Asettautumisjuhlissa sukelluspuvussa

Viikonloppu meni juhlia valmistellessa, juhliessa ja toisia toivoessa. Perjantaina rahtasin apunaisena elintarvikkeita Laurakaisan lukaaliin, jonka yläkerrassa huhutaan asuvan muuan herra Sergei Lavrovin. Lauantaina juhlistimme tuota uutta kotia herkuttelun, Lauri Viidan luteiden kapinasta kertovan runon ja lentopallotulosten jännittämisen merkeissä.

Mukavaa juhlaa ei valitettavasti seurannut uusi juhla: lentopallomiesten taistelu riitti neljänteen sijaan. Ei ihan uusille mitalikaffeille. Eipä silti, kun edellinen paras lentopalloturnaus on pelattu DDR:ssä joskus 80-luvulla, ei maajoukkueen Moskovan-kisamatkaa millään voi kutsua paskaksi reissuksi, joka tuli tehtyä. Hyvä Suomi!

Tupareissa kollega ihmetteli miten niin kahta asiaa: miten niin me hävisimme [miten niin miten niin ihmettelen puolestani minä], ja miten niin olen jo ensi viikonloppuna menossa Suomeen. "Vastahan sä tulit". Niin kai, onhan siitä vasta seitsemän viikkoa. Budapestissä yhdeksän kuukautta "opiskellessani" olin sitä mieltä, ettei niin lyhyessä ajassa kannata Suomessa piipahtaa.

Nyt voin luetella monta syytä miksi on hyvä ja kiva käydä Suomessa. Veera, Emilio ja Oskari esimerkiksi. Heidän vanhempansa, muut sisarukseni, äiti, kaverit. Monet muutkin, kuten Ville ja Henriikka, joita en ehdi tällä pikaviisitilläni tapaamaan. Voin käydä pankissa, ja hakea takaisin liikaa maksamani arvonlisäverot (vaikka en mikään verokapinallinen olekaan).

Ehkä kevennän karvahattuani Herrainsalongissa. Käyn vanhojen kollegojen kanssa Nepskussa lounaalla. Haen apteekista laktoosipillereitä, ja kaupasta vaikka mitä muuta sellaista mitä täältä ei saa, ja sellaistakin mitä täältä ehkä saa mutta ei löydä, tai löytää muttei kehtaa maksaa niin paljon. En ole vielä päättänyt että otanko mukaani oven taakse jääneen silityslaudan, mutta tuskin kuitenkaan.

Budapestiin menin opiskelemaan lyhyeksi aikaa. Kun on käymässä ei kannata käydä kotona. Tänne ollaan tultu olemaan eikä vain käymään. Kun koti on täällä, voi hyvin käydä Suomessa.

Kun pohdin ensimmäisen Suomen-reissun ajankohtaa Helsingissä, Eili-kollega totesi että alku on syväsukellusta, kannattaa vaan polskuttaa niin kauan kuin on tarvis. En tiedä olisiko vielä tarvis jatkaa sukellusta. En halua pinnalle koska happi loppuu, haluan vain välillä katsella maisemia pinnalla. Enkä sitäpaitsi ole hyvä uimari.

Asettautumisprosessin tilaa tai sukellusmatkan pituutta on vaikea arvioida, mutta liikenteeseen on täällä jalankulkijan paras sopeutua aika pikaisesti. Jossain oppaassa liikennettä kuvailtiin joustavaksi. Jalankulkijan onkin parasta joustaa ja odotella, vaikka vihreä ukko tien toiselta puolelta viittoo ylittämään tietä. Jalan kulkeva kulkee silloin kuin autoilijalle sopii. Jousta tai kuole.

Ja muihin asioihin.

Olen saanut kahteen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen ainakin osittaisen vastauksen. Palkkarahani ei jäänyt kulumaan kansainväliseen pankkiliikenteeseen, vaan oli jo sunnuntaina nostettavissa automaatilla. En vieläkään tiedä voiko rahat jäädä jonnekin rattaisiin pyörimään jos tilinumero on väärä, mutta koska omat rahani eivät siellä rattaissa päämäärättömästi tällä hetkellä pyöri, en enää jaksa niin miettiäkään. Muutakin pohdittavaa riittää. Esimerkiksi Sannap:n kysymys venäläisten valkosipulin syömisestä.

Ikkunaremonttiakaan ei tarvitse kuitenkaan enää ihmetellä. Minun siivoustaktiikkani toimi paremmin kuin lentopallomiesten pelitaktiikka. Ikkunanpesua ja suursiivousta kannatti siirtää, sillä ikkunaremontin pitäisi alkaa huomenna.

Uudet ikkunat saapuivat kotiini jo eilen. Yritin selittää venäjäksi milloin voisin olla kotona päällysmiehenä ja milloin en. Lopulta puuskahdin: "puhuuko kukaan teistä englantia?". "Tottakai!", vastasi ikkunatehtaan kaveri reteästi. Eikä sitten muuta englanniksi sanonutkaan. Ehkä munkin olis aika vaihtaa asennetta. Varsinkin kun illalla alkaa diplomaattiakatemian venäjän tunnit.

Hetsku, venäjää hyvin puhuva ikkunaremontin päällysmies to be