Supertuhkimotarina

Helsingissä oli perjantaina kotoisaa. Keskusta-alue on söpö, pieni ja tuttu; parturi muisti edellisestä kerrata miten hiuksiani pitää ja ei pidä leikata; kaupoissa oli minun tyyliini ja kokooni sopivia vaatteita. Ja kaikki vastaantulleet ihmiset, jotka puhuivat jotain toisilleen, puhuivat venäjää.

Helluntaiheilaa haeskeltiin, eikä löydetty. Haku kuitenkin jätettiin päälle, sillä jonnekin Helsinkiin on ripoteltu kaksi paria uusia kenkiäni, ja odotan nyt neljää kurpitsavaunuseuruetta prinsseineen Moskovaan sovittamaan jostain (toivottavasti) löytyviä jalkineitani.

Olin siis vaateostoksilla. Helsingissä se on niiiiiin paljon tuloksellisempaa kuin Moskovassa: ensimmäisestä kaupasta ostin lähes kaiken mitä sovitin, muun muassa farkut ja kolme paitaa. Seuraavasta liikkeestä ostin kaiken mitä sovitin ja kaksi vaateartikkelia sovittamattakin. Kenkäkaupasta ostin kolme ensimmäistä sovittamaani kenkäparia. Enempää en uskaltanut sovittaa, sillä kenkäostelussakin on joku raja oltava. Halvimmat kengät laitoin jalkaan, ja kahdet kalliimmat tax free -sinetöitiin. Ja sitten se sinetöity kenkäpussi hukattiin. Älkää kysykö minne, sillä jos tietäisin, se ei olisi hukassa. Eikä toisaalta etsijöille tarpeeksi haasteellista. Löytäjä saa minut ja puoli valtakuntaa.

Ja jos ei kenkiä mistään löydykään, niin heila saattaa löytyä auton ratista. Olisikohan tämä tarpeeksi painava syy mennä autokouluun?

Kysyy Hetsku, joka onneksi osti vanhoihin kenkiin uudet pohjalliset ja nauhat, joten ei tarvitse Moskovassa kulkea kengittä. Sää sen tosin sallisi, mutta jalkapohjat eivät taitaisi kestää.