Viestintä yleensä epäonnistuu, paitsi sattumalta, tietää Osmo A. Wiio. Ja ihan varmana epäonnistuu jos molemmat viestijät eivät puhu samaa kieltä hyvin, täydentää Hetsku.
Olin eilen raivona remonttimiehille. Kehittelin vitsiä "Kuinka monta ikkunaremonttimiestä tarvitaan vaihtamaan lamppu". En keksinyt vain yhtä hyvää vastausta. Joko ei yhtään, sillä ikkunaremonttimiehet eivät kuitenkaan tule vaihtamaan sitä. Tai viisi, joista ensimmäinen on asiakas, toinen on asiakkaan venäjänkielinen kollega jolle asiakas soittaa, kun työmiehiä ei näy. Kollega soittaa talon isännöitsijälle, joka vastaa koko projektista. Isännöitsijä soittaa remonttifirman dirikalle, joka soittaa työmiehelle. Lopulta tähän soittoketjuun kyllästynyt asiakas vaihtaa itse lampun.
Tänään remonttimiehistä suosikkini, Anton, saapui remonttinaisen kanssa muutamaa minuuttia vaille yhdeksän - etuajassa! Anton ihmetteli, mitä eilen oikein tapahtui. Olivat kuulemma yhdeksältä käyneet oven takana, mutta ovea ei avattu, sillä olin Antonille edellisellä viikolla sanonut että olen kotona vasta kello 10.
Anton oli dirikalle sanonut ettei asuntoon päästä kuin vasta kymmeneltä, mutta dirikka oli käskenyt työmiehet paikalle jo yhdeksältä, ja sitten toiseen projektiin kun asiakas ei suvainnutkaan olla ovea avaamassa. Näin jälkeenpäin ajateltuna olisi kai pitänyt pyytää venäjänkielistä kollegaa soittamaan isännöitsijälle ja dirikalle remonttiaikataulusta. Tietämättäni oioin soittoketjussa, ja senhän kaikki tietää, että oikominen voi olla itse asiassa kiertämistä, jos ei tiedä mitä tekee.
No, tänään kuitenkin ikkunaremonttiprojekti eteni niin kuin sen kuvittelinkin etenevän. Anton kysyi moneen asti voivat olla. Lupasin, että yhteen, ja huomenna samoin. Maanantaina vaikka koko päivän, jotta remontti saadaan valmiiksi. Sitten projektin paree ollakin jo valmis!
Seuraavat vieraat saapuvat jo ensi viikon perjantaina, enkä halua heitä majoittaa suojamuovin alle nukkumaan.
Hetsku, jonka mielestä työmiehet on cool, mutta se ärsyttävä dirikka vois painua hittoon!
27.9.07
26.9.07
Back in the USsr..eiku Moscow and ikkunaremontti
Palasin aamulla Moskovaan. Onneksi kollega matkusti samalla junalla, ja pääsin häntä vastaantulleen auton kyydissä töihin. Kassien kanssa metron aamuruuhkassa olisi voinut hermo mennä.
Hermo meni vasta kotona. Olin jo ennakkoon ärtynyt, kun tiesin että ikkunaremonttimiehet tulevat kello 10 jatkamaan hommia, ja olen taas tyhjän panttina kotona. Olinkin ihan tosityhjän panttina pari tuntia, sillä ikkunaremonttimiehet eivät tulleetkaan. Kello 11 aloin soittelemaan heidän peräänsä, ja kello 11.15 ilmoitettiin että puolen tunnin päästä tulevat. Kello 12.15 päätin että enää en odota, vaikka se tarkoittaakin että odottelu siirtyy jollekin toiselle päivälle.
Murrrr.
Hetsku, jonka mielestä sovituista ajoista pidetään kiinni!
Hermo meni vasta kotona. Olin jo ennakkoon ärtynyt, kun tiesin että ikkunaremonttimiehet tulevat kello 10 jatkamaan hommia, ja olen taas tyhjän panttina kotona. Olinkin ihan tosityhjän panttina pari tuntia, sillä ikkunaremonttimiehet eivät tulleetkaan. Kello 11 aloin soittelemaan heidän peräänsä, ja kello 11.15 ilmoitettiin että puolen tunnin päästä tulevat. Kello 12.15 päätin että enää en odota, vaikka se tarkoittaakin että odottelu siirtyy jollekin toiselle päivälle.
Murrrr.
Hetsku, jonka mielestä sovituista ajoista pidetään kiinni!
25.9.07
Lisää kirjoja ja cd-levyjä!
Ostin eilen seitsemän cd-levyä ja kolme kirjaa. Kumpiakaan ei ole koskaan liikaa. En kuluta rahaa vaatteisiin tai kosmetiikkaan, mutta kirja- ja levykauppaan voi upottaa hyvällä omatunnolla (sic) vaikka kaikki rahansa.
Kirjakaupasta tuli tiedostamatta valittua aika hyvä perehdytyssetti:
- Suomi-Venäjä-sanakirja, jossa 77 000 sanaa. Vanha taskusanakirja on vuodelta 1991, eikä sisällä kovinkaan modernia sanastoa.
- Insightin Moskova-opas. LP on kaikilla, sitä voi tarvittaessa lainata heiltä.
- Outi Parikan Äiti-Venäjän aapinen. Selailin sitä illalla, ja naurahdin ääneen lopussa olevalle listalle "Olet ollut liian kauan Venäjällä kun..." ja sen kohdalle "Tummalla suklaalla kuorrutettuja luumuja voi mielestäsi kutsua konvehdeiksi." En ole selvästikään ollut vielä Moskovassa liian kauan. Ei ne ole konvehteja!
Hetsku, jonka mielestä oikeita konvehteja myydään, saadaan ja syödään jouluisin ihan liikaa.
Kirjakaupasta tuli tiedostamatta valittua aika hyvä perehdytyssetti:
- Suomi-Venäjä-sanakirja, jossa 77 000 sanaa. Vanha taskusanakirja on vuodelta 1991, eikä sisällä kovinkaan modernia sanastoa.
- Insightin Moskova-opas. LP on kaikilla, sitä voi tarvittaessa lainata heiltä.
- Outi Parikan Äiti-Venäjän aapinen. Selailin sitä illalla, ja naurahdin ääneen lopussa olevalle listalle "Olet ollut liian kauan Venäjällä kun..." ja sen kohdalle "Tummalla suklaalla kuorrutettuja luumuja voi mielestäsi kutsua konvehdeiksi." En ole selvästikään ollut vielä Moskovassa liian kauan. Ei ne ole konvehteja!
Hetsku, jonka mielestä oikeita konvehteja myydään, saadaan ja syödään jouluisin ihan liikaa.
24.9.07
Internetissä
Olen tänään käynyt Herrainsalongissa, Sampo-pankissa, Aleksi 13:n kampaamokaupassa, apteekissa, kirjakaupassa, levykaupassa, entisellä työpaikalla ja Nepskussa sekä Sokoksessa heikkotuloksisilla jakkupukuostoksilla. Rahaa meni varmaan 250 euroa kiertoon ja jonkin verran sinne pankkitilillekin.
Tänään olen ollut myös kotona internetissä. Se on kivaa. Siksi lainaankin tähän raportin päätteeksi Jyrki Lehtolaa, joka on Iltalehdessä 11. kesäkuuta 2004 tiivistänyt hyvin sen, miksi en voi enää millään käsittää kuinka ennen elettiin ilman nettiä.
[Samuli] Edelmann on taiteilija, joka katsoo niin kiinteästi sisäänsä, ettei hän enää näe ympärilleen. 'Jokaisessa itsessään piilee vastaus päätä kiertäviin kysymyksiin, jos vain uskaltaa pysähtyä ja katsoa', hän sanoo. Nuo sanat eivät merkitse minulle mitään. Mitään.
Kuka on Algerian valtiovarainministeri? Miten tehdään vorschmack? Miten Petteri Jussilaan [RIP] voisi ottaa yhteyttä? Pysähdyn. Katson. En löydä vastauksia sisältäni. Löydän ne Internetistä.
Hetsku, joka on ainakin tämän kerran Lehtolan kanssa samaa mieltä.
Tänään olen ollut myös kotona internetissä. Se on kivaa. Siksi lainaankin tähän raportin päätteeksi Jyrki Lehtolaa, joka on Iltalehdessä 11. kesäkuuta 2004 tiivistänyt hyvin sen, miksi en voi enää millään käsittää kuinka ennen elettiin ilman nettiä.
[Samuli] Edelmann on taiteilija, joka katsoo niin kiinteästi sisäänsä, ettei hän enää näe ympärilleen. 'Jokaisessa itsessään piilee vastaus päätä kiertäviin kysymyksiin, jos vain uskaltaa pysähtyä ja katsoa', hän sanoo. Nuo sanat eivät merkitse minulle mitään. Mitään.
Kuka on Algerian valtiovarainministeri? Miten tehdään vorschmack? Miten Petteri Jussilaan [RIP] voisi ottaa yhteyttä? Pysähdyn. Katson. En löydä vastauksia sisältäni. Löydän ne Internetistä.
Hetsku, joka on ainakin tämän kerran Lehtolan kanssa samaa mieltä.
22.9.07
Junassa
Ei jälki- vaan etukirjoitus: Kirjoitan tätä autenttisessa ympäristössä junan yläpedillä. Tähän muuten niin kelpoon matkustustapaan ei kuulu nettiyhteyttä, eli olen postannut tämän myöhemmin periltä kellon ollessa edelleen tunnin enemmän Moskovassa kuin Suomessa.
Istun junan kupeessa kolmen venäjää äidinkielenään puhuvan matkatoverin kanssa. Toinen naisista, Natalia, ja mies, Dimitri, saattavat olla pariskunta. He ovat noin 35-40-vuotiaita, ja selvästi läheisiä, mutta eivät ehkä siltikään avioparin oloisia. Sisaruksia? Ei yhtään samannäköisiä, mutta saattavathan he silti olla verisukuakin. Tai vain läheisiä kollegoja. Natalia on ehkä raskaana. Ainakin hän pitelee kättä vatsallaan ja silittelee sitä, ja vaatii Dimitriä väistymään että voi maata milloin mitenkin päin.
He ovat matkalla ekskursiolle Norjaan Turun ja Ruotsin kauttta. Heidän nimensä ja matka-aikeensa tiedän, sillä suomalainen tullimies niitä heiltä - ehkä hiukan alentuvaan tyyliin - kysyi. He eivät selvästikään ole usein matkustaneet junalla ulkomaille. He tutkivat jo Moskovan Leningradin-asemalla sänkyjen tikapuita, ihastelivat matkalaukkujen säilytyspaikkaa sängyn alla, ja nyökkäsivät iloisesti toisilleen kun juna nytkähti liikkeelle asemalta. Ja kun junapalvelija yli seitsemän tuntia myöhemmin, kello 6.23, huomautti että vessat ovat rajalla suljettuina, "paree käydä nyt jos tarvitsee", molemmat pomppasivat ylös, pukeutuivat, sulkivat sängynsä ja istuivat odottamaan hämärässä dokumentit käsissään.
Muutaman kummastuneen katseen he loivat yläpetilleni, suomalaistyttöön, joka vain jatkoi makaamistaan kirjaa lukien. Tyttö ilmoitti tullimiehille venäjäksi ettei puhu sitä kovin hyvin. Tullimies tarjosi iloisesti kielivaihtoehdoiksi englannin, suomen ja ranskan. Tyttö olisi puhunut englantia, mutta tullimies vastasikin sujuvalla suomella. Sitä osaaville kävi ilmi, että tytöllä on vain reppu mukanaan, ei tullattavaa, ja rahaakin vain 80 euroa. Opiskelija matkalla kotiin?
Kolmas matkakumppanini on viisikymppinen nainen, joka on selvästi matkustellut tällä junalla enemmän. Hän tietää mitä mihinkin matkan vaiheeseen kuuluu ja mitä eri vipuja vetämällä hytissä tapahtuu. Hän tulkkaa suomalaisen rajamiehen hyvin suomalaisella aksentilla venäjäksi esittämät kysymykset. Hänellä on Venäjän passin lisäksi Suomen passi, ja siksi en tullimiehien kautta saakaan hänestä lisätietoja.
Vähän myöhemmin venäjän rajaviranomaiset tarkistavat passit, ja vanhempi kollega osoittaa nuoremmalle passiani ja mutisee jotakin diplomaatista. En saa hänen sanoista selvää, mutta kuulen kyllä Natalian huomautuksen Dimitrille. Hän on diplomaatti! En ilmeisesti juurikaan vastaa heidän mielikuvaansa siitä.
He tuskin ymmärsivät mitä tullimiehille suomeksi sanoin, eivätkä he ehkä tiedä ettei minun olisi tarvinnut tullimiehelle juurikaan vastailla. Sitä he eivät varmastikaan tiedä, että minulla on matkassani rahaa enemmän kuin ilmoitin. Ei mitään huimia summia, joitakin satoja euroa omia rahojani, jotka aion tallettaa tililleni Suomessa.
Miksi en kertonut totuutta tullimiehelle? Olisi tuntunut hänen mukavan asenteensa ja "kielitarjoilun" vuoksi tylyltä huomauttaa että nautin diplomaattista koskemattomuutta, "mun matkatavarat ei kuulu sulle!". En tiennyt paljonko rahaa olisi saanut ilman hässäkkää kuljettaa jos olisi ei-diplomaatti. Sitäpaitsi virttynyt lookini tuki hyvin tarinaa, enkä tuntenut edes valehtelevani. Minulla oli hyvin opiskelijamainen olo.
Rajan Vainikkalassa ylitettyämme Dimitri, joka nojaa kasvot kiinni ikkunassa, kuiskaa Natalialle iloisesti "Olemme jo Suomessa!". Heidän syitään tietämättä voin yhtyä iloonsa. Kivaa olla Suomessa.
Hetsku, joka on suorittanut kahdessa paikassa samaan aikaan olemisen ihmeen: olen sekä junassa että äitin luona Vantaalla
Istun junan kupeessa kolmen venäjää äidinkielenään puhuvan matkatoverin kanssa. Toinen naisista, Natalia, ja mies, Dimitri, saattavat olla pariskunta. He ovat noin 35-40-vuotiaita, ja selvästi läheisiä, mutta eivät ehkä siltikään avioparin oloisia. Sisaruksia? Ei yhtään samannäköisiä, mutta saattavathan he silti olla verisukuakin. Tai vain läheisiä kollegoja. Natalia on ehkä raskaana. Ainakin hän pitelee kättä vatsallaan ja silittelee sitä, ja vaatii Dimitriä väistymään että voi maata milloin mitenkin päin.
He ovat matkalla ekskursiolle Norjaan Turun ja Ruotsin kauttta. Heidän nimensä ja matka-aikeensa tiedän, sillä suomalainen tullimies niitä heiltä - ehkä hiukan alentuvaan tyyliin - kysyi. He eivät selvästikään ole usein matkustaneet junalla ulkomaille. He tutkivat jo Moskovan Leningradin-asemalla sänkyjen tikapuita, ihastelivat matkalaukkujen säilytyspaikkaa sängyn alla, ja nyökkäsivät iloisesti toisilleen kun juna nytkähti liikkeelle asemalta. Ja kun junapalvelija yli seitsemän tuntia myöhemmin, kello 6.23, huomautti että vessat ovat rajalla suljettuina, "paree käydä nyt jos tarvitsee", molemmat pomppasivat ylös, pukeutuivat, sulkivat sängynsä ja istuivat odottamaan hämärässä dokumentit käsissään.
Muutaman kummastuneen katseen he loivat yläpetilleni, suomalaistyttöön, joka vain jatkoi makaamistaan kirjaa lukien. Tyttö ilmoitti tullimiehille venäjäksi ettei puhu sitä kovin hyvin. Tullimies tarjosi iloisesti kielivaihtoehdoiksi englannin, suomen ja ranskan. Tyttö olisi puhunut englantia, mutta tullimies vastasikin sujuvalla suomella. Sitä osaaville kävi ilmi, että tytöllä on vain reppu mukanaan, ei tullattavaa, ja rahaakin vain 80 euroa. Opiskelija matkalla kotiin?
Kolmas matkakumppanini on viisikymppinen nainen, joka on selvästi matkustellut tällä junalla enemmän. Hän tietää mitä mihinkin matkan vaiheeseen kuuluu ja mitä eri vipuja vetämällä hytissä tapahtuu. Hän tulkkaa suomalaisen rajamiehen hyvin suomalaisella aksentilla venäjäksi esittämät kysymykset. Hänellä on Venäjän passin lisäksi Suomen passi, ja siksi en tullimiehien kautta saakaan hänestä lisätietoja.
Vähän myöhemmin venäjän rajaviranomaiset tarkistavat passit, ja vanhempi kollega osoittaa nuoremmalle passiani ja mutisee jotakin diplomaatista. En saa hänen sanoista selvää, mutta kuulen kyllä Natalian huomautuksen Dimitrille. Hän on diplomaatti! En ilmeisesti juurikaan vastaa heidän mielikuvaansa siitä.
He tuskin ymmärsivät mitä tullimiehille suomeksi sanoin, eivätkä he ehkä tiedä ettei minun olisi tarvinnut tullimiehelle juurikaan vastailla. Sitä he eivät varmastikaan tiedä, että minulla on matkassani rahaa enemmän kuin ilmoitin. Ei mitään huimia summia, joitakin satoja euroa omia rahojani, jotka aion tallettaa tililleni Suomessa.
Miksi en kertonut totuutta tullimiehelle? Olisi tuntunut hänen mukavan asenteensa ja "kielitarjoilun" vuoksi tylyltä huomauttaa että nautin diplomaattista koskemattomuutta, "mun matkatavarat ei kuulu sulle!". En tiennyt paljonko rahaa olisi saanut ilman hässäkkää kuljettaa jos olisi ei-diplomaatti. Sitäpaitsi virttynyt lookini tuki hyvin tarinaa, enkä tuntenut edes valehtelevani. Minulla oli hyvin opiskelijamainen olo.
Rajan Vainikkalassa ylitettyämme Dimitri, joka nojaa kasvot kiinni ikkunassa, kuiskaa Natalialle iloisesti "Olemme jo Suomessa!". Heidän syitään tietämättä voin yhtyä iloonsa. Kivaa olla Suomessa.
Hetsku, joka on suorittanut kahdessa paikassa samaan aikaan olemisen ihmeen: olen sekä junassa että äitin luona Vantaalla
20.9.07
Tukikohtia Moskovan karttaan
Olen käyttänyt nyt elämästäni kaksi viimeisintä päivää ikkunaremontin tuijotteluun. Se saa puolestani riittää.
Valitettavasti ikkunaremonttimiesten esimies oli sitä mieltä, että vielä tarvitaan kolme päivää. Aion kompromissinvastaisesta elämänasenteestani huolimatta suostua yhteen kompromissipäivään. Lähettäkööt sinä päivänä vaikka puna-armeijan kuoron verran miehiä kotiini, jos sen verran tarvitaan, että neljän ikkunan ympärykset saadaan viimeisteltyä. Kele!
Nyt kotini on taas paketoitu, mutta vain muovin alle. Sen muovin päälle ja kaikkialle muuallekin on laskeutunut kevyt pölykerros. Sitä on jääkaapissa, peilissä, pöydälle jätetyssä kahvikupissa, puhelimen päällä ja sisällä, kukkien lehdillä ja kurkussa, varmaan keuhkoissakin.
Sen sijaan että haluaisin kulkea +10 - +15-asteisessa kämpässäni kengät jalassa ja olla tekemättä mitään (kun kaikki tavarat on peitetty muovilla), haluaisin mielummin kävellä kaupungilla ja kerätä alla olevaan karttaan vähän lisää kiintopisteitä.
Nyt alareunassa näkyy pienellä merkitty +, joka on kotini kohdalla. Siitä vähän vasemmalle on piirretty ympyrä lähetystön kohdalle. Matka siinä välillä on siis työmatkani, joka tarkkojen laskelmien mukaan on noin 1750 metriä linnuntietä.
Olen lisäksi ympyröinyt karttaan Punaisen torin, en siksi että se olisi kiintopiste työmatkani varrella vaan siksi, että siellä olen heittänyt yhden hienoimmista kuperkeikoistani.
Oikeassa ylänurkassa on vielä yksi ympyrä Leningradin-aseman ympärillä. Sieltä lähtee tooketti huomenna Suomeen, ja sinne se sitten keskiviikkoaamuna myös palaa. Sitä kautta ovat muutkin tervetulleita kulkemaan!
Valitettavasti ikkunaremonttimiesten esimies oli sitä mieltä, että vielä tarvitaan kolme päivää. Aion kompromissinvastaisesta elämänasenteestani huolimatta suostua yhteen kompromissipäivään. Lähettäkööt sinä päivänä vaikka puna-armeijan kuoron verran miehiä kotiini, jos sen verran tarvitaan, että neljän ikkunan ympärykset saadaan viimeisteltyä. Kele!
Nyt kotini on taas paketoitu, mutta vain muovin alle. Sen muovin päälle ja kaikkialle muuallekin on laskeutunut kevyt pölykerros. Sitä on jääkaapissa, peilissä, pöydälle jätetyssä kahvikupissa, puhelimen päällä ja sisällä, kukkien lehdillä ja kurkussa, varmaan keuhkoissakin.
Sen sijaan että haluaisin kulkea +10 - +15-asteisessa kämpässäni kengät jalassa ja olla tekemättä mitään (kun kaikki tavarat on peitetty muovilla), haluaisin mielummin kävellä kaupungilla ja kerätä alla olevaan karttaan vähän lisää kiintopisteitä.
Nyt alareunassa näkyy pienellä merkitty +, joka on kotini kohdalla. Siitä vähän vasemmalle on piirretty ympyrä lähetystön kohdalle. Matka siinä välillä on siis työmatkani, joka tarkkojen laskelmien mukaan on noin 1750 metriä linnuntietä.
Olen lisäksi ympyröinyt karttaan Punaisen torin, en siksi että se olisi kiintopiste työmatkani varrella vaan siksi, että siellä olen heittänyt yhden hienoimmista kuperkeikoistani.
Oikeassa ylänurkassa on vielä yksi ympyrä Leningradin-aseman ympärillä. Sieltä lähtee tooketti huomenna Suomeen, ja sinne se sitten keskiviikkoaamuna myös palaa. Sitä kautta ovat muutkin tervetulleita kulkemaan!
(Klikkaa toki karttaa, niin ei tartte tihrustella)
Hetsku, joka kulkee nyt iltakahdeksalta vihdoin kotiin vain palatakseen aamukahdeksaksi takaisin. Ja joka huomasi että karttaan tuli koti ja työpaikka piirrettyä tosi pienellä, mutta jääköön vähän haeskeltavaa lukijoille.
18.9.07
Asettautumisjuhlissa sukelluspuvussa
Viikonloppu meni juhlia valmistellessa, juhliessa ja toisia toivoessa. Perjantaina rahtasin apunaisena elintarvikkeita Laurakaisan lukaaliin, jonka yläkerrassa huhutaan asuvan muuan herra Sergei Lavrovin. Lauantaina juhlistimme tuota uutta kotia herkuttelun, Lauri Viidan luteiden kapinasta kertovan runon ja lentopallotulosten jännittämisen merkeissä.
Mukavaa juhlaa ei valitettavasti seurannut uusi juhla: lentopallomiesten taistelu riitti neljänteen sijaan. Ei ihan uusille mitalikaffeille. Eipä silti, kun edellinen paras lentopalloturnaus on pelattu DDR:ssä joskus 80-luvulla, ei maajoukkueen Moskovan-kisamatkaa millään voi kutsua paskaksi reissuksi, joka tuli tehtyä. Hyvä Suomi!
Tupareissa kollega ihmetteli miten niin kahta asiaa: miten niin me hävisimme [miten niin miten niin ihmettelen puolestani minä], ja miten niin olen jo ensi viikonloppuna menossa Suomeen. "Vastahan sä tulit". Niin kai, onhan siitä vasta seitsemän viikkoa. Budapestissä yhdeksän kuukautta "opiskellessani" olin sitä mieltä, ettei niin lyhyessä ajassa kannata Suomessa piipahtaa.
Nyt voin luetella monta syytä miksi on hyvä ja kiva käydä Suomessa. Veera, Emilio ja Oskari esimerkiksi. Heidän vanhempansa, muut sisarukseni, äiti, kaverit. Monet muutkin, kuten Ville ja Henriikka, joita en ehdi tällä pikaviisitilläni tapaamaan. Voin käydä pankissa, ja hakea takaisin liikaa maksamani arvonlisäverot (vaikka en mikään verokapinallinen olekaan).
Ehkä kevennän karvahattuani Herrainsalongissa. Käyn vanhojen kollegojen kanssa Nepskussa lounaalla. Haen apteekista laktoosipillereitä, ja kaupasta vaikka mitä muuta sellaista mitä täältä ei saa, ja sellaistakin mitä täältä ehkä saa mutta ei löydä, tai löytää muttei kehtaa maksaa niin paljon. En ole vielä päättänyt että otanko mukaani oven taakse jääneen silityslaudan, mutta tuskin kuitenkaan.
Budapestiin menin opiskelemaan lyhyeksi aikaa. Kun on käymässä ei kannata käydä kotona. Tänne ollaan tultu olemaan eikä vain käymään. Kun koti on täällä, voi hyvin käydä Suomessa.
Kun pohdin ensimmäisen Suomen-reissun ajankohtaa Helsingissä, Eili-kollega totesi että alku on syväsukellusta, kannattaa vaan polskuttaa niin kauan kuin on tarvis. En tiedä olisiko vielä tarvis jatkaa sukellusta. En halua pinnalle koska happi loppuu, haluan vain välillä katsella maisemia pinnalla. Enkä sitäpaitsi ole hyvä uimari.
Asettautumisprosessin tilaa tai sukellusmatkan pituutta on vaikea arvioida, mutta liikenteeseen on täällä jalankulkijan paras sopeutua aika pikaisesti. Jossain oppaassa liikennettä kuvailtiin joustavaksi. Jalankulkijan onkin parasta joustaa ja odotella, vaikka vihreä ukko tien toiselta puolelta viittoo ylittämään tietä. Jalan kulkeva kulkee silloin kuin autoilijalle sopii. Jousta tai kuole.
Ja muihin asioihin.
Olen saanut kahteen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen ainakin osittaisen vastauksen. Palkkarahani ei jäänyt kulumaan kansainväliseen pankkiliikenteeseen, vaan oli jo sunnuntaina nostettavissa automaatilla. En vieläkään tiedä voiko rahat jäädä jonnekin rattaisiin pyörimään jos tilinumero on väärä, mutta koska omat rahani eivät siellä rattaissa päämäärättömästi tällä hetkellä pyöri, en enää jaksa niin miettiäkään. Muutakin pohdittavaa riittää. Esimerkiksi Sannap:n kysymys venäläisten valkosipulin syömisestä.
Ikkunaremonttiakaan ei tarvitse kuitenkaan enää ihmetellä. Minun siivoustaktiikkani toimi paremmin kuin lentopallomiesten pelitaktiikka. Ikkunanpesua ja suursiivousta kannatti siirtää, sillä ikkunaremontin pitäisi alkaa huomenna.
Uudet ikkunat saapuivat kotiini jo eilen. Yritin selittää venäjäksi milloin voisin olla kotona päällysmiehenä ja milloin en. Lopulta puuskahdin: "puhuuko kukaan teistä englantia?". "Tottakai!", vastasi ikkunatehtaan kaveri reteästi. Eikä sitten muuta englanniksi sanonutkaan. Ehkä munkin olis aika vaihtaa asennetta. Varsinkin kun illalla alkaa diplomaattiakatemian venäjän tunnit.
Hetsku, venäjää hyvin puhuva ikkunaremontin päällysmies to be
Mukavaa juhlaa ei valitettavasti seurannut uusi juhla: lentopallomiesten taistelu riitti neljänteen sijaan. Ei ihan uusille mitalikaffeille. Eipä silti, kun edellinen paras lentopalloturnaus on pelattu DDR:ssä joskus 80-luvulla, ei maajoukkueen Moskovan-kisamatkaa millään voi kutsua paskaksi reissuksi, joka tuli tehtyä. Hyvä Suomi!
Tupareissa kollega ihmetteli miten niin kahta asiaa: miten niin me hävisimme [miten niin miten niin ihmettelen puolestani minä], ja miten niin olen jo ensi viikonloppuna menossa Suomeen. "Vastahan sä tulit". Niin kai, onhan siitä vasta seitsemän viikkoa. Budapestissä yhdeksän kuukautta "opiskellessani" olin sitä mieltä, ettei niin lyhyessä ajassa kannata Suomessa piipahtaa.
Nyt voin luetella monta syytä miksi on hyvä ja kiva käydä Suomessa. Veera, Emilio ja Oskari esimerkiksi. Heidän vanhempansa, muut sisarukseni, äiti, kaverit. Monet muutkin, kuten Ville ja Henriikka, joita en ehdi tällä pikaviisitilläni tapaamaan. Voin käydä pankissa, ja hakea takaisin liikaa maksamani arvonlisäverot (vaikka en mikään verokapinallinen olekaan).
Ehkä kevennän karvahattuani Herrainsalongissa. Käyn vanhojen kollegojen kanssa Nepskussa lounaalla. Haen apteekista laktoosipillereitä, ja kaupasta vaikka mitä muuta sellaista mitä täältä ei saa, ja sellaistakin mitä täältä ehkä saa mutta ei löydä, tai löytää muttei kehtaa maksaa niin paljon. En ole vielä päättänyt että otanko mukaani oven taakse jääneen silityslaudan, mutta tuskin kuitenkaan.
Budapestiin menin opiskelemaan lyhyeksi aikaa. Kun on käymässä ei kannata käydä kotona. Tänne ollaan tultu olemaan eikä vain käymään. Kun koti on täällä, voi hyvin käydä Suomessa.
Kun pohdin ensimmäisen Suomen-reissun ajankohtaa Helsingissä, Eili-kollega totesi että alku on syväsukellusta, kannattaa vaan polskuttaa niin kauan kuin on tarvis. En tiedä olisiko vielä tarvis jatkaa sukellusta. En halua pinnalle koska happi loppuu, haluan vain välillä katsella maisemia pinnalla. Enkä sitäpaitsi ole hyvä uimari.
Asettautumisprosessin tilaa tai sukellusmatkan pituutta on vaikea arvioida, mutta liikenteeseen on täällä jalankulkijan paras sopeutua aika pikaisesti. Jossain oppaassa liikennettä kuvailtiin joustavaksi. Jalankulkijan onkin parasta joustaa ja odotella, vaikka vihreä ukko tien toiselta puolelta viittoo ylittämään tietä. Jalan kulkeva kulkee silloin kuin autoilijalle sopii. Jousta tai kuole.
Ja muihin asioihin.
Olen saanut kahteen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen ainakin osittaisen vastauksen. Palkkarahani ei jäänyt kulumaan kansainväliseen pankkiliikenteeseen, vaan oli jo sunnuntaina nostettavissa automaatilla. En vieläkään tiedä voiko rahat jäädä jonnekin rattaisiin pyörimään jos tilinumero on väärä, mutta koska omat rahani eivät siellä rattaissa päämäärättömästi tällä hetkellä pyöri, en enää jaksa niin miettiäkään. Muutakin pohdittavaa riittää. Esimerkiksi Sannap:n kysymys venäläisten valkosipulin syömisestä.
Ikkunaremonttiakaan ei tarvitse kuitenkaan enää ihmetellä. Minun siivoustaktiikkani toimi paremmin kuin lentopallomiesten pelitaktiikka. Ikkunanpesua ja suursiivousta kannatti siirtää, sillä ikkunaremontin pitäisi alkaa huomenna.
Uudet ikkunat saapuivat kotiini jo eilen. Yritin selittää venäjäksi milloin voisin olla kotona päällysmiehenä ja milloin en. Lopulta puuskahdin: "puhuuko kukaan teistä englantia?". "Tottakai!", vastasi ikkunatehtaan kaveri reteästi. Eikä sitten muuta englanniksi sanonutkaan. Ehkä munkin olis aika vaihtaa asennetta. Varsinkin kun illalla alkaa diplomaattiakatemian venäjän tunnit.
Hetsku, venäjää hyvin puhuva ikkunaremontin päällysmies to be
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)