Lähitukena eli työkavereiden tietokonetohtorina toimiessaan kokee joskus onnistumisen riemua ja toisinaan Microsoft-tuskaa. Ja silloin tällöin voi saada hämmentäviä puheluita.
Niin kuin tänään. Puhelin soi.
Esinainen: Voisitko tulla laittamaan tuon neuvotteluhuoneen tietokoneen valmiiksi sitä esittelyä varten.
HetsQ: Tsekkasin sen jo eilen, kaikki oli ok.
Esinainen: Mä en saa sitä jostain syystä toimimaan.
HetsQ: Ai, mikäs siinä on? Testasin eilen että ohjelma toimii ja se ulkoinen korppuasemakin on koneessa valmiiks jo kiinni.
Esinainen: Mä en löydä sen koneen virtanappulaa, siellä on niin pimeetäkin että mä en nää mitään.
HetsQ, joka ei sitten osannut enää sanoa mitään.
28.1.09
27.1.09
Kammotiistaissa on aihetta juhlaan!
Tiistai on kamala päivä. Tiistai on töissä aina kalapäivä, ja kahtena kertana neljästä kala on luvalla sanoen tosi pahaa. Kun maailman eri kolkissa asuneet ja ties mitä paikallista möhnää maistaneet kollegat ovat kaikki samaa mieltä, sen on oltava totuus.
Tiistaisin töiden jälkeen on venäjän tunnit (niin kuin torstaisinkin, mutta torstai on muulta osin toivoa täynnä). Opettaja on pätevä, johdonmukainen ja mukava ja tunnilla ollessa olen aina tosi motivoitunut oppimaan. Silti ajatus työpäivän jälkeisestä puolentoista tunnin mittaisesta tahattomasta nolaamisesta ei houkuta, ei vaikka töistä lähtiessä tulee aina sen verran kiire että tunnilla ehtii todellisuudessa olla noin tunnin ja vartin.
Eikä siinä tietenkään vielä kaikki: tunnin jälkeen on tungettava itsensä metroruuhkaan. Kiovan asemalla on pinnistettävä että ajelehtii oikeassa ihmisvirtauksessa oikeasta luukusta ulos ja pääsee trollikkajonoon. Trollikassa ei todennäköisesti saa edes seisomapaikkaa kuin lipuntarkistushyrrän vierestä ja koko matka pitää kohautella olkapäitä että ei, ei kerta kaikkiaan mahduta liikkumaan eteen- tai taaksepäin. Pari pysäkkiä ennen oikeaa pysäkkiä aloitetaan tunkeminen kohti keskiovea. Ulos trollikasta hypätään (ei sentään vauhdissa) sitten kun ollaan menty Lukoilin bensa-aseman ohi.
Tätä tuskallista matkaa tehdään luutapallokapteenien kokoukseen, jonne ehditään ajoissa tai myöhässä riippuen ruuhkatuurista. Kokous sisältää puolestatoista kahteen tuntia jaarittelua yhdestä asiasta joka ei kiinnosta ollenkaan, yhdestä joka ei kosketa naisten joukkueita ja sitten vielä paluun ensimmäiseen kun ranskalainen miesten joukkueen kapteeni vielä haluaa palata aiheeseen tultuaan myöhässä.
Noin kello 22 pääsen kotimatkalle, siis trollikalla Kiovan asemalle ja sieltä kehämetroa pitkin Oktjabrskajalle. Ja vaikka niin metrossa kuin trollikassakin on siihen aikaan jo väljempää, alkaa valmiiksi ahdistus siitä että seuraavana päivänä saman matkan joutuu tekemään taas luutapallovarustekassia raahaten.
Tiistai on siis arkisen kamala päivä.
Vaan tänä arkisena tiistaina on tapahtunut kaksi iloista asiaa: olen varannut neljän aikuisen liput Finnairin suoralle lennolle Helsingistä Hong Kongiin aprillipäivänä. Ensimmäinen etappi Suuresta Juna(+lento)matkasta on lyöty lukkoon kahdella tonnilla euroja.
Toinen iloinen uutinen on se että valtion virkaehtosopimukseen vuosilomista on vihdoin tullut joku tolkku! (Niille, jotka eivät sitä jaksa lukea läpi voin kertoa että merkittävimmät muutokset ovat ne että lauantai ei enää ole lomaoikeutta syövä arkipäivä, ja talvilomanpidennyspäivät on sisällytetty peruslomapäiviin. Lomaa ei tullut lisää mutta sen suunnittelu ja laskeminen muuttui paljon helpommaksi!)
HetsQ, joka aikoo selvitä tästäkin tiistaista jotta pääsisi nauttimaan iloisten uutisten käytäntöönpanosta.
Tiistaisin töiden jälkeen on venäjän tunnit (niin kuin torstaisinkin, mutta torstai on muulta osin toivoa täynnä). Opettaja on pätevä, johdonmukainen ja mukava ja tunnilla ollessa olen aina tosi motivoitunut oppimaan. Silti ajatus työpäivän jälkeisestä puolentoista tunnin mittaisesta tahattomasta nolaamisesta ei houkuta, ei vaikka töistä lähtiessä tulee aina sen verran kiire että tunnilla ehtii todellisuudessa olla noin tunnin ja vartin.
Eikä siinä tietenkään vielä kaikki: tunnin jälkeen on tungettava itsensä metroruuhkaan. Kiovan asemalla on pinnistettävä että ajelehtii oikeassa ihmisvirtauksessa oikeasta luukusta ulos ja pääsee trollikkajonoon. Trollikassa ei todennäköisesti saa edes seisomapaikkaa kuin lipuntarkistushyrrän vierestä ja koko matka pitää kohautella olkapäitä että ei, ei kerta kaikkiaan mahduta liikkumaan eteen- tai taaksepäin. Pari pysäkkiä ennen oikeaa pysäkkiä aloitetaan tunkeminen kohti keskiovea. Ulos trollikasta hypätään (ei sentään vauhdissa) sitten kun ollaan menty Lukoilin bensa-aseman ohi.
Tätä tuskallista matkaa tehdään luutapallokapteenien kokoukseen, jonne ehditään ajoissa tai myöhässä riippuen ruuhkatuurista. Kokous sisältää puolestatoista kahteen tuntia jaarittelua yhdestä asiasta joka ei kiinnosta ollenkaan, yhdestä joka ei kosketa naisten joukkueita ja sitten vielä paluun ensimmäiseen kun ranskalainen miesten joukkueen kapteeni vielä haluaa palata aiheeseen tultuaan myöhässä.
Noin kello 22 pääsen kotimatkalle, siis trollikalla Kiovan asemalle ja sieltä kehämetroa pitkin Oktjabrskajalle. Ja vaikka niin metrossa kuin trollikassakin on siihen aikaan jo väljempää, alkaa valmiiksi ahdistus siitä että seuraavana päivänä saman matkan joutuu tekemään taas luutapallovarustekassia raahaten.
Tiistai on siis arkisen kamala päivä.
Vaan tänä arkisena tiistaina on tapahtunut kaksi iloista asiaa: olen varannut neljän aikuisen liput Finnairin suoralle lennolle Helsingistä Hong Kongiin aprillipäivänä. Ensimmäinen etappi Suuresta Juna(+lento)matkasta on lyöty lukkoon kahdella tonnilla euroja.
Toinen iloinen uutinen on se että valtion virkaehtosopimukseen vuosilomista on vihdoin tullut joku tolkku! (Niille, jotka eivät sitä jaksa lukea läpi voin kertoa että merkittävimmät muutokset ovat ne että lauantai ei enää ole lomaoikeutta syövä arkipäivä, ja talvilomanpidennyspäivät on sisällytetty peruslomapäiviin. Lomaa ei tullut lisää mutta sen suunnittelu ja laskeminen muuttui paljon helpommaksi!)
HetsQ, joka aikoo selvitä tästäkin tiistaista jotta pääsisi nauttimaan iloisten uutisten käytäntöönpanosta.
26.1.09
Ilmastonmuutokset uhrit
Kaikki ne jotka ovat jännittyneinä käyneet blogista tarkistamassa luutapallotuloksia ja riifreshanneet selaintansa jännituppitulehduksen partaalle ovat ilmastonmuutoksen välillisiä uhreja.
Suoria uhreja olemme me pelaajat. Lauantaina todettiin jään sulaneen kentältä sateen myötä. Emme saaneet viikottaista voittoannosta ja kärsimme siten pahasta voittovajeesta.
HetsQ, joka on saanut tietää että tänään jäätä kentällä tuntuu olevan. Kuinkahan keskiviikkona? Silloin vastassa pelottavan isot kanadialaiset.
Suoria uhreja olemme me pelaajat. Lauantaina todettiin jään sulaneen kentältä sateen myötä. Emme saaneet viikottaista voittoannosta ja kärsimme siten pahasta voittovajeesta.
HetsQ, joka on saanut tietää että tänään jäätä kentällä tuntuu olevan. Kuinkahan keskiviikkona? Silloin vastassa pelottavan isot kanadialaiset.
22.1.09
Oppitunteja työmatkalla
Heräsin tänään puoli tuntia tämän viikon normaalia aikaa myöhemmin, joten ehdin olla järkevä. Laitoin jalkaan kumisaappaat, ja kun laitoin päälle puhtaat housut, tungin vielä lahkeetkin saappaisiin jottei alareunat olisi märät ja likaiset perillä. Olen luontevammin käytännöllinen, en tyylikäs.
Kolistelin 45 sekuntia hissillä alas ja alakerran tätejä tervehtien ulos pihalle. Usein hissimatkalla vasta solmin kengännauhat ja laitan takin nappeja kiinni, mutta tänään, kiitos saappaiden ja rauhallisemman startin, käytin tuon ajan sen tosiasian pohdiskeluun että viihtyvyyteen verrattuna kulutan näissä kotitalon hisseissä elämästäni turhan monta tuntia.
Oranssipukuiset työmiehet ja -naiset olivat liukastaneet lähiaukion laatat lumikolillaan, eikä kumpparit ainakaan lisänneet kitkaa alustan ja minun välillä. Pysyin kuitenkin kunniallisesti pystyssä ohi Leninin. Aukion ylitettyäni olin tyytyväinen että työajassa on liukumaa jos sitä on kadullakin: olin liikkeellä vartin myöhemmin kun minun pitäisi virallisesti olla jo töissä.
Moskovan liikennevaloissa oppii tunnollisinkin suomalainen kävelemään punaisia päin. Valoilla ei oikeastaan ole merkitystä, sillä vihreilläkään ei voi olla varma ettei autot aja päälle. Tänään kuitenkin jäin odottamaan valojen vaihtumista muiden puikkelehtiessa autojen välistä yli tien. Odottamaan oli nimittäin jäänyt myös isä kaksi noin ekaluokkalaista lasta käsipuolessaan. En kehdannut pilata liikennekasvatustuokiota.
Moskova-joen ylittävälle sillalle saapuessani aloin kyllästyä liukasteluun. Sitäpaitsi vasen jalkapöytä on ollut kipeä ensimmäisestä luutapallo-ottelusta alkaen, mutta kun se ei estä pelaamista ei se saisi estää kävelyäkään. Päätin kuitenkin kurkistaa josko voisin jouduttaa työmatkaa trollikalla. Nyt kun pieniä lapsia ei ollut näkemässä, luikin rantaanpäin menevän tien yli autojen väistellen vaikka oikeasti siinä kohdassa pitäisi mennä tien ali.
Pysäkin kohdalla menin tien viereen tähystämään loskassa virtaavaa ruuhkaliikennettä. Trollia ei näkynyt, mutta katumaasturi kaasutti ohi niin että kemikaaleilla sulatetun tien rapa lensi puhtaille housuille aina vyötäröä myöten. Kiroilin. Pysäkillä seiskoleva mies nauroi sydämellisesti. Pyyhin housuja Äitin kutomilla värikkäillä hanskoilla sillä seurauksella, että housujen ja kassin lisäksi myös joululahjahanskat olivat - ja ovat edelleen - ravassa. Jatkoin luikastellen matkaani. Trollikka meni ohi noin minuutin myöhemmin.
Päivän opetus: Moskovan liikennettä ei voi päihittää. Sen vuoksi varmaan aina kannattaisi myös odottaa vihreää valoa.
HetsQ, joka vihdoin oppi myös sen että töihin tuodaan erilliset työhousut, ja työmatkat kuljetaan kurahaalareissa.
Kolistelin 45 sekuntia hissillä alas ja alakerran tätejä tervehtien ulos pihalle. Usein hissimatkalla vasta solmin kengännauhat ja laitan takin nappeja kiinni, mutta tänään, kiitos saappaiden ja rauhallisemman startin, käytin tuon ajan sen tosiasian pohdiskeluun että viihtyvyyteen verrattuna kulutan näissä kotitalon hisseissä elämästäni turhan monta tuntia.
Oranssipukuiset työmiehet ja -naiset olivat liukastaneet lähiaukion laatat lumikolillaan, eikä kumpparit ainakaan lisänneet kitkaa alustan ja minun välillä. Pysyin kuitenkin kunniallisesti pystyssä ohi Leninin. Aukion ylitettyäni olin tyytyväinen että työajassa on liukumaa jos sitä on kadullakin: olin liikkeellä vartin myöhemmin kun minun pitäisi virallisesti olla jo töissä.
Moskovan liikennevaloissa oppii tunnollisinkin suomalainen kävelemään punaisia päin. Valoilla ei oikeastaan ole merkitystä, sillä vihreilläkään ei voi olla varma ettei autot aja päälle. Tänään kuitenkin jäin odottamaan valojen vaihtumista muiden puikkelehtiessa autojen välistä yli tien. Odottamaan oli nimittäin jäänyt myös isä kaksi noin ekaluokkalaista lasta käsipuolessaan. En kehdannut pilata liikennekasvatustuokiota.
Moskova-joen ylittävälle sillalle saapuessani aloin kyllästyä liukasteluun. Sitäpaitsi vasen jalkapöytä on ollut kipeä ensimmäisestä luutapallo-ottelusta alkaen, mutta kun se ei estä pelaamista ei se saisi estää kävelyäkään. Päätin kuitenkin kurkistaa josko voisin jouduttaa työmatkaa trollikalla. Nyt kun pieniä lapsia ei ollut näkemässä, luikin rantaanpäin menevän tien yli autojen väistellen vaikka oikeasti siinä kohdassa pitäisi mennä tien ali.
Pysäkin kohdalla menin tien viereen tähystämään loskassa virtaavaa ruuhkaliikennettä. Trollia ei näkynyt, mutta katumaasturi kaasutti ohi niin että kemikaaleilla sulatetun tien rapa lensi puhtaille housuille aina vyötäröä myöten. Kiroilin. Pysäkillä seiskoleva mies nauroi sydämellisesti. Pyyhin housuja Äitin kutomilla värikkäillä hanskoilla sillä seurauksella, että housujen ja kassin lisäksi myös joululahjahanskat olivat - ja ovat edelleen - ravassa. Jatkoin luikastellen matkaani. Trollikka meni ohi noin minuutin myöhemmin.
Päivän opetus: Moskovan liikennettä ei voi päihittää. Sen vuoksi varmaan aina kannattaisi myös odottaa vihreää valoa.
HetsQ, joka vihdoin oppi myös sen että töihin tuodaan erilliset työhousut, ja työmatkat kuljetaan kurahaalareissa.
3. voitto kotiin!
Finnladies - Eishexen 10-1!
HetsQ, jonka mielestä joukkueen nimi voisikin olla Winladies.
HetsQ, jonka mielestä joukkueen nimi voisikin olla Winladies.
19.1.09
Aika on pieni ja maailma menee nopeasti
Väitän että
- aika menee nopeasti ja että
- maailma on pieni (ja Suomi vielä pienempi).
Todistelua:
Olin kolme vuotta sitten Meksikossa, enkä voi millään uskoa että siitä on kulunut jo kymmenosan verran koko elämästäni. Muistan kuin toissapäiväisen kun jännitin jatkolentoa Aeromexicolla Pariisissa sitä odottaessani, kun ravasin Mexico cityn lentokentällä (kolmesti ensimmäisen kolmen päivän aikana) ja kun ajelin luksusbussilla pääkaupungista Guadalajaraan, Puerto Vallartaan ja sieltä Sayulitaan ja lopuksi Guanajuaton kautta takaisin pääkaupunkiin.
Toisaalta olen puolimatkan krouvissa ehkä-kolmen-vuoden Moskovan pestistäni, ja vastahan sain tänne viisumin! Olen siis eläkkeellä ennen kuin ehdin sanoa valtion tuottavuusohjelma.
Vaan takaisin Meksikoon.
Sayulita on noin neljän tuhannen asukkaan pieni kylä Meksikon rannikolla Tyynen valtameren puolella. Eihän se nyt ihan käpykylä ole kun mekin sitten eksyttiin reissullamme, mutta aika pieni kuitenkin kun ajattelee että se on puolet ex-Jämsänkoskesta (joka kuitenkin oli aikamoinen käpykylä). Sen verran turistit olivat ennen meitä Sayulitaan ehtineet että kahviloita, ravintoloita, bungaloweja ja surffikauppoja kylässä riitti meidän tarpeisiin.
Kun ensimmäisen Sayulita-päivän iltana menimme rantaan ihailemaan merta huomasin surffikaupan jonka nimi oli Sininen. Hämmästelimme sattumaa, mutta olin vakuuttunut että joku meksikolainen mies on tavannut joskus suomalaisen naisen joka on opettanut sanan miehelle joka vuorostaan on tykästynyt sanaan ja antanut sen kaupalle nimeksi.
Merta ihailtuamme jatkoimme toista tietä pitkin takaisin majataloomme kun kuljimme Aurinko bungalowin ohitse. En enää uskonut aiempaan teoriaani. Poikkesimme seuraavana päivänä Siniseen ja tapasimme Eiran, joka oli muuttanut Haukivuorelta Meksikoon miehen perässä vuosia sitten. Sekä bungalow että surffikauppa olivat Eiran perheen omistuksessa, ja perheen poika Kalle oli Eiran puheiden mukaan kova surffari. Eira yritti innostaa meitäkin jäämään Sayulitaan ja opettelemaan surffausta, mutta ajan rajallisuuden vuoksi se jäi.
Ja nyt (eli eilen), melkein kolme vuotta myöhemmin, olen Moskovassa, luen sängyssä uutisia läppäriltä ja murustelen leipää sänkyyn. Ja luen Hesarista haastattelua Kallesta.
Maailma on pieni. Aika menee nopeasti. MOT.
HetsQ, joka huhtikuussa arvioi että
- meneekö aika nopeasti jos istuu junassa päivätolkulla ja
- voiko maailma olla pieni jos Siperia yksin on suuri.
- aika menee nopeasti ja että
- maailma on pieni (ja Suomi vielä pienempi).
Todistelua:
Olin kolme vuotta sitten Meksikossa, enkä voi millään uskoa että siitä on kulunut jo kymmenosan verran koko elämästäni. Muistan kuin toissapäiväisen kun jännitin jatkolentoa Aeromexicolla Pariisissa sitä odottaessani, kun ravasin Mexico cityn lentokentällä (kolmesti ensimmäisen kolmen päivän aikana) ja kun ajelin luksusbussilla pääkaupungista Guadalajaraan, Puerto Vallartaan ja sieltä Sayulitaan ja lopuksi Guanajuaton kautta takaisin pääkaupunkiin.
Toisaalta olen puolimatkan krouvissa ehkä-kolmen-vuoden Moskovan pestistäni, ja vastahan sain tänne viisumin! Olen siis eläkkeellä ennen kuin ehdin sanoa valtion tuottavuusohjelma.
Vaan takaisin Meksikoon.
Sayulita on noin neljän tuhannen asukkaan pieni kylä Meksikon rannikolla Tyynen valtameren puolella. Eihän se nyt ihan käpykylä ole kun mekin sitten eksyttiin reissullamme, mutta aika pieni kuitenkin kun ajattelee että se on puolet ex-Jämsänkoskesta (joka kuitenkin oli aikamoinen käpykylä). Sen verran turistit olivat ennen meitä Sayulitaan ehtineet että kahviloita, ravintoloita, bungaloweja ja surffikauppoja kylässä riitti meidän tarpeisiin.
Kun ensimmäisen Sayulita-päivän iltana menimme rantaan ihailemaan merta huomasin surffikaupan jonka nimi oli Sininen. Hämmästelimme sattumaa, mutta olin vakuuttunut että joku meksikolainen mies on tavannut joskus suomalaisen naisen joka on opettanut sanan miehelle joka vuorostaan on tykästynyt sanaan ja antanut sen kaupalle nimeksi.
Merta ihailtuamme jatkoimme toista tietä pitkin takaisin majataloomme kun kuljimme Aurinko bungalowin ohitse. En enää uskonut aiempaan teoriaani. Poikkesimme seuraavana päivänä Siniseen ja tapasimme Eiran, joka oli muuttanut Haukivuorelta Meksikoon miehen perässä vuosia sitten. Sekä bungalow että surffikauppa olivat Eiran perheen omistuksessa, ja perheen poika Kalle oli Eiran puheiden mukaan kova surffari. Eira yritti innostaa meitäkin jäämään Sayulitaan ja opettelemaan surffausta, mutta ajan rajallisuuden vuoksi se jäi.
Ja nyt (eli eilen), melkein kolme vuotta myöhemmin, olen Moskovassa, luen sängyssä uutisia läppäriltä ja murustelen leipää sänkyyn. Ja luen Hesarista haastattelua Kallesta.
Maailma on pieni. Aika menee nopeasti. MOT.
HetsQ, joka huhtikuussa arvioi että
- meneekö aika nopeasti jos istuu junassa päivätolkulla ja
- voiko maailma olla pieni jos Siperia yksin on suuri.
17.1.09
2. voitto kotiin!
Finnladies-Frozen Assets (US) 13-0!
HetsQ, reisi revähtäneenä ja melkein kaikkensa antaneena.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)