Saat naisen kyyneliin

Tämä viikko on ollut rankka. Ihan turhaan. En kehtaa näin puolijulkisesti edes kertoa mitä hävyttömyyksiä mulle työnantajan taholta on ehdotettu, mutta uskokaa kun kerron: törkeyksiä. Jos nyt en normaalistikaan pysy koolina kun koen että minua kohdellaan epäreilusti, niin tässä tilassa en ole siinä onnistunut senkään vertaa. Päässä alkoi raksuttamaan inhottavat ajatukset. Yritin soittaa MikkoMikolle, mutta en saanut heti kiinni. Pystyin pidättelemään siihen asti kunnes kerroin asiasta ensimmäiselle empaattiselle kollegalle, sitten tietenkin pillahdin itkuun. Rauhotuin hänen järkipuheistaan hetkeksi, sitten MikkoMikko soitti takaisin. Oli pakko aloittaa puhelu sanomalla että kaikki on okei (siis mulla ja vauvalla) - ja sitten parkua.

Uskon että järki kumminkin voittaa ja kokemani vääryys kumotaan. Ällös siis huolestu siellä, olen saanut täältä vahvan tuen taisteluun jos siihen asti tarvitsee mennä.

On sitä paitsi kivempi keskittyä kivoihin asioihin: äitiyspakkaus tavoitti meidät tiistaina. Uskalsin ensin vain raottaa sitä ettei taas olisi tarvinnut julkisella paikalla pillittää. Kotona tutkimme koko laatikon MikkoMikon kanssa. Kyyneleet eivät olleet kaukana. Kattokaa nyt mitkä sukkahousut!

Vieressä kaverin puhelin antamassa mittakaavaa. Housut näyttävät siltä kun niitä olisi jo ehkä vähän käytetty, mutta värivirhe on vain kuvassa, kyllä ne ihan puhtaan luonnonvalkoiset on. Ja niin söpöt että tekisi mieli laittaa käsilaukkuun ja kaivaa aina esille kun maailma kaltoin kohtelee.

Hetsku, housu, sukkahousu.

Luonnosarkiston "aarre": Aika eroja

Löysin Bloggerin luonnoskansiosta tämän tekstin alun. Koska olen viime aikoina (eli vuosina) kirjoittanut niin vähän, päätin julkaista tämän nyt tässä. Varsinkin kun teksti käsittelee lempiaihettani, nukkumista. Tämä on luonnosteltu joskus kesäkuussa 2011.


Kun ottaa puolessatoista vuorokaudessa aikaa kiinni seitsemän tuntia, vanhenee noin neljä viikkoa.

Ensin sain kuningasjatuksen: Herään ennen lähtöä tosi aikaisin, jotta siirtyisin edes vähän kohti Suomen aikavyöhykettä. Ensin kuudelta, sitten viideltä. Olin siis jo ennen lähtöä superväsynyt. Se oli tavoitekin, jotta saisin nukuttua lentokoneessa edes hiukan.

Lento Washingtonista Reykjavikiin lähtee puolitoista tuntia myöhässä Islannin lentokenttähenkilöstön lakon vuoksi. Myöhästyminenkin tuntuu hyvältä: ehkä saan nukuttua paremmin, kun on Washingtonin yö. Joten kuten nukunkin, ehkä kaksi-kolme tuntia.

Reykjavikiin saavumme paikallista aikaa ennen yhdeksää, Washingtonissa kello on neljä tuntia vähemmän. Harhailemme väsyneenä lentokentällä, joka ei ole iso tai monimutkainen. Onneksi Islanti on pieni maa, jossa käy paljon turisteja. Kaikki on mietitty valmiiksi, ja Pohjoismaissa kun ollaan, kaikki vielä toimii. Lentokentältä lähtee bussi suoraan geotermiseen kylpylään. Matkalaukut narikkaan ja veteen likoamaan. Virkistymme ja uudistumme. Sitten bussi Reykjavikiin, bussi vie suoraan majatalon ovelle.

Alkaa sinnittely väsymyksen kanssa. Ei nukkumaan, vaan Reykjavikin keskustaan. On nälkä ja väsyttää. Sämpylän syötyämme menemme turisti-infoon tilaamaan bussikuljetusta lentokentälle seuraavaksi aamuksi. Jatkolennon Suomeen pitäisi lähteä ennen kahdeksaa aamulla. Pyydämme virkailijaa tarkistamaan, vieläkö lakko vaikuttaa sunnuntain lentoihin. "Helsingin-kone on hajonnut, joten lentonne lähtee vasta aikaisintaan klo 17.20". Ei hullumpaa. Voimme nukkua pitkään ja katsella Reykjavikia vielä sunnuntainakin.

Käymme vielä sushilla. Sitten voimat loppuvat. Pakko mennä nukkumaan, vaikka kello on Islannissa vasta vähän yli kuusi illalla. Heräämme kolmen tunnin unien jälkeen tokkuraisina. Jatkaako unia koko yö, vai käydäkö käppäilemässä kaupungilla?

Siihen luonnos loppui. Mutta muistan päivän melko hyvin, joten kerrotaan se loppukin niin ei jää kaivelemaan: siinähän kävi niin että herättyämme noilta päiväunilta (jotka eivät ihan kelpaa esiuniksi) lähdimme vielä jaloittelemaan kylille ja varmistimme samalla että mikähän mahtaisi olla lennon arvioitu lähtöaika nyt. No, nyt paljastuikin että päivällä virkailija oli saanut tilannetietonsa koskien tämän päivän lentoa, mutta meidän seuraavan päivän lento lähtisi aikataulussaan aamunkoitteessa. Siis aikainen herätys edessä. Ja me onnettomat oltiin sekoitettu unirytmi kolmen tunnin päikkäreillä.

No, Suomeen päästiin ja oltiin unirytmissä sekaisin kuin seinäkellot monta päivää. 

Hetsku, joka ei ehkä oppinut tästä keissistä muuta kuin että nuku aina kun voit (mutta älä kolmen tunnin päikkäreitä väärään aikaan).

Esiunilla

Ne jotka on ihan liian myöhäiset päiväuniksi. Ne joilla ei kuitenkaan riisuta päivävaatteita tai pestä hampaita. Ne kun mennään sängyn päälle muka lukemaan mutta mennäänkin peiton alle ja otetaan silmälasit pois päästä. Siihen aikaan kun ihan pienet lapset jo nukkuvat ja aamuvirkutkin ajattelevat nukkumaan menemistä. Siihen aikaan kun kukaan järkevä ei mene nukkumaan muuta kuin yöunille

Juuri siihen aikaan on ihanan kielletyä ja järjettömän mukavaa nukahtaa.

Hetsku, tänään vain esiunien esikartananossa, kohta siirtymässä yöunille.

Muka kylmä!

Fakta homma 2 on toki se, että täällä on yleensä aina lämpimämpää kuin Suomessa. Viekö se oikeuden joskus jutustella siitä, että on kylmä? Ei mun mielestä. Enkä valita.

Mutta tänään aamulla mietin että olisi hyvä jos tulisi vähän lämpimämpää. Aamut on niin hankalia aamutorkuille muutenkin, saati sitten jos on kylmä. Kämpässä oli herätessäni +17,6c - ei erityisesti houkuttele ylösnousemukseen. Kun sitten taistelun jälkeen pääsee liikkeelle ja suihkuun, tulee toinen jämähdys. Lämmin vesi virtaa eikä vessan kylmyyttä (jopa maton läpi) hohkaava kaakelilattia houkuttele. Monet minun kanssa asuneet ovat todistaneet kykyäni suoriutua ennätysnopeasti suihkusta. Talvella se ei onnistu. Kesällä (tai kunnolla tiivistetyissä ja lämmitetyissä taloissa) voin huoleti käydä suihkussa vielä viisi minuuttia ennen lähtöä. Kyllä siinä ajassa riisuu, suihkuttaa, kuivaa ja pukee.

Mutta takaisin tähän aamuun. Kylpytakkiin ja pyyhkeeseen vuorautuneena menen pukemaan. Vaatekaapin vieressä sängyssä peittoon kääriytyneenä nukkuu muuan MikkoMikko. Ulkona on pimeää, enkä uskalla tarkistaa verhojen raosta satoiko yöllä tosiaan lunta (ei satanut). Kello on vähän vaille seitsemän, töihin lähtöön on alle vartti aikaa. Kömpiäkö sänkyyn vai lähteäkö töihin?

"Mutta lähteä pitää, lähteä pitää", sanoo Arja Tiainen.

Varustelukysymyshän se onkin, toki. Sekin auttaa, että työaamuja on jäljellä noin 30.

Hetsku, tänään teellä ja kuumalla suihkuvedellä lämmitetty 

Fakta homma

Koska pieniä aiheita ei tunnu olevan raportoitavaksi, niin on aika ottaa se iso käsittelyyn. Fakta homma nimittäin on se, että olen seitsemännellä kuulla raskaana. Ja se on mukava fakta se!

Kaikki muu onkin ärsyttävän epävarmaa. Muun muassa se, että onko tyypillä kaikki siellä kunnossa.

Ensimmäiset kuukaudet varauduin pahimpaan. Sitten ylitettiin erilaisia rajapyykkejä ja käytiin kokeissa, joissa todettiin että kaikki on normaalia tai jopa täydellistä - amerikkalaiset lääkärit, you know. Sitten maha alkoi kasvamaan huomattaviin mittoihin ja se alkoi liikkumaankin. Kaikki näyttää siis hyvältä. Mutta kun se ei liiku aina ja samalla tavalla! Milloin se liikkui viimeksi? Miksi se nyt potkii näin vähän, yleensä illalla enempi? Onko se siellä jotenkin heikkona?

Voi elämä. Eikä se lie tästä helpommaksi muutu, vaikka se silloin huhtikuun lopulla syntyisikin kaikki elimet ja raajat paikallaan.

Tervetuloa uudet perheenjäsenemme, vauva ja Jatkuva Huoli!

Kuvasta on rajattu kaksi päätä pois koska a) mun mahaa tässä olikin tarkoitus esitellä b) kumpikaan meistä ei näytä kuvassa erityisen älykkäältä ja c) emme välitä siitä julkisuudesta, jonka saisimme jos naamamme näkyisi tässä supersuositussa blogissa.

Hetsku, joka on kuvassa keskellä. Tai hellan ja MikkoMikon välissä, niin kuin kuvaa myös tulkittiin.

PS. Emme vielä ole julkistaneet asiaa Facebookissa, tekisimme sen mieluusti itse. Media ja ihmispiiri kerrallaan.

Kolme miestä ja beibi

Aurinko paistaa ja mittari näyttää aamukymmeneltä +6 astetta. Soittimessa soi Falamansa-levy, jonka sain kämppikseltäni Inaralta (aka Rovaniema) noin kymmenen vuotta sitten. Istun villasukat jalassa ruokapöydän ääressä ja keittiössä häärää kaksi miestä. Toinen tuo mulle teetä ja toinen paistaa pannukakkuja aamupalaksi. Kolmas on lenkillä, mutta osallistuu hänkin aktiivisesti ruuan valmistamiseen.  On lauantaiaamupäivä ja viikonlopun suunnitelmissa on ei mitään.

Jotta tämä ei olisi unta, kivistää vasenta käsivarttani toissapäivänä saatu jäykkäkouristusrokotus.

Ei pöllömpää, Hetsku!

Elossa taas ja edelleen

Juhlapyhinä neljä astiaamme joutui rajuihin onnettomuuksiin, joista ainoastaan yksi selvisi hengissä. Ensin pamahti Iittalan lasi lattialle roukapöydästä. Sitten survoin ylioppilaslahjaksi saamaani jälkiruoka-astiaa niin pieneen muovipussiin että se lipesi otteestani lattialle. (Kätevästi astia ja siinä ollut kermavaahto pysyivät pussissa, joten siivoaminen oli helppoa.) Viinilaseja käsitellessään MikkoMikko kopautti kahta niin, että toisen jalka halkesi. Sen sai onneksi korjattua. Viimeisimpänä kaatui lasi astianpesukoneessa kohtalokkain seurauksin. Tuumin, että jos tuho tätä tahtia jatkuu niin ei meillä Suomeen palatessa (kesällä 2014) ole mitään astiaongelmaa. Eikun MikkoMikon astiat varastoista käyttöön.

Kerroin tämän erittäin mielenkiintoisen tarinan siksi että jotain on sanottava jos blogia meinaa päivittää. Syksy ei ollut mitäänsanomaton, mutta kiinnostavia arkisia tapahtumia ei tuntunut riittävän. Kuten olen edellisen kerran postannut (syyskuussa!), olin vain töissä ja väsynyt. Ja vähän muutakin, mutta siitä sitten myöhemmin.

Nyt yritän reipastua. Kun vaan tarttuu toimeen huomaa ettei se nyt niin vaikeaa/työlästä/mahdotonta ollutkaan.

Hetsku, joka lupasi itselleen herkuttoman tammikuun. Kolme pitkää päivää takana.