A nightmare come true

Oletko koskaan nähnyt painajaista, että olisit puolialasti pomon edessä? Minä en ole, mutta tänään olin.

Kaikki alkoi siitä että Naapuri neuvoi tuomaan töihin erilliset työhousut; työmatkoilla kannattaisi kuulemma rapauttaa ja kastella farkkuja. Se oli viisas neuvo. Housut kuluvat vähemmän kun niitä pestään vähemmän ja maailmakin pelastuu.

Olen siis nyt kuukauden ajan vaihtanut töissä työvaatteet. Joskus menen häveliäästi vessaan ottamaan toiset housut jalasta, joskus menen työhuoneen yhteydessä olevaan koppiin riisuutumaan ja pukemaan. Useimmin, laiskuuttani, olen vaihtanut housuja lähimmän kollegan läsnäollessa työtuolilla ja työpöydän ääressä istuen. Toiset pois, toiset jalkaan, suitsait. Työhuoneemme ulkopuolella on kameravalvonta ja meillä siis mahdollisuus nähdä kuka meitä milloinkin lähestyy, joten mielestäni vaaraa ei ole ollut.

Vaarallisinta on tuudittautua vaarattomuuteen. Silloin vaaraa hiipii lähelle. Kuinkas muuten kuin työpaikan hierarkian ykkösen muodossa.

Tapahtui tänään:

Olen lähdössä töistä, riisunut työhousut, ottanut käsiini farkut ja vitsailen puolialastomasta tietohallintotyöläisestä (alastomaan kokkiin viitaten) läsnäolevalle kahdelle naiskollegalle kun yhtäkkiä työhuoneeseen ilmestyy miespuolinen päällikköni. Hän ei kommentoi housuuttomattomuuttani, ehkä hän ei edes huomaa sitä. Toteaa vain jättävänsä meille muutamia dokumentteja. Nyökkään housuttomana, kollega vastaa asian olevan hoidossa. Päällikkö poistuu, minä istun hiljaa tuolissani. Vasta kun mies on riittävän kaukana työhuoneestani alan vetää farkkuja jalkaan kollegoiden räjähtässä nauruun.

HetsQ, joka joskus halusi lempinimeksensä Housu. Nomen est Omen.