O-ou, yo

Kymmenen vuotta sitten ylioppiloiduin. Jouduin ensimmäisenä kipuamaan kamalissa valkoisissa korkokengissäni naapurikoulun juhlasalin lavalle juhlakansan eteen vastaanottamaan tiiliskiveä, joka myönnettiin sisäisestä palosta saada jotain aikaan. En muista silloin kovasti pohtineeni mikä minusta tulee isona tai kieriskelleeni tuskassa monimutkaisten valintojen vuoksi. Kesä Eimolla liukuhihnatyössä, syksyllä Helsinkiin opiskelemaan. Sen pidemmälle en tähdännytkään.

Sisäinen paloni saada jotain aikaan onkin saanut nyt aikaan jotain sellaista mitä en tarkoittanut. Olen edelleenkin sitä mieltä että minun on parempi olla tähtäämättä pitkälle, olla ajattelematta liikaa sitä viestiä jota minulle lähetetään. En tiedä onnistunko olemaan lähettäjän silmässä ärsyttävä niin kuin haluaisin, vai vain naurettava. Tosiasiassa lähettäjää ei taida juurikaan minun asiani ja ajatukseni kiinnostaa.

Vaan mitä sanoa Laurakaisalle, joka päätti lähettää vastaukseksi vähintään yhtä kovan viestin ja hakea uutta työpaikkaa? En haluaisi toisaalta sanoa mitään etten aiheuttaisi lisää tuhoa. Toisaalta: jos minä olisin Laurakaisa, harkitsisin vakavasti lähtöä. Jos joku kerran vetää ja toinen vähän työntää, niin miksei sitä lähtisi liikkeelle.

Jos minä olisin minä, niin kuin taidan ollakin, sanoisin vaan että älä lähde. Yhdessä me tänne tultiin, ja yhdessä voidaan sitten lähteä kun on ensin otettu rahat pois.

Laurakaisan vuosi sitten antamassa ajatuskirjassa Arno Kotro sanoo että:

Tulevaisuuteen pitää tähdätä mutta sinne ei pidä ampua.

Hetsku, joka ei osaa sanoa kumpaan suuntaan Arnon mielestä tässä asiassa kannattaisi kallistua.