksi se tunne tuli niissä tilanteissa kun se tuli.

Eilen kävelimme Washingtonin "vanhassa kaupungissa" eli Georgetownissa ja etsimme kaverin avovaimolle tiettyjä Uggin kenkiä. Itse en ymmärrä niiden karvatossujen ihanuutta, mutta autan salapoliisi- ja hakutehtävissä aina innolla, varsinkin kun saan tarkat ohjeet. Menin liikkeeseen, kaivoin kännykän ja sieltä viestin jossa kenkien malli ja väri oli kerrottu, ja kysyin että löytyykö näitä. Ei löydy, eikä löytynyt kaupan omasta ohjelmasta koneeltakaan moisia kenkiä. Myyjä olisi mielellään esitellyt muita malleja, mutta sanoin että sorry vaan, mua kiinnostaa vain juuri tämä tietty. Myyjä neuvoi menemään vielä toiseen liikkeeseen, josta sain saman vastauksen, ei sellaisia kenkiä tuntunut olevan heidän mielestä olemassakaan. Ja jostain syystä juuri tässä tilanteessa tunsin toimivan kuin amerikkalainen nainen shoppailemassa käydessään. Miksi? En ymmärrä. Kai suomalainenkin nainen hakee kaupasta joskus jotain tiettyä? Tai chileläinen?

Tänään iski sama tunne salille mennessä. Yleensä pakkaamme reppuun salivaatteet, pyyhkeet ja puhtaat alusvaatteet, menemme salille, vaihdamme urheiluvaatteet, urheilemme, käymme suihkussa, puemme puhtaat vaatteet päälle ja lähdemme kotiin. Alastomuushan on täällä kuntosaleillakin vähän no-no, joten usein suihkussa ja saunassa1 käyvät puhuvat jotain muuta kieltä kuin englantia2, amerikkalaiset hyppäävät niine hyvineen autoon ja ajavat kotiin suihkuttelemaan. Tänään kumminkin päätin jo kotoa lähtiessä, että kävisin vasta kotona suihkussa. Ulkona on niin kuumaa ja hikistä, että kotiin saapuessa olisi joka tapauksessa hikinen. Ja mitä sitä toisaalta salille vaatteita vaihtamaan kun ne urheiluvaatteet voi vaihtaa jo kotona. Mukaan vaan vesipullo, avaimet ja pari lehteä, joilla voi viihdyttää itseänsä kuntopyörän tai stepperin ääressä. Ja taas se iski, bim! Tunne siitä että tekee asioita niin kuin amerikkaiset. Tai että näyttää edes vähän siltä.

Oikeasti en tee yhtään mitään eri lailla. Mistä siis on kyse? Ehkä alan sopeutua tänne? BIM!

Hetsku, joka huomaa että tasan vuosihan siinä vaan menikin, jos siitä on kyse.


1 Jossa ollaan pyyhe päällä eikä heitetä vettä, sillä "täähän on sähkösauna!".
2 paitsi se umpimielinen suomalainen, joa ei puhu mitään ja heittää vettä kiukaalle

Kas kas, mitäs meillä onkaan laatikossa?

Kaksi vuotta sitten mietimme muuttaako Amerikkaan vai Afrikkaan. Afrikka houkutteli, mutta arvelimme että Amerikassa lie MikkoMikolle paremmin työpaikkoja. En erityisesti kadu valintaamme1, mutta joskus mietin millaista olisi asua Tansaniassa. Varmasti vähemmän tärkeilyä kun ei olla maailman navassa. Paljon enemmän kaikkea uutta, teeveestä ei-tuttua. Parempaa ruokaa, ehkä? En tiedä, sillä en ole Tansaniassa koskaan käynyt. Selvittääkseni millaista mikään on Afrikassa täytyisi varmaan matkustaa (tai muuttaa) paikanpäälle.

Yhtenä loputtoman pitkän lomanjälkeisen arkiputken työaamuista2 kaivelin lähtiessäni postinjakajan auki jättämää postilaatikkoa. Siellä liikahti joku. Vedin käteni laatikosta ja huusin niin niin kovaa, että MikkoMikko kuuli huutoni sisälle ja yksi laulukaskas vaipui koomaan huudostani.

You've got mail!

Näinhän tää otus näyttää melkein sympaattiselta. Enpä vaan ehtinyt säikähdyksissäni katsoa häntä tarpeeksi tarkkaan.

Meillä MikkoMikolle kuuluu hyönteisten ja lintujen poisto sisä- ja ulkotiloista sekä niiden kuvaaminen.  Minun kontolle jää huutaminen, sekä sen pohtiminen, että kuinkahan ehkä Washingtonia ötökkäisemmässä eteläisessä Afrikassa pärjäilisi meikäläisen hermoilla.

Hetsku, jonka eräällä veljellä tosin saattaisi olla Afrikassa vielä Hetskuakin vaikeampaa

1 Vaikka ohjelmistotestaajan paikkoja ei joka nurkalla vastaan tulekaan.
2 Joita on takana nyt siis vasta 10. Kuinka väsähtäneltä kuulostankaan jo nyt.