Ei jälki- vaan etukirjoitus: Kirjoitan tätä autenttisessa ympäristössä junan yläpedillä. Tähän muuten niin kelpoon matkustustapaan ei kuulu nettiyhteyttä, eli olen postannut tämän myöhemmin periltä kellon ollessa edelleen tunnin enemmän Moskovassa kuin Suomessa.
Istun junan kupeessa kolmen venäjää äidinkielenään puhuvan matkatoverin kanssa. Toinen naisista, Natalia, ja mies, Dimitri, saattavat olla pariskunta. He ovat noin 35-40-vuotiaita, ja selvästi läheisiä, mutta eivät ehkä siltikään avioparin oloisia. Sisaruksia? Ei yhtään samannäköisiä, mutta saattavathan he silti olla verisukuakin. Tai vain läheisiä kollegoja. Natalia on ehkä raskaana. Ainakin hän pitelee kättä vatsallaan ja silittelee sitä, ja vaatii Dimitriä väistymään että voi maata milloin mitenkin päin.
He ovat matkalla ekskursiolle Norjaan Turun ja Ruotsin kauttta. Heidän nimensä ja matka-aikeensa tiedän, sillä suomalainen tullimies niitä heiltä - ehkä hiukan alentuvaan tyyliin - kysyi. He eivät selvästikään ole usein matkustaneet junalla ulkomaille. He tutkivat jo Moskovan Leningradin-asemalla sänkyjen tikapuita, ihastelivat matkalaukkujen säilytyspaikkaa sängyn alla, ja nyökkäsivät iloisesti toisilleen kun juna nytkähti liikkeelle asemalta. Ja kun junapalvelija yli seitsemän tuntia myöhemmin, kello 6.23, huomautti että vessat ovat rajalla suljettuina, "paree käydä nyt jos tarvitsee", molemmat pomppasivat ylös, pukeutuivat, sulkivat sängynsä ja istuivat odottamaan hämärässä dokumentit käsissään.
Muutaman kummastuneen katseen he loivat yläpetilleni, suomalaistyttöön, joka vain jatkoi makaamistaan kirjaa lukien. Tyttö ilmoitti tullimiehille venäjäksi ettei puhu sitä kovin hyvin. Tullimies tarjosi iloisesti kielivaihtoehdoiksi englannin, suomen ja ranskan. Tyttö olisi puhunut englantia, mutta tullimies vastasikin sujuvalla suomella. Sitä osaaville kävi ilmi, että tytöllä on vain reppu mukanaan, ei tullattavaa, ja rahaakin vain 80 euroa. Opiskelija matkalla kotiin?
Kolmas matkakumppanini on viisikymppinen nainen, joka on selvästi matkustellut tällä junalla enemmän. Hän tietää mitä mihinkin matkan vaiheeseen kuuluu ja mitä eri vipuja vetämällä hytissä tapahtuu. Hän tulkkaa suomalaisen rajamiehen hyvin suomalaisella aksentilla venäjäksi esittämät kysymykset. Hänellä on Venäjän passin lisäksi Suomen passi, ja siksi en tullimiehien kautta saakaan hänestä lisätietoja.
Vähän myöhemmin venäjän rajaviranomaiset tarkistavat passit, ja vanhempi kollega osoittaa nuoremmalle passiani ja mutisee jotakin diplomaatista. En saa hänen sanoista selvää, mutta kuulen kyllä Natalian huomautuksen Dimitrille. Hän on diplomaatti! En ilmeisesti juurikaan vastaa heidän mielikuvaansa siitä.
He tuskin ymmärsivät mitä tullimiehille suomeksi sanoin, eivätkä he ehkä tiedä ettei minun olisi tarvinnut tullimiehelle juurikaan vastailla. Sitä he eivät varmastikaan tiedä, että minulla on matkassani rahaa enemmän kuin ilmoitin. Ei mitään huimia summia, joitakin satoja euroa omia rahojani, jotka aion tallettaa tililleni Suomessa.
Miksi en kertonut totuutta tullimiehelle? Olisi tuntunut hänen mukavan asenteensa ja "kielitarjoilun" vuoksi tylyltä huomauttaa että nautin diplomaattista koskemattomuutta, "mun matkatavarat ei kuulu sulle!". En tiennyt paljonko rahaa olisi saanut ilman hässäkkää kuljettaa jos olisi ei-diplomaatti. Sitäpaitsi virttynyt lookini tuki hyvin tarinaa, enkä tuntenut edes valehtelevani. Minulla oli hyvin opiskelijamainen olo.
Rajan Vainikkalassa ylitettyämme Dimitri, joka nojaa kasvot kiinni ikkunassa, kuiskaa Natalialle iloisesti "Olemme jo Suomessa!". Heidän syitään tietämättä voin yhtyä iloonsa. Kivaa olla Suomessa.
Hetsku, joka on suorittanut kahdessa paikassa samaan aikaan olemisen ihmeen: olen sekä junassa että äitin luona Vantaalla
22.9.07
20.9.07
Tukikohtia Moskovan karttaan
Olen käyttänyt nyt elämästäni kaksi viimeisintä päivää ikkunaremontin tuijotteluun. Se saa puolestani riittää.
Valitettavasti ikkunaremonttimiesten esimies oli sitä mieltä, että vielä tarvitaan kolme päivää. Aion kompromissinvastaisesta elämänasenteestani huolimatta suostua yhteen kompromissipäivään. Lähettäkööt sinä päivänä vaikka puna-armeijan kuoron verran miehiä kotiini, jos sen verran tarvitaan, että neljän ikkunan ympärykset saadaan viimeisteltyä. Kele!
Nyt kotini on taas paketoitu, mutta vain muovin alle. Sen muovin päälle ja kaikkialle muuallekin on laskeutunut kevyt pölykerros. Sitä on jääkaapissa, peilissä, pöydälle jätetyssä kahvikupissa, puhelimen päällä ja sisällä, kukkien lehdillä ja kurkussa, varmaan keuhkoissakin.
Sen sijaan että haluaisin kulkea +10 - +15-asteisessa kämpässäni kengät jalassa ja olla tekemättä mitään (kun kaikki tavarat on peitetty muovilla), haluaisin mielummin kävellä kaupungilla ja kerätä alla olevaan karttaan vähän lisää kiintopisteitä.
Nyt alareunassa näkyy pienellä merkitty +, joka on kotini kohdalla. Siitä vähän vasemmalle on piirretty ympyrä lähetystön kohdalle. Matka siinä välillä on siis työmatkani, joka tarkkojen laskelmien mukaan on noin 1750 metriä linnuntietä.
Olen lisäksi ympyröinyt karttaan Punaisen torin, en siksi että se olisi kiintopiste työmatkani varrella vaan siksi, että siellä olen heittänyt yhden hienoimmista kuperkeikoistani.
Oikeassa ylänurkassa on vielä yksi ympyrä Leningradin-aseman ympärillä. Sieltä lähtee tooketti huomenna Suomeen, ja sinne se sitten keskiviikkoaamuna myös palaa. Sitä kautta ovat muutkin tervetulleita kulkemaan!
Valitettavasti ikkunaremonttimiesten esimies oli sitä mieltä, että vielä tarvitaan kolme päivää. Aion kompromissinvastaisesta elämänasenteestani huolimatta suostua yhteen kompromissipäivään. Lähettäkööt sinä päivänä vaikka puna-armeijan kuoron verran miehiä kotiini, jos sen verran tarvitaan, että neljän ikkunan ympärykset saadaan viimeisteltyä. Kele!
Nyt kotini on taas paketoitu, mutta vain muovin alle. Sen muovin päälle ja kaikkialle muuallekin on laskeutunut kevyt pölykerros. Sitä on jääkaapissa, peilissä, pöydälle jätetyssä kahvikupissa, puhelimen päällä ja sisällä, kukkien lehdillä ja kurkussa, varmaan keuhkoissakin.
Sen sijaan että haluaisin kulkea +10 - +15-asteisessa kämpässäni kengät jalassa ja olla tekemättä mitään (kun kaikki tavarat on peitetty muovilla), haluaisin mielummin kävellä kaupungilla ja kerätä alla olevaan karttaan vähän lisää kiintopisteitä.
Nyt alareunassa näkyy pienellä merkitty +, joka on kotini kohdalla. Siitä vähän vasemmalle on piirretty ympyrä lähetystön kohdalle. Matka siinä välillä on siis työmatkani, joka tarkkojen laskelmien mukaan on noin 1750 metriä linnuntietä.
Olen lisäksi ympyröinyt karttaan Punaisen torin, en siksi että se olisi kiintopiste työmatkani varrella vaan siksi, että siellä olen heittänyt yhden hienoimmista kuperkeikoistani.
Oikeassa ylänurkassa on vielä yksi ympyrä Leningradin-aseman ympärillä. Sieltä lähtee tooketti huomenna Suomeen, ja sinne se sitten keskiviikkoaamuna myös palaa. Sitä kautta ovat muutkin tervetulleita kulkemaan!
(Klikkaa toki karttaa, niin ei tartte tihrustella)
Hetsku, joka kulkee nyt iltakahdeksalta vihdoin kotiin vain palatakseen aamukahdeksaksi takaisin. Ja joka huomasi että karttaan tuli koti ja työpaikka piirrettyä tosi pienellä, mutta jääköön vähän haeskeltavaa lukijoille.
18.9.07
Asettautumisjuhlissa sukelluspuvussa
Viikonloppu meni juhlia valmistellessa, juhliessa ja toisia toivoessa. Perjantaina rahtasin apunaisena elintarvikkeita Laurakaisan lukaaliin, jonka yläkerrassa huhutaan asuvan muuan herra Sergei Lavrovin. Lauantaina juhlistimme tuota uutta kotia herkuttelun, Lauri Viidan luteiden kapinasta kertovan runon ja lentopallotulosten jännittämisen merkeissä.
Mukavaa juhlaa ei valitettavasti seurannut uusi juhla: lentopallomiesten taistelu riitti neljänteen sijaan. Ei ihan uusille mitalikaffeille. Eipä silti, kun edellinen paras lentopalloturnaus on pelattu DDR:ssä joskus 80-luvulla, ei maajoukkueen Moskovan-kisamatkaa millään voi kutsua paskaksi reissuksi, joka tuli tehtyä. Hyvä Suomi!
Tupareissa kollega ihmetteli miten niin kahta asiaa: miten niin me hävisimme [miten niin miten niin ihmettelen puolestani minä], ja miten niin olen jo ensi viikonloppuna menossa Suomeen. "Vastahan sä tulit". Niin kai, onhan siitä vasta seitsemän viikkoa. Budapestissä yhdeksän kuukautta "opiskellessani" olin sitä mieltä, ettei niin lyhyessä ajassa kannata Suomessa piipahtaa.
Nyt voin luetella monta syytä miksi on hyvä ja kiva käydä Suomessa. Veera, Emilio ja Oskari esimerkiksi. Heidän vanhempansa, muut sisarukseni, äiti, kaverit. Monet muutkin, kuten Ville ja Henriikka, joita en ehdi tällä pikaviisitilläni tapaamaan. Voin käydä pankissa, ja hakea takaisin liikaa maksamani arvonlisäverot (vaikka en mikään verokapinallinen olekaan).
Ehkä kevennän karvahattuani Herrainsalongissa. Käyn vanhojen kollegojen kanssa Nepskussa lounaalla. Haen apteekista laktoosipillereitä, ja kaupasta vaikka mitä muuta sellaista mitä täältä ei saa, ja sellaistakin mitä täältä ehkä saa mutta ei löydä, tai löytää muttei kehtaa maksaa niin paljon. En ole vielä päättänyt että otanko mukaani oven taakse jääneen silityslaudan, mutta tuskin kuitenkaan.
Budapestiin menin opiskelemaan lyhyeksi aikaa. Kun on käymässä ei kannata käydä kotona. Tänne ollaan tultu olemaan eikä vain käymään. Kun koti on täällä, voi hyvin käydä Suomessa.
Kun pohdin ensimmäisen Suomen-reissun ajankohtaa Helsingissä, Eili-kollega totesi että alku on syväsukellusta, kannattaa vaan polskuttaa niin kauan kuin on tarvis. En tiedä olisiko vielä tarvis jatkaa sukellusta. En halua pinnalle koska happi loppuu, haluan vain välillä katsella maisemia pinnalla. Enkä sitäpaitsi ole hyvä uimari.
Asettautumisprosessin tilaa tai sukellusmatkan pituutta on vaikea arvioida, mutta liikenteeseen on täällä jalankulkijan paras sopeutua aika pikaisesti. Jossain oppaassa liikennettä kuvailtiin joustavaksi. Jalankulkijan onkin parasta joustaa ja odotella, vaikka vihreä ukko tien toiselta puolelta viittoo ylittämään tietä. Jalan kulkeva kulkee silloin kuin autoilijalle sopii. Jousta tai kuole.
Ja muihin asioihin.
Olen saanut kahteen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen ainakin osittaisen vastauksen. Palkkarahani ei jäänyt kulumaan kansainväliseen pankkiliikenteeseen, vaan oli jo sunnuntaina nostettavissa automaatilla. En vieläkään tiedä voiko rahat jäädä jonnekin rattaisiin pyörimään jos tilinumero on väärä, mutta koska omat rahani eivät siellä rattaissa päämäärättömästi tällä hetkellä pyöri, en enää jaksa niin miettiäkään. Muutakin pohdittavaa riittää. Esimerkiksi Sannap:n kysymys venäläisten valkosipulin syömisestä.
Ikkunaremonttiakaan ei tarvitse kuitenkaan enää ihmetellä. Minun siivoustaktiikkani toimi paremmin kuin lentopallomiesten pelitaktiikka. Ikkunanpesua ja suursiivousta kannatti siirtää, sillä ikkunaremontin pitäisi alkaa huomenna.
Uudet ikkunat saapuivat kotiini jo eilen. Yritin selittää venäjäksi milloin voisin olla kotona päällysmiehenä ja milloin en. Lopulta puuskahdin: "puhuuko kukaan teistä englantia?". "Tottakai!", vastasi ikkunatehtaan kaveri reteästi. Eikä sitten muuta englanniksi sanonutkaan. Ehkä munkin olis aika vaihtaa asennetta. Varsinkin kun illalla alkaa diplomaattiakatemian venäjän tunnit.
Hetsku, venäjää hyvin puhuva ikkunaremontin päällysmies to be
Mukavaa juhlaa ei valitettavasti seurannut uusi juhla: lentopallomiesten taistelu riitti neljänteen sijaan. Ei ihan uusille mitalikaffeille. Eipä silti, kun edellinen paras lentopalloturnaus on pelattu DDR:ssä joskus 80-luvulla, ei maajoukkueen Moskovan-kisamatkaa millään voi kutsua paskaksi reissuksi, joka tuli tehtyä. Hyvä Suomi!
Tupareissa kollega ihmetteli miten niin kahta asiaa: miten niin me hävisimme [miten niin miten niin ihmettelen puolestani minä], ja miten niin olen jo ensi viikonloppuna menossa Suomeen. "Vastahan sä tulit". Niin kai, onhan siitä vasta seitsemän viikkoa. Budapestissä yhdeksän kuukautta "opiskellessani" olin sitä mieltä, ettei niin lyhyessä ajassa kannata Suomessa piipahtaa.
Nyt voin luetella monta syytä miksi on hyvä ja kiva käydä Suomessa. Veera, Emilio ja Oskari esimerkiksi. Heidän vanhempansa, muut sisarukseni, äiti, kaverit. Monet muutkin, kuten Ville ja Henriikka, joita en ehdi tällä pikaviisitilläni tapaamaan. Voin käydä pankissa, ja hakea takaisin liikaa maksamani arvonlisäverot (vaikka en mikään verokapinallinen olekaan).
Ehkä kevennän karvahattuani Herrainsalongissa. Käyn vanhojen kollegojen kanssa Nepskussa lounaalla. Haen apteekista laktoosipillereitä, ja kaupasta vaikka mitä muuta sellaista mitä täältä ei saa, ja sellaistakin mitä täältä ehkä saa mutta ei löydä, tai löytää muttei kehtaa maksaa niin paljon. En ole vielä päättänyt että otanko mukaani oven taakse jääneen silityslaudan, mutta tuskin kuitenkaan.
Budapestiin menin opiskelemaan lyhyeksi aikaa. Kun on käymässä ei kannata käydä kotona. Tänne ollaan tultu olemaan eikä vain käymään. Kun koti on täällä, voi hyvin käydä Suomessa.
Kun pohdin ensimmäisen Suomen-reissun ajankohtaa Helsingissä, Eili-kollega totesi että alku on syväsukellusta, kannattaa vaan polskuttaa niin kauan kuin on tarvis. En tiedä olisiko vielä tarvis jatkaa sukellusta. En halua pinnalle koska happi loppuu, haluan vain välillä katsella maisemia pinnalla. Enkä sitäpaitsi ole hyvä uimari.
Asettautumisprosessin tilaa tai sukellusmatkan pituutta on vaikea arvioida, mutta liikenteeseen on täällä jalankulkijan paras sopeutua aika pikaisesti. Jossain oppaassa liikennettä kuvailtiin joustavaksi. Jalankulkijan onkin parasta joustaa ja odotella, vaikka vihreä ukko tien toiselta puolelta viittoo ylittämään tietä. Jalan kulkeva kulkee silloin kuin autoilijalle sopii. Jousta tai kuole.
Ja muihin asioihin.
Olen saanut kahteen mieltä askarruttaneeseen kysymykseen ainakin osittaisen vastauksen. Palkkarahani ei jäänyt kulumaan kansainväliseen pankkiliikenteeseen, vaan oli jo sunnuntaina nostettavissa automaatilla. En vieläkään tiedä voiko rahat jäädä jonnekin rattaisiin pyörimään jos tilinumero on väärä, mutta koska omat rahani eivät siellä rattaissa päämäärättömästi tällä hetkellä pyöri, en enää jaksa niin miettiäkään. Muutakin pohdittavaa riittää. Esimerkiksi Sannap:n kysymys venäläisten valkosipulin syömisestä.
Ikkunaremonttiakaan ei tarvitse kuitenkaan enää ihmetellä. Minun siivoustaktiikkani toimi paremmin kuin lentopallomiesten pelitaktiikka. Ikkunanpesua ja suursiivousta kannatti siirtää, sillä ikkunaremontin pitäisi alkaa huomenna.
Uudet ikkunat saapuivat kotiini jo eilen. Yritin selittää venäjäksi milloin voisin olla kotona päällysmiehenä ja milloin en. Lopulta puuskahdin: "puhuuko kukaan teistä englantia?". "Tottakai!", vastasi ikkunatehtaan kaveri reteästi. Eikä sitten muuta englanniksi sanonutkaan. Ehkä munkin olis aika vaihtaa asennetta. Varsinkin kun illalla alkaa diplomaattiakatemian venäjän tunnit.
Hetsku, venäjää hyvin puhuva ikkunaremontin päällysmies to be
14.9.07
MOT: Heta > Riukulehto
Aiempi tämänpäivänen kirjoitus allaolevalla Lehtikuvan kuvalla täten todistetaan. Ei tartte edes suurennuslasia!
Suomi, Suomi, Suomi!
Valitettavasti käänteinen Midaan kosketus oli mukanani eilen katsomassa EM-lentopallo-ottelua Venäjä-Suomi. Se ei ole yllätys, sillä kannattamani joukkue yleensä aina häviää. Vaikka joukkue olisi pelannut yli odotusten siihen asti, niin minun saapuessa saliin tuuri muuttuu. En muista monestikaan nähneeni oman joukkueen voittoisaa esitystä livenä. Viimeisimpänä muistan tosin Pelicansin hienon voiton TPS:stä viime keväältä [sekin saatiin säälipleijareissa].
Ennätyshyvää turnausta pelannut miesten lentopallomaajuokkue hävisi Venäjälle erin 3-2. Voitto oli käden ulottuvilla, ja sen takia lopputulos harmittaakin. Fiilis hallissa oli kuitenkin mahtava, ja saimme pienen Suomi! Suomi! Suomi! -huutommekin kuulumaan, vaikka se ainakin 200-kertaiselle venäläiskannattajalaumalle olikin helppo vastus.
Jos Suomi pääsee finaaliin asti, lupaan epäitsekkäästi olla menemättä paikanpäälle tunaroimaan peliä. Vaikka sitten jäänkin ilman tv-julkisuutta. Urheiluruudun pätkässä eilisestä pelistä mut voi bongata, jos tietää mistä katsoo (ja katsoo suurennuslasin läpi). Mustahan on tullut varsinainen Riukolehto!
Ei-jämsäläisille lukijoille kerrottakoon että Riukolehdon Arto on jämsäläinen kylähullu, jonka elämäntyö on näkyä tv:n urheilulähetyksissä.
Riukulehto on saanut haastajan. Vapise, Arto!
Hetsku täynnä kilpailumieltä!
Ennätyshyvää turnausta pelannut miesten lentopallomaajuokkue hävisi Venäjälle erin 3-2. Voitto oli käden ulottuvilla, ja sen takia lopputulos harmittaakin. Fiilis hallissa oli kuitenkin mahtava, ja saimme pienen Suomi! Suomi! Suomi! -huutommekin kuulumaan, vaikka se ainakin 200-kertaiselle venäläiskannattajalaumalle olikin helppo vastus.
Jos Suomi pääsee finaaliin asti, lupaan epäitsekkäästi olla menemättä paikanpäälle tunaroimaan peliä. Vaikka sitten jäänkin ilman tv-julkisuutta. Urheiluruudun pätkässä eilisestä pelistä mut voi bongata, jos tietää mistä katsoo (ja katsoo suurennuslasin läpi). Mustahan on tullut varsinainen Riukolehto!
Ei-jämsäläisille lukijoille kerrottakoon että Riukolehdon Arto on jämsäläinen kylähullu, jonka elämäntyö on näkyä tv:n urheilulähetyksissä.
Riukulehto on saanut haastajan. Vapise, Arto!
Hetsku täynnä kilpailumieltä!
12.9.07
Kuuleeko Kirsti, tietääkö Torsti?
Eilinen En Osaa Tehdä Mitään Oikein -päivä huipentui siihen etten osannut heittää löylyä saunassa enkä saanut tilattua bliniä kiskalta ilman että Laurakaisan piti tulla avuksi.
Matkalla blinikiskalta kotiin aloin miettiä että minne ne asiat sitten menee, jos ne ei mee putkeen. Valuuko ne iljettäväksi töhnäksi siihen putken ulkopuolelle? Tippuuko ne sen putken vieressä olevan ritilän läpi, ja jää kellumaan likaiseen veteen, josta ne pitää kaivella käsi tyhjässä leipäpussissa oksennusta pidätellen? Vai annetaanko niiden vaan tippua minne lie ja annetaan olla? Ehkä ne asiat jää käteen niin pitkäks aikaa että ne saa sinne putkeen, ja jossain vaiheessa ne on sinne saatava, muuten kourat on niin täynnä ettei mikään varmasti menekään sinne putkeen, vaan tippuilee käsistä ties minne.
Muitakin kysymyksiä olisi lähetettävänä Hesarin Kysy Kirstiltä tai Torsti tietää -palstoille.
Laura lähetti kortin Ottawasta (kiitos siitä!) ja esitti kysymyksen: "Miksi välimeren alueen miehet on niin karvaisia?". Luulis tosiaan että niillä on vähemmän karvoja kun ne siellä lämpimässä tulis toimeen vähemmälläkin, ja pohjoisen pojilla olis kunnon turkki. Tähän ei voi edes vastata että KVG, sillä Lauran libanonilaissyntyinen poikaystävä ei löytänyt vastausta Googlestakaan. Anyone?
Tässä tilipäivän alla pohdin että onko kansainvälisessä tilisiirrossakin joku turvamekanismi, että rahat ei lähde tililtä mihinkään jos vastaanottajan tilinumero ei ole oikein? Vai jääkö ne jonnekin rahaliikenteen rattaisiin pyörimään niin pitkäks aikaa että ne on kulunu loppuun? Annoin kiireessä mielestäni epäilyttävän lyhyen (mahdollisesti väärän, siis) venäläisen tilinumeron, ja nyt jännään ekaa palkkaani jonka pitäis tulla osin suomalaiselle, osin venäläiselle tilille. Perjantai tuo tähän asiaan vastauksen, mutta jos jollain on nopeammin vastaus, niin kertokoon.
Ja vielä yks kysymys maailmankaikkeudelle: Alkaako se ikkunaremontti koskaan?
On mulla yksi vastauskin tarjolla. Oletteko koskaan pohtineet, miltä näyttää viikon vanha vesimelonin (taimen eli) taimi? Vastaus alla.
Matkalla blinikiskalta kotiin aloin miettiä että minne ne asiat sitten menee, jos ne ei mee putkeen. Valuuko ne iljettäväksi töhnäksi siihen putken ulkopuolelle? Tippuuko ne sen putken vieressä olevan ritilän läpi, ja jää kellumaan likaiseen veteen, josta ne pitää kaivella käsi tyhjässä leipäpussissa oksennusta pidätellen? Vai annetaanko niiden vaan tippua minne lie ja annetaan olla? Ehkä ne asiat jää käteen niin pitkäks aikaa että ne saa sinne putkeen, ja jossain vaiheessa ne on sinne saatava, muuten kourat on niin täynnä ettei mikään varmasti menekään sinne putkeen, vaan tippuilee käsistä ties minne.
Muitakin kysymyksiä olisi lähetettävänä Hesarin Kysy Kirstiltä tai Torsti tietää -palstoille.
Laura lähetti kortin Ottawasta (kiitos siitä!) ja esitti kysymyksen: "Miksi välimeren alueen miehet on niin karvaisia?". Luulis tosiaan että niillä on vähemmän karvoja kun ne siellä lämpimässä tulis toimeen vähemmälläkin, ja pohjoisen pojilla olis kunnon turkki. Tähän ei voi edes vastata että KVG, sillä Lauran libanonilaissyntyinen poikaystävä ei löytänyt vastausta Googlestakaan. Anyone?
Tässä tilipäivän alla pohdin että onko kansainvälisessä tilisiirrossakin joku turvamekanismi, että rahat ei lähde tililtä mihinkään jos vastaanottajan tilinumero ei ole oikein? Vai jääkö ne jonnekin rahaliikenteen rattaisiin pyörimään niin pitkäks aikaa että ne on kulunu loppuun? Annoin kiireessä mielestäni epäilyttävän lyhyen (mahdollisesti väärän, siis) venäläisen tilinumeron, ja nyt jännään ekaa palkkaani jonka pitäis tulla osin suomalaiselle, osin venäläiselle tilille. Perjantai tuo tähän asiaan vastauksen, mutta jos jollain on nopeammin vastaus, niin kertokoon.
Ja vielä yks kysymys maailmankaikkeudelle: Alkaako se ikkunaremontti koskaan?
On mulla yksi vastauskin tarjolla. Oletteko koskaan pohtineet, miltä näyttää viikon vanha vesimelonin (taimen eli) taimi? Vastaus alla.
Hetsku, joka Suomessa kasvattaa paprikoita ja Venäjällä arbuuseja.
11.9.07
Ja eilen alkoi arki
Heräsin Moskovan arkeen maanantaina 10. syyskuuta kello 6.42. Maanantai-aamu, kaikkihan sen tuskan tietää: työviikko edessä. Arkea mukavoittanut vieras on lähtenyt, ja hauska viikonloppu Pietarissa on vain päätä jyskyttävä muisto. Ulkona sataa vettä ja on kylmä (fakta, ei valitus). Jääkaappi on tyhjä, eikä aamupalaksi saa oikein raapastua kuin banaanimehua.
Vaikka arkeen havahtuminen olikin ehkä kuin pulahdus avantoon, ei arki yleisesti ottaen ole mitenkään kamalaa. Avantouintihan on mukavaa ja terveellistä. Arki on realismia.
En tiedä mikä on hyvä optimistin määritelmä, mutta kyllä optimistin tunnistaa kun se kohdalle osuu. Kollegani Irma lohdutti minua noin kolme vuotta sitten Foxconnin konttorissa maanantaita huokaillessani sanomalla "Ajatella, huomenna on jo tiistai!". Jos Irma ei ole optimisti, niin kuka on?
Totesimme toisen Foxconn-kollegan Miian kanssa, että maanantaina täytyy selvitä vain yhdestä päivästä, siitä maanantaista. Tiistaina on haltuun otettava koko loppu arkinen viikko.
Sitä on siis otettu haltuun tänään. Laurakaisan kanssa totesimme että vielä meillä on näissä työhommissa käänteinen Midaan kosketus. Kaikki mihin koskee muuttuu paskaksi. Olisi parempi olla koskematta mihinkään, mutta pakkohan omat sotkut on siivota. Tänään on siis pitkä työpäivä edessä.
Hetsku, joka sauvoi Suomea maailmankartalle
Vaikka arkeen havahtuminen olikin ehkä kuin pulahdus avantoon, ei arki yleisesti ottaen ole mitenkään kamalaa. Avantouintihan on mukavaa ja terveellistä. Arki on realismia.
En tiedä mikä on hyvä optimistin määritelmä, mutta kyllä optimistin tunnistaa kun se kohdalle osuu. Kollegani Irma lohdutti minua noin kolme vuotta sitten Foxconnin konttorissa maanantaita huokaillessani sanomalla "Ajatella, huomenna on jo tiistai!". Jos Irma ei ole optimisti, niin kuka on?
Totesimme toisen Foxconn-kollegan Miian kanssa, että maanantaina täytyy selvitä vain yhdestä päivästä, siitä maanantaista. Tiistaina on haltuun otettava koko loppu arkinen viikko.
Sitä on siis otettu haltuun tänään. Laurakaisan kanssa totesimme että vielä meillä on näissä työhommissa käänteinen Midaan kosketus. Kaikki mihin koskee muuttuu paskaksi. Olisi parempi olla koskematta mihinkään, mutta pakkohan omat sotkut on siivota. Tänään on siis pitkä työpäivä edessä.
Hetsku, joka sauvoi Suomea maailmankartalle
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)