Kaffipaussi

Naapurin pihalla aloitetaan työt lauantaiaamuna seiskan maissa. On vapaapäivä, Amppukin nukkuu. Meitä ei silti herätä pihalta kuuluvien työn äänet vaan tauoton pölötys. Viisi-kuusi ukkoa kaivaa kuoppaa ja selittää hyväntuulisesti sitä sun tätä. Mistä sitä juttua riittääkin? Miten koko ajan voi olla jotain sanottavaa? Suomalainen hämmästyy ja hiljenee - jos ei ollut jo hiljaa - tämän kysymyksen äärellä.

Kun ukot ovat saaneet meidät kaikki ylhäälle ja alhaalle, on heidän kahvitaukonsa vuoro. En kehdannut ottaa kuvaa kun he seisoivat pihalla, mutta räpsäsin kuvan heidän siitä jonnekin häivyttyään.

Ruusukupit on katettu hienolle hopeatarjottimelle. Nätisti siihen meidän ilmastointikonehärpäkkeen päälle. Kahvipullatkin on varmaan ollut mutta jo syöty.

Tulee mukava fiilis. Nuo miehet lähtee varmaan aamuisin mielellään töihin.

Hetsku, jolla töihinpaluuseen aikaa vielä viitisen kuukautta.

Mitä nyt?

Tällä hetkellä Amalian aktiviteetteja ovat:

- Raakkuminen
Vaikka haluaisin, sitä ei voi kauniimmaksi kuvailla. Se ei ole kiljahtelua eikä huudahtelua. Se ei ole myöskään itkua eikä suoraa huutoa. Se on raakkumista. Se voi tarkoittaa nälkää tai väsymystä, mutta se tarkoittaa myös sitä että on tylsää. Kun olemme pitkään kaksin kotona, raakunta alkaa. Ulkona Amppu on yleensä ihan hiljaa, samoin jos meillä on vieraita ja säpinää. Mutta kun ulkona on taas, lyhyen tauon jälkeen, +34c ja kosteusprosentti tapissa niin kovin pitkäksi aikaa ei ilmastoinnin ulottumattomissa voi olla.

- Alahuulen imeskely
Amalia on muutenkin muuttunut ilmeikkäämmäksi. Tunteet ja niiden mukana ilmeet vaihtuvat sekunneissa laidasta laitaan. Hellyttävintä on ehkä se, kun huulet kääntyvät oikeasti alaspäin ja hän pillahtaa itkuun.

- Kääntyily
Amppu kääntyi ensimmäisen kerran selältä vatsalleen 12. elokuuta. Yritimme kannustaa häntä toistoon monena päivänä jotta MikkoMikkokin näkisi suorituksen, mutta eihän kukko käskien laula. Vajaa viikkoa myöhemmin, sunnuntaina, Amppu sitten pyörähteli useammankin kerran ja sai jopa alle jääneet kädet tueksensa. Nyt hän puskee kyljelleen joka tilanteessa ja nukkuu päiväunia silloin tällöin kyljellään.

- Tarttuilu
Suomen-loman jälkeen Amalia on ruvennut selvästi tietoisemmin tarttumaan esineisiin. Koccylta saatu kirahvi ja Laurakaisan perheeltä saatu pehmokirja pyörivät kädessä (ja suussa). Amppu auttaa vaipanvaihdossa pitämällä itse jaloistaan kiinni. Varpaat eivät ole vielä menneet suuhun, mutta kauan ei siihenkään varmaan mene.

Hetskun aktiviteetteja on näiden lomassa olleet muun muassa viihdyttäminen monin eri keinoin (esimerkiksi epävireisesti lauleskelemalla, ympäriinsä kanniskelemalla), kuolan pyyhkiminen leuasta ja väsähtäneen käännynnäisen palauttaminen selälleen. Sekä tietysti vaipanvaihto, joka Ampun avusta huolimatta käy hankalammaksi sitä mukaa kun potilas pyörii enemmän.

Vaan on tässä ehditty muutakin, nyt muun muassa kehuskelemaan: Kävimme tänään juoksulenkillä! Toista kertaa jo tällä viikolla! Kuljimme perinteistä lenkkiämme (reilu 5km) pitkin Amppu kaverilta lainatuissa juoksurattaissa. Jyrkimmät ylämäet pitää kävellä ja syke on korkeammalla kuin hyvinä aikoina, mutta pääosin lenkit ollaan silti juostu. En olisi uskonut että yli vuoden tauon ja yhden raskauden ja synnytyksen jälkeen jaksaisin niinkin pitkään juosta. Ou jee!

Hetsku, joka menee nyt harrastamaan koko perheen yhteistä aktiviteettia eli nukkumista. Ou jee2!

Epiduraalista ja neuvoloista

Saan ymmärrettävästi usein vastata kysymyksiin "miten Amerikassa synnyttäminen eroaa Suomessa synnyttämisestä?" ja "millainen neuvolasysteemi Amerikassa on?"

Ensimmäiseen kysymykseen vastaan aina että en tiedä millaista se on juuri Amerikassa, kun en tiedä millaista se on Suomessa. Yksi ero on keskusteluissa tosin tullut selväksi: Mun kokemuksen mukaan (ja mun käyttämässä sairaalassa) synnytyksen ei ole pakko sattua niin maan -keleesti. Suomessa on ilmeisesti pakko kärsiä.

Ero on siinä, että täällä sain sairaalassa epiduraalin, ja tippa tiputti lääkettä suoneeni tasaiseen tahtiin. Sen vaikutus ei siis lakannut ennen kuin Amppu oli ulkona, olisin voinut sitä itse vielä säätää lisää jos olisin tuntenut tarpeelliseksi. Kuulemani mukaan Suomessa saa piikin, jonka vaikutus hiljalleen hiipuu, ja piikkejä saa maksimissaan kolme. Kun kerron että ponnistusvaihe kesti kolme tuntia, Suomessa synnyttäneet nostavat minulle hattua kulmakarvoillaan. Ei tuntunut juuri missään, en kiroillut tai huutanut ollenkaan sen jälkeen kuin sain epiduraalin. Itkin kun Amppu syntyi, mutta en kivusta.

Suomen neuvolaankaan emme ole vielä Ampun kanssa ehtineet, valitettavasti. Olen kuitenkin ymmärtänyt että se on, hyvässä ja pahassa, nimensä veroinen paikka eli siellä neuvotaan. Täällä niin raskauden seuranta kuin lapsen neuvolakäynnitkin (ainakin niillä joilla on vakuutus tai varaa lääkäriin) tapahtuvat samaan tahtiin kuin Suomessa ja siten upgreidattuna että joka kerta tavataan lääkäri. Mutta lääkäri ottaa mitat ja arvot ja kysyy onko kysyttävää. Jos ei ole asiaan itse perehtynyt eikä yleisesti ottaen kovin huolestunut mistään, niin mitäpä sitä osaisi kysyä. "Onko kaikki kunnossa?"

Raskauden seurannan aikaan en niinkään kaivannut mitään ylimääräistä, mutta Ampun kanssa "wellbaby checkupeissa" käydessäni kaipaisin ekstraa, sellaisia lehtisiä joissa kerrottaisiin mitä nyt on meneillään, mitä pitäisi tarkkailla ja miten voisi lasta aktivoida tms. Amerikassa se tieto pitää kaivaa netistä ja kirjoista. Tai pitää osata kaikki kysyä lääkäriltä.

Pitäisi siis kirjoittaa listaa. Tänään kysyisin lääkäriltä että miksi Amppu on ollut niin levoton. Se ei varmasti ole kipeä kun se ei varsinaisesti itke vaan vaihtelevalla frekvenssillä karjahtelee eli selvästi sitä joku pännii.

Ehkä se on jo kyllästynyt kotona pääasiassa mun kanssa olemiseen, ja kaipaa sitä että nukahtaa Mikkelissä ja herää Kotkassa ja koko ajan ympärillä on uusia, ihastelevia naamoja. Kyllä minäkin sitä taas jo vähän kaipaan. Onneksi olemme saamassa syksyllä paljon vieraita, nyt vahvistuneiden lisäksi luvassa on marraskuussa toivottavasti Ampun Jaska-enon ja Aulin sekä Sanna-tädin vierailut. Ou jee!

Hetsku, joka sai karjahtelijan hetkeksi maate, mutta asummehan paloaseman vieressä eli lepo ei ole pitkäaikainen.

Suomeen, Suomessa, Suomesta

Suomeen tultaessa odotukset oli korkealla. Että vuoden tauon jälkeen tapaa perhettä ja tuttuja. Vaikka olen vapaalla työstäni, niin tämä olisi lomaa. Ja tästä vuoden päästä palaamme Suomeen, oli jännittävää nähdä millaista siellä on.

Matkalla Suomeen jouduimme erehdykseni vuoksi viettämään 10 tuntia Kööpenhaminassa. Kun pelkäsin pahinta (itse univajeisena pienen univajeisen vauvan kanssa kaupungilla tai lentokentällä) niin pessimistin ei taaskaan tarvinnut pettyä. Pysähdys oli jopa mukava, väsymys näkyi hervottomana nauruna ja vain lyhytaikaisena hervottomana itkuna Amalian osalta. Vastoin odotuksiani Amalia oli pääosin hereillä (ja hyväntuulinen!) vaikka koneessa nukutut "yöunet" jäivät noin viiteen tuntiin.

Suomeen matkatessamme Amalia huusi lentokoneessa kahdesti: kun odotettiin nousuun lähtöä. Molemmilla kerroilla tissit helpotti tilannetta jo ennen nousua, eikä korvakivusta saatu mitään merkkejä.

Suomeen saapuminen oli jotenkin hämmentävää. Ehkä siksi että oltiin oltu MikkoMikon kanssa jo neljättäkymmennettä tuntia hereillä (eli noin 32). Vastassa olivat Amalian Vaari, Mummo, Sanna-täti ja Veera-serkku. Joimme pari pullollista vettä ja vähän maitoa lentokentällä.

Amalia osasi heti siirtyä Suomen aikaan. Tunnisti ehkä heti omakseen? 

Ensimmäisen Suomen-vuorokauden aikana arvioin että hyvää on se, että hanasta voi juoda suoraan vettä ja ihmeellistä se, miten tylyiltä kanssaihmiset vaikuttavat. Olen Amerikassa tottunut siihen että vastaantulijat pääsääntöisesti hymyilevät ja tervehtivät, ja tekevät niin varsinkin jos liikkuu maailman suloisimman Amalian kanssa. Suomessa hyväntuulistakin vauvaa katsottiin jotenkin ärsyyntyneen oloisesti.

Suomessa on aina kiire jos asuu ulkomailla. Kaikkia ei voi nähdä vaikka haluaisikin. On pakko myös ottaa vähän rennosti ja jättää jotain ihan must-vierailuja välistä jotta saisi levätä. Varsinkin jos saa flunssan Suomessa.

Suomessa julkistettiin Amalia Anna Maleenan koko nimi. Anna on kaunis, kansainvälinen nimi joka oli myös Mikon äidin äidin nimi. Maleena on yhdistelmä Amalian mummojen, Marja-Leenan ja Leenan, nimiä. Etu- ja sukunimi (joka ei ole minun kanssa sama) on sopiva amerikkalaisellekin, sitä ei juurikaan tarvitse tavata.

Suomesta lähtö tapahtui järkyttävän väsymyksen vallassa. Amaliahan pääsi heti Suomen aikavyöhykkeelle, mutta minä onneton valvoin pari ekaa yötä ja kun ohjelmaa oli paljon, ei ollut aikaa levätä kunnolla missään välissä. Flunssakin tuli. Ja nimijuhlia vietettiin lähtöä edeltävänä päivänä mökillä, ja kaikki suunnittelu ja valmistelu jätettiin tietysti viime tippaan. Juhlat menivät hyvin ja vaikka olisin voinut ottaa pari tuntia unta lisää, en juhlapäivästä oikeastaan olisi halunnutkaan toisenlaista.

Suomesta tullessa Amalia nukkui vähemmän koneessa ja Köpiksessä vaihtoaikaakin oli alle tunti. Vaikka Amalia pidemmällä lennolla enempi huutelikin, myönsin hänelle silti ensimmäisen luokan matkustajamitalin. Jos on reilut kolme kuukautta vanha ja matkustaa reiluksi viikoksi valtameren taakse kaikkien pällisteltäväksi ja herätetään unilta vähän väliä aina eri paikassa kun minne on nukahtanut, niin kyllä sitä kotimatkalla saa vähän karjuakin.

Suomesta toimme tuliaisiksi kavereille ja itsellemme Fazerin kaikenvärisiä suklaita, karkkia (mm. TV-sekoitus, Panttereita, Merkkareita, Missä-Äxiä), Xylitol-purkkaa (Sisu-purkka on hyvää!), Elmexin hammastahnaa, Jalostajan hernekeittoa, Oululaisen jälkiuunileipää ja Vaasan tummia, rukiisempia ruispaloja. Karkit ja suklaat täytyy laittaa (osin) jakoon, sillä pauhasin ennen lähtöä että Suomesta palattuamme rupean syömään kunnolla ja aloitan kuntokuurin. Eli karkkipäivä on palannut kalenteriimme.
Ja vaikka Suomeen oli ihana lähteä ja siellä oli mukava olla, oli jotenkin kevyttä palata kotiin. Viimeinen Amerikan-vuosi alkoi hyvillä fiiliksillä!

Hetsku, vielä Suomen aikavyöhykkeellä (eli hereillä aamukolmesta).

Muuttoon valmistautuminen on alkanut!

Tähän tekstiin palaan noin vuoden päästä. En ehkä juuri sillä hetkellä, kun muuttomiesten saapumiseen on aikaa seitsemän tuntia ja me MikkoMikon kanssa koko yö vielä siivotaan ja järjestellään kamoja jotka otetaan mukaan itse, jotka heitetään roskiin, jotka viedään kirpparille, jotka myydään. Vaan ehkä sitten kun olemme siinä laivassa ja pyyhimme hikeä otsalta, että no nyt ei millekään enää voi mitään, tuijotetaan viikko merta.

Mutta palaan tähän tekstiin siis siksi, että olen nyt jo noin kuukausi sitten aloittanut toitottamaan että muuttosiivous on käynnistynyt. Että muuttoon on vielä noin 60 kuukautta (siihen oli siinä vaiheessa kun aloitin), että jos siivoaa edes hyllyn viikossa, niin on sitten ensi kesänä jo aika hyvässä vauhdissa. Projekti käynnistyi yhdestä kulmakaapista, josta nostin pois sekalaisia rojuja joka eivät sinne kuuluneet. (En keksinyt mihin ne kuuluvat, joten vein ne kellariin.)

Perjantaina, kun satoi vettä ja Amaliakin nukkui toista tuntia päivällä (yleensä siis korkeintaan puoli tuntia), siivosin sen vaatekaapin jonne viedään sen toisen kauden vaatteet ja kaikki ne joita ei koskaan pidetä. Sain kaapin järjestykseen, ja karsittua sieltä noin neljäsosan sellaisia jotka on laitettavia kiertoon tai roskiin. (En jaksanut viedä edes niitä roskikseen meneviä roskiin, joten jätin ne yhdelle hyllylle.)

Siivosin kirjahyllystä ison paperikassillisen kirjoja, joita en ajatellut muuttaa Suomeen. Sen projektin jäljiltä olohuoneen pöydällä ajelehtii nyt hyllystä löytyneitä epämäärisiä cd-levyjä ja muutamia dvd-levyjä, ja ne hyllystä karsitut kirjat ovat lattialla siinä kassissa. Onneksi yksi ystävä ratsasi kirjakassin ja vein niistä suurimman osan, joten joistain olemme oikeasti päässeet jo eroon.

Lisäksi olen uhonnut että nyt tänne ei enää kanneta lisää tavaraa, vaan tavara laitetaan virtaamaan ovesta ulos. Tällä viikolla olen tilannut netistä kaksi kirjaa ja MikkoMikko osti mulle Kindlen ja oilemme tutkineet matkarattaiden ominaisuuksia. Ovesta on ulos viety pussillinen keittiöjätettä.

Olen lisäksi kuullut yhdeltä täältä muuttavalta kollegalta, että muuttofirma kannattaa valita ajoissa eikä noin kolme viikkoa ennen muuttoa. Olen painanut tämän mieleeni. (Ja palaan manaamaan tätäkin sitten vuoden päästä.)

Hetsku, joka ei nyt manaa mitään vaan vaihtaa vaipan.

Noin 385 päivää

Virallista Amerikassa asumumista on jäljellä noin 385 päivää. Siitä noin puolet olen vanhempainvapaalla ja toisen puolikkaan töissä. Tuo vanhempainvapaus ei valitettavasti ulotu MikkoMikkoon millään lailla, joten yhteistä matkusteluvapaata meillä on melko vähän. Onneksi minulla kuitenkin vielä lomia käyttämättä kun töihin palaan.

Tarkastelin juuri vajaa kaksi vuotta sitten tehtyä listaa paikoista jotka haluaisin nähdä ennen Suomeen paluuta. Tässä se päivitettynä:

- Alaskan risteily, ykköstoivematka edelleen, ehkä touko-kesäkuussa 2014
- Yellowstonen kansallispuisto, taitaa jäädä ajanpuutteen vuoksi
- Ajelu Amerikan halki, taitaa jäädä yllämainitusta syystä
- Las Vegas ja Grand Canyon, nämä edelleen toteutettavien listalla, ei niinkään tuo Vegas kuin kanjonit
- New Orleans,  nähty. Mukava kaupunki, ehdottomasti, mutta ei päihittänyt New Yorkia maagisimmat amerikkalaiset kaupungit -kisassa. Kiertueeseen kuului myös mm. Pascagoula ja Pensacola Beach.
- Texas (Dallas?), ei ole suunnitelmissa toteuttaa, vaikka kiva olisikin
- Toronto ja Niagaran putokset, suunnitelmana käydä ajomatkalla syksyllä
- Ajelu länsirannikkoa Seattlesta alas Los Angelesiin via San Francisco, toteutettu Seattlesta San Franciscoon asti, Los Angeleskin suunnitelmissa piakkoin kun sinne saadaan kohdeihminen
- Keski-länsi, kierros kuudessa osavaltiossa tehty viime marraskuussa, mutta sekin on jäänyt näköjään bloggaamatta
- Karibia, ehkä sekin risteillen? Vieläkin toiveissa mutta ei suunnitelmaa
- Grönlanti, ehkä Islannin kautta? Kunpa mentäisiinkin, mutta tämän taidan nyt vain unohtaa.

Aiemman listan yhteydessä mainittu suunnitelma palata Suomeen rahtilaivalla pätee yhä. Tosin rahtilaiva vaihtunee risteilyalukseen, sillä luulisin (en ole tarkemmin tutkinut varustelutasoa) että yksivuotiaan kanssa on kivempi mennä täysin varustellussa laivassa. Tämä voisi olla yksi vaihtoehto, mutta kuulostaa vähän ökyltä. Mutta ehkä kerran elämässä vaikka ökyillen, jos arkisempaa risteilyä ei löydy.

Kun (jos?) vuoden päästä Suomeen palaan, tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä kun reissuun lähdin. Ajattelimme Laurakaisan kanssa että junalla on parempi mennä Moskovaan, hitaasti, että ajatus ehtii mukaan. Siksi tuntuukin sopivalta ajatukselta palata laivalla, vielä hitaammin. Olisi outoa ottaa taksi Dullesin kentälle ja noin 12 tuntia myöhemmin tömähtää Helsinki-Vantaalle ja huomata että kas, olen palannut. Kyllä seitsemän vuotta tarvitsee ainakin seitsemän päivää takaisin matkustamiseen.

Hetsku, jonka yo. listalta puuttuu vielä matka Suomeen, ja siihen onkin enää alle kaksi viikkoa!

Teatteri- ja lääkäridraamaa

"Hetsku missä milloinkin" on kai nykyään "Hetsku missä milloinkin Ampun kanssa". Ei minulle yksinään tätä nykyä juuri mitään kuulu.

Sunnuntaina tosin kävin iltapäivällä ilman Amaliaa teatterissa katsomassa unkarilaisen Ferenc Molnarin näytelmän Guardsman. Se ei liene suurteos näytelmänä eikä merkkiteos edes täällä, kiinnostuin siitä tuon Unkari-yhteyden vuoksi. Haluaisin käydä teatterissa useammin, paljon, paljon, mutta jostain syystä en saa itseäni liikkelle. Tosin kevään aikana kävin teatterissa kahdesti, katsomassa sekä Tampereen työväen teatterin Lämminveriset ja Tukholman kuninkaallisen draamateatterin (tms.) Fannyn ja Alexanderin. Tuntuu kuitenkin siltä että teatteriin ei ole tarpeeksi tatsia jotta voisin arvioida onko näytelmät hyviä vai huonoja oikeasti, sillä teatteri on lähes aina niin kiehtova että viihdyn. Ei tuo Kaartilainen nyt varmaan mikään mestariteos ollut, ainakaan tuo versio, mutta aika kului nopeasti ja nauratti koko kolmenkympin edestä.

Tänään ei naurattanut. Oli Amalian kaksikuukautislääkärin vuoro. Hyvää oli se että Amalia on palannut käyrille eli on sekä painossa että pituudessa isompi kuin 97% amerikkalaisista ikätovereistaan. "She is long", toteaa melkein jokainen kuullessaan että hän on vasta yhdeksän viikkoa vanha, tarkemmin sanottuna hän on 64cm pitkä ja painaa reilun kuusi kiloa.

Kyllä meitä oikeastaan tänään naurattikin. Kas tässä vaiheessa.

Tämän jälkeen Amalia sai viisi eri rokotetta, joista neljä piikkinä. Voi sitä surkeuden määrää. Amalia luonnollisesti näytti tunteensa ja järkytyksensä avoimemmin, mutta kyllä siinä Äitikin vähän kalpeni.

Eka järkytys oli onneksi ohi melko pian. Toinen aalto tuli noin kolme tuntia myöhemmin. Kirkumista ja karjumista ensin tunti, sitten rauha, mutta vain yhdessä tietyssä asennossa olkapäällä. Jopa käsien asennon muuttaminen aiheutti älähdyksen. Ei kelvannut maitokaan. Selkä ja kädet jäykkinä pitelin häntä samassa asennossa ja mietin että kuinka kauan tämä mahtaa jatkua.

Noin viisi tuntia myöhemmin, juuri hetkeä ennen kuin kotiin hälytetty MikkoMikko saapui, alkoi maito ja elämä taas maistumaan. Siinä välissä opin (tai huomasin että osasin sen jo entuudestaan?) käymään vessassa kuusikiloinen pötkö olkapäillä.

Nyt kaikki on hyvin. Vahvistusrokotukset sitten kahden kuukauden päästä...

Hetsku ja Amppu, molemmat taas hyvällä tuulella.