Vauvojen uittamisesta Amerikassa

Amppu kävi syksyllä muutaman kerran vauvauinnissa juutalaisessa kulttuurikeskuksessa. (Luulin kertoneeni tästä jo, mutta en syksyn harvoista jutuista sellaista nyt löytänyt.) Keskus vaikutti lyhyen tutkimisen perusteella olevan ainoa paikka Washingtonissa, joka järjestää uimamahdollisuuden ihmiselle jo kolmen kuukauden iästä alkaen. Onnistuin ilmoittamaan meidät kurssille, jota ei ollut olemassakaan ja joka oli ei-jäsenelle halvempi kuin jäsenelle, mutta yhtäkaikki, pääsimme uimaan. Amppu oli uima-altaassa aika ilmeetön. Ei itkenyt, ei vaikuttanut kauhistuneelta, ei näyttänyt erityisesti nauttivan. Polski niin kuin olisi aina polskinut (ja onhan se!). Sellaista legendaarista sukelluskuvaa ei saatu, mutta pari kertaa Amaliaa dipattiin veteen ihan uppeluksiin.

Muutaman uimakerran jälkeen totesimme että vaikka juutalainen uinti oli ihan mukavaa, ei ohjaus ollut niin erikoista että jaksaisimme ajella aamuisin keskustaan, etsiä parkkipaikkaa (ja minä kolhia auton ovea). Että josko nyt voisi mennä läheiseen julkiseen uimahalliin keskenään harjoittelemaan, kun ohjattuja vauvauinteja järjestetään vasta puolivuotialle vauvoille. Piipahdimme läheiseen uimahalliin kysymään että onnistuuko se ja mitä pitäisi huomioda. Hallin työntekijän mukaan onnistuu koska vaan, mutta "muistattehan että tyttövauvoilla täytyy uimavaipan lisäksi olla kokouikkari. Jotkut tuovat tytöt pelkissä uimapukujen alaosissa!".

Mikäpäs siinä, Ampulla on lahjaksi saatu kokouikkari, jonka tosin luulimme käyvän hänelle ehkä vuoden vanhana, mutta koska hän oli puolivuotiaana jo yksivuotiaan keskivertoamerikkalaisen kokoinen, ei tarvitsisi järkyttää uimahalleilevia yläosattomalla tyttövauvalla. Tosin vaihtoehtona olisi tietysti ollut kertoa, että Amppu on poika. "His name is Amalio."

Ajattelin että ehkä tämä oli yksittäisen uimahallivirkailijan ajatusmaailmaa. Mutta kun korealainen kylpyläkin laskee vauvoja uimaan vain samaa sukupuolta olevan huoltajan kanssa, niin kyllä useampi täällä tuntuu ajattelevan, että a) aikuiset eivät saa nähdä vastakkaisen sukupuolen vauvaedustajia alastomana, b) vauvat eivät saa nähdä vastakkaisen sukupuolen aikuisedustajia alastomana ja c) tyttövauvojenkin tissit on jotenkin peiteltävä.

Hetsku, johon on varmaan kaikenlaisia tapoja täällä tarttunut, mutta ei tuota alastomuutta vielä niin osaa kauhistella.

Ja vielä sellaista että

Mulla on tasan neljä viikkoa vanhempainvapaata jäljellä. Perjantaina 31. tammikuuta astun taas armeijan harmaisiin. Amaliaa kaitsee sen jälkeen MikkoMikko.

Töihin ei ole ikävä, mutta paluu ei ahdistakaan. Puoli vuotta hommia täällä, ja sitten jotain muuta Helsingissä (mitä, se selviää keväämmällä).

Seitsemän kuukauden päästä meidän pitäisi olla Suomessa. Ja sitä ennen kaikki meidän tavarat pitäisi olla (huolellisen ja reippaan karsimisen jälkeen) pakattuna ja kotimatkalle lähetettynä.

Hommaa riittää siis kotona ja epäilemättä ihan heti paluun jälkeen myös töissä. Siksi aikaa ei ole Facebookille (olen tauolla ainakin tammikuun), mutta toivottavasti tälle blogille. Kun seuraamani blogit eivät päivity, viihdytin itseäni lukemalla vanhoja juttujani, olenhan suoltanut tekstiä jo kuusi ja puoli vuotta. Monta asiaa olin jo unohtanut. Paras kertoa ne tänne talteen.

Hetsku, ja sitten kohti yöunia.

Jotain ihan muuta

Meidän piti lähteä reissuun kun MikkoMikolla on viisi päivää vapaata putkeen. Boston olisi varmaan kivempi kesällä, mutta toisaalta Pohjois- ja Etelä-Carolinojen rannat olisivat varmaan vielä kivempia kesällä, joten mennään nyt sitten Bostoniin. Paitsi että Bostoniin on luvattu perjantaiksi 10-20 senttiä lunta. Ei Bostoniin. Josko Pittsburgh ja Cleveland tutuiksi? Ensin kauemmaksi Clevelandiin, paluumatkalla nähdään Pittsburgh, reissussa kolme päivää ja kaksi yötä. Joo! Paitsi että sinnekin on luvattu lunta. Eikä siinä mitään, kyllähän MikkoMikko osaa ajaa all-season-renkailla lumessakin, mutta muut ei välttämättä osaa ja sitten kaikki paikat on sulki.

Jos ei lähtisi reissuun ollenkaan? Ampun unikoulukin on vielä herkässä tilassa (ajattelimme siis kolmen yön jälkeen) eikä se autossa istuminenkaan ole hänen lempipuuhiaan. Keksitään jotain uutta täällä kotikaupungissa. Ei pelkästään museoita tai ravintoloita, joissa emme ole vielä käyneet, vaan jotain vielä mullistavampaa.

Muutaman kymmenen kilometrin päässä Virginiassa on korealainen kylpylä*, jos menis sinne?  Se kun on vielä auki 24 tuntia vuorokaudessa, aikataulu on joustava. Voi olla etteivät ota sinne lapsia, mutta senhän voi tarkistaa soittamalla.
"Meillä olisi kahdeksan kuukauden ikäinen vauva, voimmeko tulla kylpylään?"
"Kyllä, jos mukana on samaa sukupuolta oleva huoltaja." (Tämä on toisen postauksen arvoinen aihe.)

Eli kylpylään joku päivä, mitäs muuta? Marylandin puolella on laitos, jossa lajitellaan kierrätysroskat. Olen ihmetellyt niiden lajittelua jo siitä alkaen kun muutimme tänne. Että kaikki kierrätettävät roskat laitetaan samaan astiaan: lasit, paperit, pahvit, tölkit, muovi. Kuka ne lajittelee sitten perillä? Vai lajitellaanko niitä oikeasti ollenkaan? Näihin jo kolme ja puoli vuotta sitten aloitettuihin pohdintoihin on vastaus saatavilla ihan ilmaiseksi kaikkina arkipäivinä - siis sinne!

Tänään koitti se päivä. No ensin Amppu vielä kylpyyn (on se joskus pestävä...) ja sitten lounasta ja josko sitten. Paitsi että heti lounaan jälkeen Amppu on huomattavan väsynyt, eikä automatkan aikana ehdi nukkumaan tarpeeksi, ei edes vaikka heti nukahtaisikin. Että jos sitten päikkäreiden jälkeen. No, päikkäreitä edeltää tunnin (väliaikoineen) huutokonsertti, joka päättyy jälleen vasta särkylääkkeiden avustuksella uneen. Jota kestää noin puoli tuntia. Unilta herää siis väsynyt ja siksi kiukkuinen Amputti.

Että josko sitten ei sinne kierrätyslaitokseen.

Ja sitten täällä Washingtonissakin alkaa sataa lunta.

Hetsku. Onhan sekin uutta ja mullistavaa että Amalia saa hampaita.

*En tiedä vielä miten paljon se oikeasti on korealainen kylpylä, mutta sillä nimellä se kansan keskuudessa kulkee. Kerron lisää kun jos sinne joskus pääsemme.

Ampun unikoulu

A.S.: Tämä oli pakko kirjata ylös tänne internetin muistiin, vaikka tämä ei varmaan ihan kaikkia (kuutta lukijaa) kiinnosta, en enää kunnolla edes muista miten kaikki meni, ja kaikki muistamanikin tieto on kuulopuhetta (tai -huutoa), sillä unikoulun opettajana toimii MikkoMikko.

Amalia aloitti ensimmäisen koulunsa viime viikon perjantaina. Unikoulua voi käydä kai moneenkin tarpeeseen, mutta meidän tavoite oli päästä eroon yösyöpöttelystä. Kesällä, parikuukautisena, Amalia jo nukkui yöt läpeensä. Suomi-reissun jälkeisen aikaeron aiheuttaman nukkumissekoilun myötä Amppu alkoi taas syömään kerran yössä. Nälkä kasvoi sanonnan mukaisesti syödessä, ja joulun aikaan MikkoMikko nukkui eri huoneessa ja me Ampun kanssa vierekkäin, koska hän söi vähän väliä enkä jaksanut häntä siirellä omaan sänkyyn välillä. Tarvittiin siis vahva tunne siitä että "eihän tästä tule mitään" ennen kuin tartuimme toimeen.

Minä jäin omaan sänkyyn yläkertaan Ampun kohinakoneen kanssa, jotta en kuulisi Ampun huuteluita kahta kerrosta alempaa. MikkoMikko ja Amppu siirtyivät kellariin nukkumaan, koska arvelimme että naapurit haluaisivat nukkua yöllä eikä seurata unikoulun edistymistä. Ja näin se meni (tai on mennyt, en tiedä vielä milloin se katsotaan päättyneeksi):

1. yö: Koska lähtöasetelma oli niin vaativa (Amppu saattoi syödä 1,5 tunnin välein), ajattelin että yöstä tulisi hankala, mutta MikkoMikon tunnelmista saattoi päätellä että yö meni pelättyä paremmin. Muutamia pikkuherätyksiä, yksi tunnin mittainen huutosessio. Taktiikkana oli antaa Amalian jonkun aikaa itkeä ja muutaman minuutin välein rauhoitella omassa sängyssään, eikä nostaa häntä syliin kuin vain, jos huuto muuttuu kirkumiseksi eikä häntä muuten saisi rauhoittumaan.

2. yö: Edelleen useampi herätys, mutta jo selvästi helpommin uudelleen uniin taivutettavissa. Pisin huutelusessio kesti MikkoMikon arvion mukaan vartin.

3. yö: Nukkumaan mennessä Amppu antoi tunnin mittaisen huutokonsertin. Annoimme särkylääkettä, sillä vaikutti, ettei kyse ole viivyttelystä, vaan joku selvästi ahdisti. Konsertin johdosta arvioimme, että kolmantena yönä meitä (eli MikkoMikkoa) koetellaan. Olin kuulevani huutoa illalla samaan aikaan kun ilmastointikone hurisi, mutta MikkoMikko kertoi, ettei Amppu ollut herännyt. Ja aamun eka kommentti olikin että "yö oli menestys". Yksi huudahdus klo 23, viideltä Amppuli huuteli vettä, joi muutaman kulauksen ja jatkoi samantien unia. Heräsi seitsemältä herätykseen.

4. yö: Kuulin yhden aikaan huuteluja yläkertaan (koska olin unohtanut laittaa Ampun kohinakoneen päälle). Amppu sai särkylääkettä ja melko pian sen jälkeen nukahti. Vahvat epäilyt että syy voisi olla hampaissa.

5. yö: Vuodenvaihteessa Amalia heräsi huutamaan ja jatkoi ainakin kahteen. Kun palasin vuodenvaihtovastaanotolta yhden jälkeen Amppu oli juuri rauhoittunut, mutta havahtui lattian narahdukseen ja jatkoi siis huuteluaan. Oliko vika pieruissa, hampaissa vai tissinpuutteessa, sitä emme saa tietää. Jälleen kerran särkylääkkeen annon jälkeen uni lopulta tuli. Viiden aikaan äitiyden myötä herkistyneet korvani havaitsivat taas huutelua alakerrasta.  Eikö viisi luokkaa unikoulua riitä?

Nyt on menossa kuudes yö. Aamu on iltaa viisaampi ja silloin arvioimme joko unikaverukset voisi siirtää yläkertaan omiin sänkyihinsä nukkumaan.

Hetsku, jonka täytyy myös päästä unikouluun. Yösyömistä en ole aloittanut, mutta heräilin silti.

Yöllisen heräämisen ihanuus

En voi valittaa että olisin superväsynyt ja zombie. On niitäkin päiviä ollut, mutta pääosin olen ollut ihan kohtuullisen levännyt, vaikka ainakin viimeiset kahdeksan kuukautta olen nukkunut katkounia. Kohta niistä pitäisi päästä eroon. Mutta on niissä jotain söpöäkin.

Niin kuin se, että Amalia herää (ja huutaa tunnin), ja rauhoittuu kun tullaan kaikki alakertaan ja valot on päällä. Alakerrassa hän silittää hymyillen sekä isänsä että minun poskea.

Tai se, että herään Amputin jutteluun, vaikka hän itse ei ole hereillä. Syötyään puoliunessa hän jatkaa unia ja samalla pärisyttelee huuliaan.

Parasta oli kuitenkin ehkä se yksi aamu, kun Amalia heräsi viiden maissa, ja me MikkoMikon kanssa yritimme jatkaa vielä unia. Amppuli istui välissämme sängyssä, puuhaili omiaan, ja välillä kuiskasi "äiti, äiti".

Awwwwwwww.

Hetsku sydän Amppu

Mitä opin tänään?

- Että amerikkalainen ruokasooda (baking soda) toimii ihan hyvin esimerkiksi kakkupohjan tekemiseen, mutta juustosarvia ei saa sillä onnistumaan.
- Että leivinjauheetta voi tehdä sekoittamalla ruokasoodaa, maissitärkkelystä ja Cream of Tartaria (1:1:2).
- Että Cream of Tartar on suomeksi viinikivi.
- Että vaikka Amalia on parina iltana huudellut nukkumaan mennessään, ei unikoulua tartte välttämättä aloittaa alusta. Pulupololla on kai ollut flunssan vuoksi hankala olo. Tänään hän jo nukahti hymyillen.

Hetsku, aikoo itsekin mennä hymyillen nukkumaan.

Tiivis syksy tiiviissä paketissa

Ihanan vilkas syksy on päättynyt. On aikaa taas blogille.

Mietin miten voisin koostaa tähän syksyn tapahtumat. Keitä meillä kävi kylässä, mitä silloin tapahtui, mitä Amalialle kuuluu?

Ekana vierailulla syyskuussa kävivät Tannerit: Timo-vaari, Sami-setä, Tiina, serkut Laura, Ilari ja Karoliina. Muutama ensimmäisen päivän ajan sää oli kuuma ja kostea, sitten onneksi vähän helpotti. Kävimme ostoksilla, Annapolisissa, nähtävyyksiä katsomassa. Minun lahopäisyyteni vuoksi vuokralla ollut auto hinattiin sivukadulle pääkadun ruuhkasta. Amalia huusi autossa, joskus nälkäänsä, joskus muuten vaan. Turvakaukalossa ei saanut hyvää asentoa ja se on kuumakin.

Syyskuussa meillä kävi myös neljättä kertaa Ansku kahden ässän vierailulla: shoppausta ja Skip-boa. Kävimme Ampun kanssa myös muskarissa. Amppu maisteli irvistellen soseita.

Lokakuun alussa meillä oli hiljaista. En muista mitä kaikkea silloin teimme. Kävimme leipomassa karjalanpiirakoita kaverin luona ja taisin käydä ilman Amppua uimahallissa.

Lokakuun puolessavälissä luoksemme tulivat Jouhkimot: Laurakaisa (37v), Panu (36v), Vilja (2v10kk) ja Vuokko (1v7kk). Kävimme leikkipuistoissa, kahviloissa, vähän ostoksillakin. Vuokrasimme auton ja ajoimme Virginiaan. Yövyimme motelleissa, ajelimme vuoristossa, näimme hienon luonnon kivisillan. Paluumatkalla reissusta kohtasimme moottoritiellä kojootin (tms.), valitettavasti. Juhlimme MikkoMikon synttäreitä (muka) turkkilaisin menoin. Amppu täytti puoli vuotta, viihtyi lapsivieraiden kanssa, oppi pärisyttelemään huuliaan ja nukkui ennätyksellisiä kolmen tunnin päikkäreitä ulkona - vihdoin oli tarpeeksi viileää.

Puolivuotislääkärintarkastuksessa Amalia todettiin yhtä pitkäksi kuin keskivertoamerikkalainen vuoden vanhana (75cm). Lääkäriä huoletti kun totesimme ettei Amalia vielä ole kääntynyt vatsalta selälleen ja oli antamassa lähetettä fysioterapeutille. Kuin Amppu olisi ymmärtänyt lääkärin (ei meidän) huolen, ja kääntyili selältä vatsalleen ja taas selälleen heti seuraavana päivänä.

Jouhkimoiden lähdettyä kävimme unikoulun ensimmäisen luokan, eli Amalia opetteli menemään nukkumaan ilman nukuttamista. Ensimmäisenä iltana hän huusi puoli tuntia, seuraavana viisi minuuttia. Sitten lähdimme kaveriperheen kanssa käymään Pennsylvanian amissikylissä. Hotellissa nukkuminen ei mennyt rutiinien mukaan, joten itkua tuli enempi, mutta reissusta palauttua Amalia meni tyynesti nukkumaan kotona, ilman huutoa.

Marraskuun alussa Jaska-eno ja Auli tulivat, ja lähdimme samantien autoretkelle kohti pohjoista. Varsinaiset kohteemme olivat Toronto ja Niagaran putoukset, mutta vaikuttuneita olimme myös Sormijärvistä, minne pysähdyimme mennen tullen. Ottawan-Laura oli Toronton oppaamme, ja valaisi lisää muun muassa Toronton pormestarin tarinaa, näytti kiinnostavia kaupunginosia ja vei meidät unkarilais-thaimaalaiseen ravintolaan. Niagaralla näimme putoukset ylhäältä, sivusta ja takaa. Vaikuttavaa, mutta ympäristö oli pilattu kaikenlaisella markkinahörsöllä ja kasinomeiningillä. Söin parasta ikinä -vohvelia ithacalaisessa kahvilassa. Amalia karjui taas autossa, mutta nyt ei ainakaan nälkäänsä ja käytössä ollut lainaistuinkin oli paljon parempi. Hän ei vain ole automatkustaja. Muuten hän oli oikein hyväntuulinen matkalainen ja nukkui hyvin hotelleissa ilman huuteluita.

Jaskan ja Aulin jälkeen oli Sanna-tädin vuoro. Kävimme kävelyillä Amalian kanssa, hän kun nukkuu hyvin ulkona ja nauttii ulkoilusta hereillä ollessaankin. Etsimme Enniolle käyrätorvea ja Amalia huomasi ensimmäistä kertaa lähietäisyydellä olleen koiran, joka ei ollut yhtä kiinnostunut Ampusta kuin Amppu koirasta. Saimme muistutuksen että uimaan ei voi mennä ilman henkkareita, koska "uimahalli on liittovaltion rakennus". Kävimme Sannan kanssa teatterissa ja Sannan ja Ampun kanssa päiväretkellä Baltimoressa. Näin myös itsekin ensimmäistä kertaa Martin Luther Kingin ja Jeffersonin muistomerkin ja kävimme ensimmäistä kertaa Holokaustimuseossa.

Ennen kuin Sanna lähti, lennähtivät paikalle myös Moskovan aikaiset kollegani, ystävät Immi ja Heikki. Ehdimme kävelyiden, ostosreissujen ja nähtävyyskierrosten lisäksi muun muassa suomalaisiin joulumyyjäisiin ja törmäsimme Valkoisen talon liepeillä kettuun! Kiitospäivää vietimme yhdessä tällä erää viimeisen vierasporukan kanssa, eli Washingtonista poismuuttomatkalle meidän kautta lähteneisiin Virtasiin (37v, 33v, 3v ja 5kk). Aika hulinaa!

Hikisen kuuma Washington ehti vieraiden aikana muuttua talvisen koleaksi kyläksi, ja Amppu söpöstä pötkylästä aktiiviseksi toimijaksi, joka ihastuttaa sinisilmillään niin paikallisia kuin vieraitammekin.

Hetsku, joka yrittää jatkossa päivittää useammin ettei tulisi tällaisia megatarinoita.