Jotain täytyy tehdä tänään, huomenna on liian myöhä

Joskus syy liikkeelle lähtemiselle tai toisaalta jäämiselle on pieni. Hyttysen puhallus selkään voi laittaa ihmisen liikkeelle, pieni kivi kengässä voi saada jäämään kotiin. Ero jäämisen tai lähtemisen seurauksilla voi olla melkoinen.

Perjantaina päätin lähteä ulos. Ei ollut kiveä kengässä eikä kukaan puhaltanut selkääni, se oli pelkkä päätös, ettei kotiin jäädä vikisemään.

Illallinen ukrainalaisravintolassa oli mukava, vaikka tarjoilija ei ollut ihan tehtäviensä tasalla. Ruokaa saatiin ja se oli hyvää. Illallisen ääressä pohdittiin että jaksaako sinne Tusovkaan muka kukaan lähteä. Ensin keskustelu kääntyi siihen suuntaan, että ei kai, kotiin yömyssylle tai suoraan nukkumaan. Joku pieni sysäys toiseen suuntaan johti lopulta siiheen, että kai me nyt p-kele sinne mennään!

Lopullisesti meidät alas reunalta syöksi valkoinen lada, joka pysähtyi spontaanilla käden heilautuksella kadun varteen. Ensimmäinen porukka kyytiin ja kohti keikkapaikkaa. Muut perään, siis.

Asa ja JätkätJätkät olivat jo päässeet vauhtiin ja meidät kiskaistiin lennosta mukaan. Räp ei ole ehkä minun suosikkiruokalajini, mutta maistuihan se! Päähän jäi koko viikonlopuksi soimaan biisi "jotain täytyy tehdä tänään...huomenna on liian myöhä". Kuin piste sille päätökselle, että liikkeelle pitää lähteä, vaikka vähän väsyttääkin.

Lauantaina lähdin sinne kollegan ex-kollegan vaimon bändin keikalle. Keikkapaikka oli aika kaukana, mutta onneks Marja - se kollega - oli katsonut kulkuohjeet valmiiksi. Se on varmaan joku pikku-pubi, jonka nurkkaan on kasattu lava...

Metrossa bongasimme yhden tytön Melnitsa-liput kädessä. Metroaseman ulkopuolella (noin neljän trollikkapysäkin päässä keikkapaikasta) meiltä kysyttiin että olemme mekin menossa keikalle. Keikkapaikan läheisyydessä käytiin lippukauppaa (meille tosin jäi epäselväksi että myytiinkö vai ostettiinko). Meillä oli nimet vieraslistalla, joten sisään sentään päästiin. Noin kaksi kertaa Tavastian kokoinen keikkatila oli tupaten täynnä nuoria tyttöjä ja poikia huutamassa Mel-nit-sa! Mel-nit-sa! Ei mikään aloitteleva pikkubändi!

Keikka oli ihan hyvä, vaikka aika ajoin tunsin itseni ulkopuoliseksi kun en tuntenut biisejä, ymmärtänyt välispiikkejä tai osannut sitä rivitanssia, mitä vieressä seissyt venäläistyttö minulle kärsivällisesti yritti opettaa. Fiilis ja musiikki ovat onneksi kielitaidoista riippumattomia. Sitäpaitsi rumpali oli varsin salskea, ja ilo sekä silmälle että korvalle. Eikös rumpalit aina olekin parhaimman näkösiä?

Sunnuntai kruunasi täydellisen viikonlopun. Nukuin kunnes heräsin, ilman ääniärsykkeitä. Luin hetken Äiti-Venäjän aapista. Lähdin Laurakaisan ja Marjan kanssa kävelylle kesäisen lämpimään Moskovaan. Kävelimme joenrantaa pitkin aina Varpusvuorien metropysäkille asti, ja Luzhnikin stadionin ohi kohti Laurakaisan lähi-Mu-Mu:ta. Ja maha täyteen hyvää ruokaa. Mu-Mu, nam-nam!

Puistossa minulle myyty paha kahvi oli päivän ainoa kupru, ja aika pieni kupru koko viikonlopun hyvässä tuulessa. Varsinkin kun Mu-Mu:n espresso (jota pappani kutsuu myrkkymaljaksi) oli herkullista.

Huomenna jatketaankin sitten taas ikkunaremontin parissa.

Hetsku, joka aikoo ottaa rentouttavaa vesijuoksua ja saunaa ennakoivasti lääkkeeksi huomisen varalle.

Ps. Ne Laurakaisan vieraat joille jäin tällä kertaa velkaa: ensi kerralla käydessänne maksan velat samoilla artikkeleilla takaisin. Kiitos lainasta, myös siitä joka tulikin Laurakaisan avulla takaisin maksettua!