Ylpeys käy lankeemuksen eellä

Yksi seikka mistä voi todeta että Moskovassa viihtyy on se, että jos kotona vaan olisi joku jolle kertoa, olisi työpäivän/kauppareissun/kävelylenkin jälkeen aina kerrottavana joku episodi Moskovaan, venäläisiin, työkavereihin, aulamummoihin, kadulla nähtyyn tai sanottuun liittyen.

Niin tänäänkin. 

Moskovassa kysytään usein, ainakin viikottain, tietä vastaantulijoilta. Siis minä en tietenkään kysy: minulla on kartta ja osaa lukea sitä ja tulkita maastosta minne suuntaan pitää mennä. Venäläiset eivät ole siinä niin hyviä. Tai he eivät niinkään stressaa etukäteen: jos tietää kohdetta lähimpänä olevan metroaseman, niin sinne mennään. Metrosta ulos ja ohikulkijoita suuntaa kyselemään.

Tänään töistä lähtiessä tulimme Satun kanssa pysäytetyiksi lähi-Teremokin kulmilla. 

"Anteeksi, etsin Ostozhenka-katua...?" 
Huidomme molemmat Satun kanssa vasemmalle. Tuolla se menee. 
"Mutta jatkuuko se tuonne oikealle päin, etsin taloa numero 53, rakennusta 2...". 
Pudistelemme molemmat tarmokkaasti päitämme. 
"Ei, tuonne se ei jatku, numero 53 täytyy olla vasemmalla päin", Satu vakuuttaa. 
"Tuonnepäin on Komsomolskii prospekt", viuhdon minä oikealle. 
"Oi miten te tiedätte näin hyvin, minä olen sentään moskovalainen", ihastelee tietä kysyvä nainen. 
"No, me ollaan tuossa lähellä töissä", Satu tunnustaa. 
"Minä en tiedä ja minä olen Moskovasta. Mistä te olette?", nainen kysyy. 
"Suomesta ollaan", selitän minä. 
Ja sitten molemmat vielä huidomme vasemmalle. Siellä se jossain on. 

Nainen lähtee vasemmalle, ja me oikealle. Heti naisesta erottuamme iskee epävarmuus. Mikähän tuo sotamuseo on, mikä numero? Miksi me ei kysytty mitä paikkaa se etsi? Jatkuuhan se Ostozhenka tietysti tohon risteykseen asti! Mitäs tuolla toisella puolella onkaan, siellä on toi metroasema ja...Diplomaattiakatemia. Ostozhenka 53, rakennus 2. Perkele!

Jäämme kadunkulmaan kiroamaan. Juostako perään? Nainen on ainakin 200 metrin päässä, eikä edes näköpiirissä. Paikalle saapuu kolleega, "finanssineuvos", jolta kysymme nykyään päivittäin ruokalassa mietelauseen taloustilanteeseen liittyen. Siis auktoriteetti. Selitämme tilanteen - mitä tehdä? "Niin että pitäiskö juosta perään", finanssineuvos kysyy. Lähden juoksemaan. En saa kiinni. Jää kamalat tunnontuskat. Miksi me ei kysytty minne se on menossa? Miksi me oltiin niin rehvakkaita ja tietävinämme? Miksi me ei voitu yhtään miettiä asiaa, vaan heti vastattiin niin varmoina?

No ei auta. Siellä jossain kylmähkössä Moskovassa se nainen harhailee varmana siitä että oikealla se ei ainakaan ollut, niinhän ne suomalaiset sano ja kyllähän ne sen tiesi...

Kiroamme ja sätimme itseämme ja toisiamme koko kotimatkan.

Poikkeamme lähiostarille ja menemme suutariin. Suutarimestari nukkuu tuolissaan. Avaa silmät kun nojaamme tiskiin. Ei nouse heti, laiskasti laahustaa hiukset pystyssä ja unenpuna poskillaan tiskille. Satu katsoo ensin kuin anteeksipyydellen että tuli herätettyä ja selittää sitten kenkien korjaustarpeen. "450 ruplaa", suutari tokaisee. Arvioimme suomeksi että "jaa, kai ne tänne jätetään vaikka odotimme halvempaa hintaa, eihän se toinen suutari sit ehkä huijannutkaan meitä sillon, se 150 ruplaa Kossulle oli vaan joku poikkeushinta..."

Suutari Ivan (Ivanovitsh, veikkaan minä) näppäilee kassakoneeseen hinnan ja jää kysyvänä (ja unisena) katsomaan Satua. "Ai nytkö pitää maksaa", Satu ihmettelee. "Nyt", suutari vastaa. Satu maksaa. Uninen suutari tuhertaa vastakuittia. Naurattaa. Suutari antaa lapun kuin ojentaisi aamupalapöydässä toiselle vastaheränneelle maitoa ja sanoo lyhyesti "Huomenna, kello 18". Satu ottaa lapun ja kiittää.

Väärinneuvomisen aiheuttama tuska unohtuu. Ainakin hetkeksi.

Onneksi on blogi, jonne voin kertoa näitä omia Erikoisia tapauksia. 

Hetsku, joka juuri tänään olisi kaivannut kotiinkin Jonkun. 

Miten Moskovassa voi viihtyä?

Äiti esitti pari viikkoa sitten jo blogikommenttina hyvän kysymyksen: Miten Moskovassa voi viihtyä?

Niin. Minä viihdyn. Miksi?

Kysymys on hyvä myös siksi että se on jossain muodossa esitetty minulle jo vuoden ajan enkä ole koskaan keksinyt lyhyttä, tyhjentävää perustelua. 

Kirjoitin aiheesta joskus runonkin, enkä silti osaa oikein sanoa että miten täällä voi hyvin viihtyä.

Eilen kysyin asiaa ylityöurakan jälkeen hyvän ruuan ääressä kollegoilta. En saanut vastausta, mutta sain asiaan kaksi huomiota. 

Viihtyminen on kiinni korvien välistä. Viihtyä voi hammaslääkärin odotushuoneessa (…kai?), kurjaksi voi tuntea olonsa paratiisissakin. 

Neljä vuotta Moskovassa asunut kollega kertoi kyllästyneensä selittämään miten se on mahdollista. "Anna olla, turha sitä on selittää sellaiselle joka sitä ei tahdo uskoa".

Oletetaan että joku kysyy ja tahtoo sen ymmärtää.

Ihan ensiksi täytyy sanoa että jos kysyjän mielikuva Moskovasta on punasävyisessä tv-kuvassa näkyvä talvisen pimeä, valoton katu, jolla karvalakkinen surullisen näköinen mies on haastateltavana Ladojen ajaessa harvakseltaan taustalla, niin täytyy kyllä ensin pyytää päivittämään mielikuva Venäjästä muutenkin 2000-luvulle. 

Moskova on samanlainen kuin Lontoo tai New York. Kieli on toinen, mutta suurkaupungin hyvät ja huonot puolet on samat. 

Moskovassa on elämää ja jännitystä. Arki-iltaisinkin kaduilla on aina vilskettä. Voin nojata sohvan selkänojaan ja tuijottaa kahden ison tien risteystä kolme tuntia ajankulkua huomaamatta, samalla lailla kuin voisin tuijottaa takkatulta. Tai kulkea Mila-koiran ja naapurin kanssa pitkin katuja räjähtäneitä rakennuksia ja puleerattuja ihmisiä ja räjähtäneitä ihmisiä ja puleerattuja rakennuksia tuijotellen ja lasten silmäklinikkaa ison mustan koiran kanssa siivoavaa tätiä ihmetellen.

Onhan siinä toisaalta kääntöpuolensa. Rauhallista hetkeä kaduilla on vaikea tavoittaa. Jos maajussille Iisalmessa on liikaa vilskettä, voi Moskovassa meno olla sietämätöntä.

Vaikkei työpäivän jälkeen jaksaisi tehdä yhtään mitään, niin tieto rajattomista mahdollisuuksista virkistää. Ravintoloita, kahviloita, trollikkalinjoja, teattereita, museoita, Majakovskin matkavannoja, historiaa, kauppoja ja kioskeja on yllinkyllin.

Megatähdet eivät porhalla Moskovan ohi vaan heittävät täällä keikan, ja toisaalta marginaaleihinkin riittää väkeä. Paitsi Pet Shop Boysille, joiden keikalle taisimme Laurakaisan kanssa olla ainoat lipun ennakkoon ostaneet. Saimme rahat takaisin. 

Moskova on maantieteellisesti sopivan lähellä Suomea, muttei kuitenkaan mikään ruotsi. Sää on marraskuussa samasta hanurista kuin Suomessakin. Iloisesti kilisevässä trollikassa istuu aamuisin samaa mykkää kansaa jota Tarmo Manni Helsingissä ihmetteli, ja viikonloppuisin lähiaukiolla on hyvinkin suomalaista vappua muistuttavat bileet porttikongista lorisevine puroineen. 

Tuttujen elementtien vastapainoksi tavallisia arkiaskareita voi suorittaa pienen jännityksen vallassa. Saanko tänään ladattua kännykkääni puheaikaa vieraan pankin automaatilla suomalaisella visalla venäjänkielisellä käyttöliittymällä? Vai pitäiskö kokeilla venäläistä korttia englanninkielisellä puolella?  Onkohan missään kaupassa tällä viikolla Valion raejuustoa? Saankohan ostettua tomaatteja, vai ottaako tuo purkkaa jauhava tympeä kassa ne mitään sanomatta hihnalta pois? Viekö tarjoilija lautasen alta vaikka ateriointi on vielä kesken? Antaakohan pankintäti maksaa puhelinlaskun vaikka mulla ei ole passia mukana? Tuleekohan huutoa?

Tämä kaikki luo lisänsä sille että viihtymisen perusedellytykset on kunnossa: koti on mukava pesä, työ on sopivan haasteellista muttei liian rasittavaa, kollegat ovat mukavia ja oudoistakin irtoaa ainakin makeat naurut. 

Ja se turvattomuus: vakuutan että pelkään täällä yhtä paljon kuin Helsingissäkin. En siis oikeastaan ollenkaan, paitsi vähän tulipaloa ja pelastautumista neljännestätoista kerroksesta. Viimeksi turvallisuudesta kysyi varaveljeni Janne soittaessaan minulle vakinaisen veljeni Jaskan kanssa viime yönä kello 02.44. Kaiken muun viihtymisvakuuttelun ohella kerroin että täällä on ihan turvallista. "Niin joo”, Janne nauroi, ”meet joka päivä tankilla töihin mennen tullen".

Siis mitä sitä selittämään. Tulkaa ite kattomaan!

Hetsku, joka ei siis vieläkään keksi vastausta. Toisille Venäjä sopii, toisille ei.

Elossa ollaan, edelleen

Ja kun en valita hinnoista, niin pysynkin: IS: Ravintolan ovimies ampui teen hinnasta valittaneen.

Raportoin teille siitä miten Moskovassa voi viihtyä kunhan viihtymiseltäni ehdin. Tänään töiden jälkeen opiskelen kieltä ja illalla seurustelen Mila-beaglen kanssa. Aion keskustella koirana olemisesta Moskovassa, ja Satun luvalla kulkukoirana olemisesta Moskovassa jos Mila ei käyttäydy. Ja jos Milalla on identiteettikriisi, niin voin vakuuttaa että Да, ты бигл.

Hetsku, joka ei ole beagle vaan kiireinen virkamies.

Usko Hetskua!

...vaikka välillä Hetsku onkin väärässä. Ensin lyhyt kertomus siitä.

Lauantaina menin Äitin kanssa pankkiautomaatille nostamaan käteistä venäläisellä Unicredit-pankkikortillani. Automaatti väitti että tunnusluku on väärä. Näppäilin saman uudestaan, edelleen väitti että se on väärä. Otin kortin koneesta ulos ja tarkistin numeron muistiinpanoistani: oikea se on, mitä se kone oikein valehtelee! Siispä kortti vielä kerran sisään, sama tunnusluku kehiin. Kortti lukkoon. Marttyyrina lähdin automaatilta. Systeemi sekoitti finanssisuunnitelmani vaikka tein kaiken oikein. Koodi oli varmasti oikea, olenhan käyttänyt sitä automaatilla monta kertaa!

Olihan se. Oikea koodi siihen mun uuteen Handelsbankenin korttiin.

Mutta sitten se tarina jonka opetus kuulemma on, että minua pitää aina uskoa. Tämän on kirjoittanut anonyymi kollega, ja oikein luvan kanssa häntä lainaan:

"Kerronpa nyt opettavaisen tarinan, joka nyt jo alkaa hymyilyttää minuakin - ainakin vähän. Eli tarina siitä, kuinka kompleksi isosta päästä voi johtaa siihen, että unohtaa avaimet kotiin ja joutuu maksamaan 68 euroa huoltoyhtiölle oven avauksesta.

Olin siis lauantaina lähdössä kauppaan, ja koska alkaa olla jo aika viileää päätin laittaa uuden neulebaskeri/pipon päähäni. Ja minullahan on iso pää. Ei siihen mahdu mitkään yhden koon hatut, pipojen kanssa on vähän parempi onni. Että sitten peilin edessä peilailin kovasti jotta näyttääkö minun pääni kovin isolta tässä uudessa baskeri/pipossa. Ja kun aikani olin peilaillut niin hermostuin jo itseeni, että on se kumma kun ei kauppaan pääse ilman että epäilee päänsä näyttävän epänormaalin isolta. Ja lähdin vauhdilla ulos ovesta ja unohdin ottaa avaimen.

Eikä tässä vielä mitään, mutta kun ei ollut puhelintakaan mukana. Soittelin muutamaa ovikelloa, mutta joko ketään ei ollut kotona tai sitten ne eivät vaan avanneet oveaan. Ajattelin sitten, että äkkiäkös minä käyn läheisessä Kampin ostoskeskuksessa soittamassa yleisöpuhelimesta. Ja sitä varten opettelin ulkoa rappukäytävän ilmoitustaululta huoltoyhtiön päivystysnumeron. Vaan eipä ollut ostoskeskuksessa yleisöpuhelinta. Eikä sitä ollut pääpostissakaan.

Sen sijaan että olisin lähtenyt takaisin kotiin soittelemaan ovikelloja menin vielä rautatieasemalle. Siellä oli hieno internetin ja puhelimen yhdistelmä, joka söi minulta euron muttei antanut mitään vastineeksi. Infosta neuvoivat menemään asematunneliin Western Unionin toimistoon. Että se hieno internetin ja puhelimen yhdistelmä kuulemma syö rahat sitä mukaa kun niitä syöttää. Kysynpähän vaan että miksi semmoinen rakkine sitten siellä asemalla on jos se ei muuta osaa kuin syödä hädänalaisten ihmisten rahat. No siellä Western Unionin toimistosta sitten soitin huoltofirmaan ja se maksoi vain 60 senttiä. Ja sitten tuli ystävällinen setä avaamaan oven ja postissa tulee 68 euron lasku.

Ja mitä tästä opimme. No sen, että olisi pitänyt uskoa Hetaa. Muistan että sinulla oli töissä vara-avain kotiin. Ja minä muistan sanoneeni, että ei mulle varmaan semmoista tilannetta tule että olisi työpaikan avain muttei kotiavainta. No lauantaina semmoinen tilanne tuli, sillä minulla oli kyllä repussani työpaikan avain. Kas kun en ota sitä pois repusta viikonloppuisin, ettei se sitten maanantaina unohdu kotiin..."

Hetsku, jota pitää uskoa aina - valikoidusti!

A night in Moscow

Vaikka mikään juttu ei ole niin hauska myöhemmin toistettuna, aion silti kertoa mitä kuulin torstaiaamuna. Se kerrottiin erityisen hauskasti, naama peruslukemilla, taitavan tarinankertojan tavoin. Yritän nyt muistaa kaikki yksityiskohdat.

Taustaa: Anonyymi kollega Helsingistä, kutsutaan häntä tässä vaikka Samiksi, on tullut viikoksi Moskovaan työmatkalle. Sami on ensimmäistä kertaa Moskovassa eikä osaa venäjää. Vaikka töitä on paljon, jalkapallofania kiinnostaa tietysti Moskovassa pelattava Venäjä-Suomi-jalkapallo-ottelu. Näyttää vaan siltä, että Lokomotivin stadion on myyty täyteen jo.

Niin kuin Venäjällä usein käy, lippu kuitenkin järjestyy. Venäjällä toimivan suomalaisyrityksen myyntiedustajan, kutsutaan häntä tässä vaikka Pekaksi, oli tarkoitus viedä otteluun venäläinen asiakas ja tulkki keskusteluja varten, mutta tulkkia ei saatukaan paikalle. Ummikko työmatkalainen Sami kelpuutetaan tulkin tilalle.

Pekka ja Sami lähtevät keskustasta metrolla kohti juna-asemaa, jonne on tilattu taksifirmasta auto kuljettajineen loppumatkaa varten. Pekka on käyttänyt firmaa aiemminkin. Yleensä firmasta on tilattu "joku renaultti", mutta kun nyt otetaan tärkeä asiakaskin matkaan, on tilattu firman kallein auto, Ford Focus. Juna-asemalla Pekkaa ja Samia on vastassa kuljettaja, kutsutaan häntä tässä vaikka Romanksi - ja Lada Samara. Eikä mikään uusi sellainen. Veloitus tietysti kalleimman auton mukaan. Sami saa näytteen kuinka puhelimessa haukutaan taksifirmaa naama punaisena venäjäksi ja englanniksi. Natasha, you fucked me up!

Samaralla kuitenkin lähdetään kohti vieraan asuntoa. Roman ajaa naama peruslukemilla Pekan sadatellessa vieressä, ja pysähtyy välillä kysymään ajo-ohjeita vastaantulevilta autoilijoilta. Sami istuu takapenkillä polvet suussa.

Kaarretaan asiakkaan, kutsutaan häntä tässä vaikka Vladimiriksi, kotipihaan. Vladimir toteaa Samaran nähdessään ettei hän tuon auton kyytiin lähde, mennään hänen japanilaisautolla. Sovitaan että Roman ajaa Samaralla perässä stadionille. Sami ei ymmärrä miksi, mutta myöhemmin toteaa tämän hyväksi ratkaisuksi.

Stadionille saavutaan hyvissä ajoin ja Vladimirin autokin saadaan parkkiin. Ennen sisäänpääsyä Samin, Pekan ja Vladimirin täytyy jäädä ruuhkaisen tien varteen bongaamaan Romanin vihreää  Samaraa, sillä otteluliput ovat jääneet Romanille. Kännykkä ei jostain syystä toimi. Samilta alkaa mennä usko siihen, että näkisi ottelua ollenkaan.

Puolen tunnin odottelun jälkeen Roman tulee vastaan kuin sattumalta, hän on lähtenyt kävellen haeskelemaan seuruetta jätettyään Samaran parkkiin jonkun kerrostalon pihaan. Miehet nappaavat liput ja pääsevät paikoillensa muiden katsojien varpaita talloen muutama minuutti ottelun alkamisen jälkeen. "En ymmärrä mitä peräämme huudettiin, mutta epäilemättä ne olivat kirosanoja", Sami kertoo.

Ottelun edetessä kiukkuset kirosanat muuttuvat nauruksi. Suomi tekee ottelussa kaksi maalia, mutta häviää Venäjälle 3-0. Miten tämä on mahdollista?

Ottelun jälkeen on tarkoitus mennä syömään. Pekka on varannut pöydän jostain keskustan ravintolasta, mutta Vladimirin mielestä se on liian kaukana. Niinpä illalliselle mennään Vladimirin kotiin, jonne vaimo on herätetty paistamaan leivitettyä kalaa. Juodaan paljon konjakkia ja keskustellaan. Ummikkona maahan puoli vuotta sitten muuttanut Pekka yrittää keskustella Vladimirin kanssa venäjäksi, mutta välillä Vladimir selittää innokkaasti asiaansa myös Samille. Sami nyökyttelee da, da, ja toivoo ettei tule luvanneeksi ymmärtämättään sieluaan minnekään.

Jälkiruuaksi tarjotaan konvehteja. Sami aikoo jättää konvehdit pöytään, mutta Pekka huomauttaa että se on loukkaavaa, ne on otettava mukaan. Sami tekee työtä käskettyä ja tunkee konvehdit taskuun. Tarina ei sitä kerro, mutta epäilen että kyseessä on luumuja, jotka on kuorrutettu suklaalla.

Kotimatka sujuu kommelluksitta. Sami pääsee hyvin yöpaikkaansa ja aamulla töihin. Töissä kollega, kutsutaan häntä tässä nyt vaikka Hetskuksi, kysyy ohimennen että miten matsireissu meni. Sami vastaan että joo, ihan kivasti. Ja aloittaa tarinansa.

Hetsku, joka ajattelee että tätä kaikkea ei olisi voinut kukaan muu kuin sattuma järjestää. Täydellinen setti venäläistä meininkiä!

Kiire kiire on!

Vajaa kolme viikkoa sitten Mari tuli viikonloppuvierailulle. Sitten lähdin itse käymään Lahdessa. Viime viikonloppuna Moskovassa kävivät Apuväline-Anni ja Laurakaisa.  Huomenna saapuu Äiti, ja viikon päästä Mikkomikko.

Tällä viikolla töissä on voinut äänestää kunnallisvaaleissa ennakkoon ja minä olen päässyt oman toimen ohella vaalivirkailemaan. Viime viikolla töissä oli yksi virkamatkalainen minun vastuualueeltani, ja tällä viikolla toinen. Kiirettä pitää!

Jos huomenna on yhtään hetkeä aikaa, kerron teille hyvin hauskan tarinan Venäjän kulttuurin intensiivikurssista, jolle tämänviikkoinen virkamatkalainen pääsi yllättäen osallistumaan. Harvoin olen nauranut torstai-aamuna kello 9.08 yhtä makeasti.

Hetsku, jolla tuntuu olevan vähän liian paljon asioita ja liian vähän aikaa.

Tolstoilla matkustamisen knoppiopit

Kun viime yönä Moskovaan palatessani kieriskelin pimeän junankupeen yläsängyllä unta vailla ja kolmen matkakumppanin tuhistessa untansa, mietin mitä vinkata niille, jotka matkustavat Tolstoilla ensimmäistä kertaa. Tässä muutamia yli tusinalla edestakaisella junamatkalla havaittuja seikkoja:

- Väliasemilta kyytiin tulevien kannattaa yrittää tähdätä oikealla kohdalle laituria junan saapuessa. Kyytiin pitää nousta siihen vaunuun, missä paikka on. Juna on yllättävän pitkä, aikaa on vähän ja suomalainen konnari saattaa kannustaa junasta matkalaukunkantospurttia valittamalla siitä, ettei junaa ole odotettu oikealla kohdalla. Vaunujen numerointi alkaa lopusta, ykkönen on siis viimeinen. Ja vaununumerot on muuten kerrottu ikkunan sisäpuolella olevalla kyltillä.

- Vaunupalvelija ottaa ovella liput ja passit itselleen, ja palauttaa passit kohta takaisin. Myöhemmin Venäjän rajaviranomaiset kerää passit ja vaunupalvelija palauttaa ne Viipurin tienoilla matkustajille. Matkaliput jaetaan takaisin yleensä aamulla juuri ennen Moskovaan saapumista.

- Vaunupalvelija antaa lähdön jälkeen kaavakkeen, jonka molemmat (samanlaiset) puolet pitää täyttää. Venäjän rajamiehet vievät menomatkalla toisen puolen ja antavat toisen puolen leimattuna takaisin, joka taas palautetaan paluumatkalla Suomeen.

- Yläpetipaikat ovat numeroltaan parillisia (ja alapetipaikat - tadaa! - parittomia). Yläpeti kannattaa varata jos haluaa maata sängyssä, lukea keskittyneesti kirjaa ja olla epäsosiaalinen. Alapeti on hyvä niille jotka eivät osaa kiivetä tai haluavat aamulla/illalla kilkattaa lusikkaa teemukiin ja kalkattaa hyttikavereille.

- Suomen rajaviranomaiset ja tulli aloittavat tarkastuksensa Kouvolan jälkeen eli noin klo 20.15 Suomen aikaa. Rajan ylityksen jälkeen (noin klo 21.30) Venäjän vastaavat virkamiehet tekevät oman chekkinsä, ja nukkumaan voi käydä huoletta viimeistään Viipurissa hieman ennen puolta yötä Moskovan aikaa (+1h Suomen aikaan) kun vaunupalvelija on palauttanut passit.

- Vessan vesihanat toimivat niin, että kädellä painetaan ylöspäin sellaista nuppia samalla kun pestään käsiä. Pyyhe kannattaa ottaa kupeesta mukaan, sillä käsipaperi on usein lopussa. Ja maailmakin ehkä pelastuu. Ehkä ei.

- Junayökkäriksi kannattaa ottaa esimerkiksi pitkät kalsarit ja t-paita yöllisiä vessahiippailuja sekä levotonta sängyssä pyörimistä ja sitä vierestä todistavia kanssamatkustajia ajatellen. 

- Kännykkä saattaa päivittää kellonajan automaattisesti eikä välttämättä aamulla kannata olettaa että aikaa olisi tunnin enemmän. Vaunun käytävällä olevasta kellosta näkee Moskovan ajan.

- Vaunupalvelija herättää kupeen väen aamulla kynää oveen hakkaamalla. Ja oveen hakataan sillä kynällä niin kauan että (yleensä) alapetiläinen avaa oven hiukset pörrössä ja silmät sirrillä.

- Jos aamulla maistuisi hyvä kahvi, kannattaa odottaa perille. Jos aamulla on pakko saada kahvia-kuin-kahvia, niin sitäkin saa. Tee on varmemmin hyvää.

- Jos asemalla on vastassa Hetsku, joka rahvaan- ja seikkailunomaisesti vie vieraansa kotiin aina metrolla, ei takin alle kannata laittaa villatakkia. Metroon tunkiessa tulee lämmin ilmankin.

Hetsku, joka tästä asiasta voisi kirjoittaa myös nimimerkillä Kokemusta on.

Ps. Muut tolstoittaneet voi täydentää mun knoppilistaa kommentoimalla!