Pilkkopimeässä ja viileässä motellihuoneessa nukuttaa hyvin, mutta nousemme silti seiskalta. Ajokilometrejä ja maisemia on varattu tällekin päivälle. Ajamme aamusumuisen Eugenen yliopiston ympäri ja jatkamme 5-tietä kaakkoon. Sumu ja aurinko tekevät ihmeitä ympäröivästä maisemasta. Pysähdymme katetun sillan kupeeseen, ei niinkään sillan vaan kaiken sen muun kauneden keskelle.
Willametten kansallispuistossa kipuamme kohti korkeuksia. Korvat rutisevat viimeistään 1500 metrin korkeudessa. Aurinko paistaa ja maisemat ova huikeat. Kansallispuiston keskellä menee ihmeen hyväkuntoinen ja leveä tie.
Opaskirjassa mainitaan huokailu Kraaterijärven äärellä, emmekä mekään tee muuta. Tai no, syömme eväitä, menemme pysähdykseltä toiselle, MikkoMikko ottaa valokuvia ja minä pelkään vuoristoisella tiellä reunan yli ajamista. Tie järven ympäri on noin 50 kilometriä pitkä ja kulkee yli 2000 metrissä. Vesi on kirkasta ja ihmeellisen kauniin väristä.
Kulutamme reissulla reilut kuusi tuntia. Viimeinen stoppi on urheilusuoritus järven rantaan puolentoista kilometrin polkua, jossa korkeusero alusta loppuun on yli 200 metriä. Alas menee kuin juosten, ylös tullessa puuskuttaa. Johtunee ohuesta ilmasta korkealla.
Yöpymyskohteeseen Grants Passiin ajelemme pimenevällä metsätiellä. Tällä kertaa auringonlasku jää näkemättä, mutta MikkoMikko saa hämärässä otettua satumaisen kuvan vuoristopurosta.
Grants Passissa olen niin väsynyt että kahden tähden hotelli tuntuu ihanalta luksukselta. Olen kaikista matkan hotelleista tästä kaikista vaikuttunein, vaikka aamupala ei tarjoakaan vehnähöttöä väistelevälle juuri mitään ja hotellin mainostama sauna on suljettu talvikaudeksi!
Hetsku, juuri nyt virkeänä matkalla kohti Kaliforian rantaa.
19.10.11
Matkaloki, päivä 3: Portlandista rantaa pitkiin Eugeneen
Heräämme herätyskellon soittoon klo 7.00. Se siitä länteen päin matkustamisen hyödystä. Aamupalaksi nautimme eilisen eväiden rippeet ja lähdemme matkaan kahdeksan jälkeen. Edessä on nelisensataa kilometriä ja upeita maisemia nähtävänä, joten aikaa tarvitaan.
Ensimmäiseen kohteeseen olemme saaneet vinkin automme aiemmalta vuokraajalta. Kuskin penkin ja keskikonsolin välissä on lappu, jossa lukee Cape Meares <- lighthouse, west of Tillamook. Ajelemme Portlandin aamuruuhkassa, joka on hämmentävästi tiellä Portlandista poispäin. Kun käännymme tielle 54 ruhkat jäävät ja ajelemme tukkirekkojen kanssa mäkeä ylös ja alas, sumussa ja aruingonpaisteessa.
Cape Mearesissa on Oregonin matalin majakka ja hulppeat maisemat. Myös sää suosii. MikkoMikko tallentaa maisemaa ja minä hoputan vieressä. Tulemme ajamaan rantaa pitkin parisensataa kilometriä, joten kaikkea ei voi kuvata perusteellisesti. Lounastamme Oceansidessa pikkukuppilassa, kävelemme rannalla ja nauramme koirien leikille. MikkoMikko kuvaa ja minä hoputan. Vieläkin on parisensataa kilsaa rantaa jäljellä.
Yaquina Bayn majakalla, sata kilometriä, monta kuvauspysähdystä ja hoputusta myöhemmin todistamme reissun toista kosintaa. Maisemat ja paikat joita koluamme ovat siis legendaarisia ja miehet polvilleen saavia. Yaquina Bay on luonnonpuiston esitteen mukaan yksi rannikon parhaita valaiden bongauspaikkoja. Me bongaamme vain lintuja, simpukankuoria ja laavakiviä ja kuuntelemme kun kivet kolisevat aaltojen mukana rantaviivalla.
Aurinko laskee kohdallamme Heceta Headin majakan luona. MikkoMikon kuvat kertokoot miltä se näytti.
Pian käännyimme kohti sisämaata ja ajoimme pilkkopimeän Siuslaw kansallismetsän läpi Eugeneen yöksi. Matkalla luonto kutsui MikkoMikkoa, mutta mä en suostunut pysähdykseen. Joku mörkö olisi meidät yön pimeydessä vienyt jos olisimme hidastaneet vauhtia.
Hetsku, juuri nyt parkissa mutta huomenna taas on the road
Ensimmäiseen kohteeseen olemme saaneet vinkin automme aiemmalta vuokraajalta. Kuskin penkin ja keskikonsolin välissä on lappu, jossa lukee Cape Meares <- lighthouse, west of Tillamook. Ajelemme Portlandin aamuruuhkassa, joka on hämmentävästi tiellä Portlandista poispäin. Kun käännymme tielle 54 ruhkat jäävät ja ajelemme tukkirekkojen kanssa mäkeä ylös ja alas, sumussa ja aruingonpaisteessa.
Cape Mearesissa on Oregonin matalin majakka ja hulppeat maisemat. Myös sää suosii. MikkoMikko tallentaa maisemaa ja minä hoputan vieressä. Tulemme ajamaan rantaa pitkin parisensataa kilometriä, joten kaikkea ei voi kuvata perusteellisesti. Lounastamme Oceansidessa pikkukuppilassa, kävelemme rannalla ja nauramme koirien leikille. MikkoMikko kuvaa ja minä hoputan. Vieläkin on parisensataa kilsaa rantaa jäljellä.
Yaquina Bayn majakalla, sata kilometriä, monta kuvauspysähdystä ja hoputusta myöhemmin todistamme reissun toista kosintaa. Maisemat ja paikat joita koluamme ovat siis legendaarisia ja miehet polvilleen saavia. Yaquina Bay on luonnonpuiston esitteen mukaan yksi rannikon parhaita valaiden bongauspaikkoja. Me bongaamme vain lintuja, simpukankuoria ja laavakiviä ja kuuntelemme kun kivet kolisevat aaltojen mukana rantaviivalla.
Aurinko laskee kohdallamme Heceta Headin majakan luona. MikkoMikon kuvat kertokoot miltä se näytti.
Pian käännyimme kohti sisämaata ja ajoimme pilkkopimeän Siuslaw kansallismetsän läpi Eugeneen yöksi. Matkalla luonto kutsui MikkoMikkoa, mutta mä en suostunut pysähdykseen. Joku mörkö olisi meidät yön pimeydessä vienyt jos olisimme hidastaneet vauhtia.
Hetsku, juuri nyt parkissa mutta huomenna taas on the road
18.10.11
Matkaloki, päivä 2: Seattlesta Portlandiin
Heräämme ilman kellonsoittoa klo 6.20. Länteen päin matkustaminen on mukavaa! Olemme hotellin deluxe-aamiaisella seitsemältä. Paperilautasilta muovihaarukalla syöminen ei vastaa käsitystäni luksuksesta, mutta maha täyttyy.
Tsekkaamme itsemme hotellista jo kahdeksan jälkeen ja lähdemme Pike Place Marketille, jota kaikki meille Seattle-vinkkejä antaneet ovat mainostaneeksi toiseksi not to miss -kohteeksi. Halpoja kukkia, tuoreita hedelmiä, kadunmiehiä, paikallista käsityötä, lentäviä kaloja ja maailman ensimmäinen Starbucks.
Lähdemme Seattlesta yhdentoista maissa jo. Ihan onnistunut pikavisiitti, olisimme viihtyneet kauemminkin mutta aikataulu on tiukka. Haluamme nähdä luoteiskulmasta mahdollisimman paljon.
Teemme koukkauksen tielle 702 että pääsisimme mahdollisimman lähelle Yhdysvaltojen (pl. Alaska) neljänneksi korkeinta vuorta, Mount Rainieria. Sää on sumuinen eikä Raikkua näy, mutta kiertotie on aina moottoritietä kiinnostavampi. Syömme eväitä tekoaltaan kupeessa metsän keskellä, leirintäalueella, jonka voisi kuvitella Miltä näyttää maailmanlopun jälkeen -elokuvan kuvauspaikaksi.
Matkalla Raikun juurelta Portlandiin teemme vielä pari pysähdystä. Sumu ja aurinko leikkivät kaunista leikkiä.
Saavumme Portlandiin viiden maissa. Hotelli löytyy helposti kiitos navigaattorin, mutta hotellissa ei ole karttoja, joten keskustaan lähdemme pyörimään sokkona. Portland vaikuttaa heti ensivilkaisulta siistiltä ja selkeältä, ja keskustakin löytyy helposti.
Löydämme Yhdysvaltojen suurimman ei-ktejukirjakaupan, ja ymmärrän helposti miksi se on kaikissa Top 5 paikat Portlandissa -listoissa kärjessä. Se on ihana, siinä ei ole rahastuksen meininkiä, se on auki joka päivä klo 9-23, se on iso eli siellä on paljon kirjoja. Löydämme mm. Waltaria ja meille pari-kolme kirjaa ostettavaksikin.
Panimoravintolassa syödyn illallisen jälkeen lähdemme shoppailemaan kirpputorille. Ekalla selailulla en löydä sieltä mitään kiinnostavaa ja odotan ovella poislähtöä kun MikkoMikko huutaa mua makutuomariksi: olisko tässä hyvä paita? Paita on hyvä, mutta samalla bongaan itselleni miesten takkirekistä (lähes) täydellisen työmiestakin. Täydellisen värisen, sopivasti kulahtaneen mutta miehiselle kropalle tehdyn takin, jossa on kangasmerkki Rain for rent. Pakko saada. Alan vinkumaan lähtöä, mutta MikkoMikko haluaa vielä tutkia valikoimaa. Tarjoan hänelle siniharmaita sammareita, vaikka hinta onkin mielestäni kova käytetyistä, 16,50 dollaria. Ei kelpaa. Menen itse sovittamaan niitä, ja nehän onkin (lähes) täydelliset. Kassalla vielä paljastuu että niistä tarvitsee maksaa vain puolet.
Kirjakaupsta saadun mainoskartan vinkkien perusteella haemme vielä jälkiruuaksi
jugurttijäätelöä kotikutoisesta posiitivisen ajattelun jugurttibaarissa.Portlandissa ei tunnu Amerikalta.
Ennen nukkumaan menoa kiistelemme vielä sammareista. MikkoMikon mielestä housut eivät ole minulle niin täydelliset kuin hänelle. Ha!
Hetsku, still on the road.
Tsekkaamme itsemme hotellista jo kahdeksan jälkeen ja lähdemme Pike Place Marketille, jota kaikki meille Seattle-vinkkejä antaneet ovat mainostaneeksi toiseksi not to miss -kohteeksi. Halpoja kukkia, tuoreita hedelmiä, kadunmiehiä, paikallista käsityötä, lentäviä kaloja ja maailman ensimmäinen Starbucks.
Lähdemme Seattlesta yhdentoista maissa jo. Ihan onnistunut pikavisiitti, olisimme viihtyneet kauemminkin mutta aikataulu on tiukka. Haluamme nähdä luoteiskulmasta mahdollisimman paljon.
Teemme koukkauksen tielle 702 että pääsisimme mahdollisimman lähelle Yhdysvaltojen (pl. Alaska) neljänneksi korkeinta vuorta, Mount Rainieria. Sää on sumuinen eikä Raikkua näy, mutta kiertotie on aina moottoritietä kiinnostavampi. Syömme eväitä tekoaltaan kupeessa metsän keskellä, leirintäalueella, jonka voisi kuvitella Miltä näyttää maailmanlopun jälkeen -elokuvan kuvauspaikaksi.
Matkalla Raikun juurelta Portlandiin teemme vielä pari pysähdystä. Sumu ja aurinko leikkivät kaunista leikkiä.
Saavumme Portlandiin viiden maissa. Hotelli löytyy helposti kiitos navigaattorin, mutta hotellissa ei ole karttoja, joten keskustaan lähdemme pyörimään sokkona. Portland vaikuttaa heti ensivilkaisulta siistiltä ja selkeältä, ja keskustakin löytyy helposti.
Löydämme Yhdysvaltojen suurimman ei-ktejukirjakaupan, ja ymmärrän helposti miksi se on kaikissa Top 5 paikat Portlandissa -listoissa kärjessä. Se on ihana, siinä ei ole rahastuksen meininkiä, se on auki joka päivä klo 9-23, se on iso eli siellä on paljon kirjoja. Löydämme mm. Waltaria ja meille pari-kolme kirjaa ostettavaksikin.
Panimoravintolassa syödyn illallisen jälkeen lähdemme shoppailemaan kirpputorille. Ekalla selailulla en löydä sieltä mitään kiinnostavaa ja odotan ovella poislähtöä kun MikkoMikko huutaa mua makutuomariksi: olisko tässä hyvä paita? Paita on hyvä, mutta samalla bongaan itselleni miesten takkirekistä (lähes) täydellisen työmiestakin. Täydellisen värisen, sopivasti kulahtaneen mutta miehiselle kropalle tehdyn takin, jossa on kangasmerkki Rain for rent. Pakko saada. Alan vinkumaan lähtöä, mutta MikkoMikko haluaa vielä tutkia valikoimaa. Tarjoan hänelle siniharmaita sammareita, vaikka hinta onkin mielestäni kova käytetyistä, 16,50 dollaria. Ei kelpaa. Menen itse sovittamaan niitä, ja nehän onkin (lähes) täydelliset. Kassalla vielä paljastuu että niistä tarvitsee maksaa vain puolet.
Kirjakaupsta saadun mainoskartan vinkkien perusteella haemme vielä jälkiruuaksi
jugurttijäätelöä kotikutoisesta posiitivisen ajattelun jugurttibaarissa.Portlandissa ei tunnu Amerikalta.
Ennen nukkumaan menoa kiistelemme vielä sammareista. MikkoMikon mielestä housut eivät ole minulle niin täydelliset kuin hänelle. Ha!
Hetsku, still on the road.
16.10.11
Matkaloki, päivä 1: Washingtonista Washingtoniin
Herätys Hetan päivään kello 04.15 neljän tunnin yöunien jälkeen. Huomautan merkkipäivästäni unenpöppöröiselle MikkoMikolle.
Taksin metsästystä kerrankin hiljaisella Connecticut Avella klo 05.15. Sama taksi ajaa ohi kaksi kertaa ennen kuin kolmannella kerralla pysähtyy. Kohti Reaganin lentokenttää, kiitos.
Syömme aamupalan jämät lentokentällä ennen turvatarkistusta, herättäisi muuten liikaa huomiota, lohiruisleivät ja jugurtti granaattiomenan jyväsillä. Paheksumme kahta nuorta mistä, jotka jättävät lentokentällä kassinsa vartioimatta ja lähtevät aamupalaostoksille. Sehän on kiellettyä! Lento Arizonan Phoenixiin lähtee aikataulun mukaisesti klo 7.00.
Laskeudumme Phoenixiin reilut viisi tuntia myöhemmin, paikallista aikaa klo 9.00. Etsimme oikean portin, hotkaisemme läheisessä ravintolassa pika-aamupalan ja jatkamme portille, josta jatkolennon pitäisi lähteä klo 10.15. Lento myöhästyy, kun perämiestä paikkaamaan onkin lähetetty kapteeni, eikä kapteeni ilmeisesti korvaa perämiestä. Lento lähtee lopulta klo 12.00. Edessäme istuu kiukkuinen kolmevuotias matkustajatar, joka kirkuu ja potkii niin etten ole varma uskallanko tilata teetä. Väsyttää.
Olemme Washingtonin osavaltion Seattlessa pari tuntia aikataulusta jäljessä. Olen ihmeissäni: olemme lentäneet ajallisesti yhtä pitkän matkan kuin Suomeen, mutta voimme vain kävellä ulos lentokentältä ilman tulli- tai rajamuodollisuuksia. Autovuokraamossa ei ole varaamaamme Ford Fusionia, vaan Buick Regal, jonka MikkoMikko myöhemmin arvioi Jettamme amerikkalaiseksi versioksi.
Lähdemme hotellilta kohti Space Needleä eli näsinneulaa klo 16.00. Auringonlaskua odotellessamme syömme säilyketölkkimäistä kreikkalaista ruokaa läheisessä ravintolassa. Pääsemme ylös Avaruusneulaan todistamaan muun muassa kosintaa ja upeita maisemia.
Iltamme päättää monorail-kierros Seattlen keskustaan, jossa törmäämme myös Vallatkaa Wall Street -henkiseen mielenosoitukseen.
Keskustassa on lauantai-illan menomeininki, mutta minä nukahdan Quality Innissä jo ennen iltakymmentä.
Hetsku, on the road
PS. Lokiin liitetään kuvia kunhan niitä ehditään käsitellä. Tämä on kirjoitettu liikkuvassa autossa ja kuvavastaava on sen kuski.
Taksin metsästystä kerrankin hiljaisella Connecticut Avella klo 05.15. Sama taksi ajaa ohi kaksi kertaa ennen kuin kolmannella kerralla pysähtyy. Kohti Reaganin lentokenttää, kiitos.
Syömme aamupalan jämät lentokentällä ennen turvatarkistusta, herättäisi muuten liikaa huomiota, lohiruisleivät ja jugurtti granaattiomenan jyväsillä. Paheksumme kahta nuorta mistä, jotka jättävät lentokentällä kassinsa vartioimatta ja lähtevät aamupalaostoksille. Sehän on kiellettyä! Lento Arizonan Phoenixiin lähtee aikataulun mukaisesti klo 7.00.
Laskeudumme Phoenixiin reilut viisi tuntia myöhemmin, paikallista aikaa klo 9.00. Etsimme oikean portin, hotkaisemme läheisessä ravintolassa pika-aamupalan ja jatkamme portille, josta jatkolennon pitäisi lähteä klo 10.15. Lento myöhästyy, kun perämiestä paikkaamaan onkin lähetetty kapteeni, eikä kapteeni ilmeisesti korvaa perämiestä. Lento lähtee lopulta klo 12.00. Edessäme istuu kiukkuinen kolmevuotias matkustajatar, joka kirkuu ja potkii niin etten ole varma uskallanko tilata teetä. Väsyttää.
Olemme Washingtonin osavaltion Seattlessa pari tuntia aikataulusta jäljessä. Olen ihmeissäni: olemme lentäneet ajallisesti yhtä pitkän matkan kuin Suomeen, mutta voimme vain kävellä ulos lentokentältä ilman tulli- tai rajamuodollisuuksia. Autovuokraamossa ei ole varaamaamme Ford Fusionia, vaan Buick Regal, jonka MikkoMikko myöhemmin arvioi Jettamme amerikkalaiseksi versioksi.
Lähdemme hotellilta kohti Space Needleä eli näsinneulaa klo 16.00. Auringonlaskua odotellessamme syömme säilyketölkkimäistä kreikkalaista ruokaa läheisessä ravintolassa. Pääsemme ylös Avaruusneulaan todistamaan muun muassa kosintaa ja upeita maisemia.
Iltamme päättää monorail-kierros Seattlen keskustaan, jossa törmäämme myös Vallatkaa Wall Street -henkiseen mielenosoitukseen.
Keskustassa on lauantai-illan menomeininki, mutta minä nukahdan Quality Innissä jo ennen iltakymmentä.
Hetsku, on the road
PS. Lokiin liitetään kuvia kunhan niitä ehditään käsitellä. Tämä on kirjoitettu liikkuvassa autossa ja kuvavastaava on sen kuski.
13.10.11
Kokeile hydrospinningia maksutta!
Jos haluat kokeilla uusia urheilulajeja, mutta sinulla ei ole siihen (muka) aikaa tai rahaa, niin tässäpä keino kokeilla yhtä muotilajia ilmaiseksi, hyötyliikuntana:
Tee lähtöä töistä hyvän sään aikana, mutta jää suustasi kiinni kollegan kanssa. Spekuloikaa alkaako kohta satamaan ja ehtiikö ennen sateen alkua kotiin. Odota siihen asti, että vettä alkaa ripotella, ja hae pyöräsi autotallista. Kaiva kännykkä repusta ja vahvista aviopuolisollesi että olet matkalla. Sano ettei "se nyt kotiinpäin tullessa haittaa vaikka vähän kastuu, kunhan salama ei halkaisisi kahtia". Lähde polkemaan. Laita kännykkä takataskuun.
Veivaa ohi julkisten rakennusten kiihtyvässä mutta vielä kohtuullisessa sateessa ja oikaise sitten pientaloalueen kautta kotiin. Totea olevasi melko märkä jo neljäsosamatkan jälkeen, mutta jatka matkaa. Sade kiihtyy entisestään. Huomaa, että mitään pysähtymispaikkaa eli sateensuojaa ei ole: amerikkalaiset eivät pidä yksityisalueelle tunkeilusta eikä reitilläsi ole julkisia rakennuksia. Jatka polkemista. Jaksaa, jaksaa - polje, polje.
Puolivälin tiennoilla totea, että on parempi ajaa ilman rillejä, koska niiden läpi ei enää näe mitään. Pysähdy heittämään rillit, läpimärässä takataskussa oleva kännykkä ja kaulassa roikkuva usb-tikku reppuun. Toimi nopeasti, niin vettä ei ehdi mennä reppuun kuin muutama desilitra. Huomioi, ettei salamointia kannata mennä puun viereen piiloon eikä se mitään sateensuojaa edes tarjoa. Hengitä nenän kautta rauhallisesti syvään. Yski ylimääräiset vedet nielustasi. Niistä sormella kulmakarvat tippuvista pisaroista.
Jatka matkaa polkien niin kovaa kuin uskallat mutta kuitenkin pystyssä pysyen. Varo muuta liikennettä. Näkyvyys on kaatosateessa huono. Pyörässä ei tarvitse valoa, salamat valaisevat matkaasi ihan riittävästi. Ole kuitenkin varovainen, sillä pyöräteitä ei ole ja jalkakäytävät ovat kapeita, joten pienikin koukkaus nurmikon puolelle käytännössä upottaa sinut mutavelliin. Sen lajin nimi on mudspinning tai -sliding, mutta pysytellään yhdessä lajissa kerrallaan.
Keskitty hengittämään syvään ja ajattelemaan positiivisesti, että kohta treeni on jo ohi. Älä herpaannu, vaan VARO muuta liikennettä. Hydrodrivingia harrastavat autoilijat eivät välitä, että olet heitä kosteammassa asemassa. Älä mene liian lähelle heidän rataansa, ettet saa kuraroisketta päällesi. Ei sillä ettetkö olisi jo läpimärkä. Olet päässyt hydrospinnauksen makuun.
Aloittelijalle sopiva ensimmäinen matka on noin neljä kilometriä. Kun tulet kotiin, hakkaa ulko-ovea ja vaadi kylpytakkia tuotavaksi ulko-ovelle.
Riisu pihassa niin paljon vaatteita kun kehtaat. Muista, että amerikkalaisille alastomuus on tabu. Mene suihkuun ja ripusta vaatteet valumaan.
Jälkitoimet
Totea sade päättyneeksi.
Vaadi aviopuolisoa (tai ketä tahansa paikalla olevaa) kokkaamaan tankoparsaa ja lohta, että toivut hydrospinningistä.
Dokumentoi harjoituskertasi sääliä ja muiden huvittamista varten.
(kuin uitettu) Hetsku
PS. Telkkarissa varoitettiin tänään rankkasateiden aiheuttamasta flash floodingista: If you encounter flooding conditions, seek higher ground. Never drive through water of unknown depths or walk through swiftly flowing water of any depths as only a small amount can be dangerous. Tämä siis ohjeeksi amerikkalaisille. Suomalaiset lähtekööt silloin pyöräilemään.
Tee lähtöä töistä hyvän sään aikana, mutta jää suustasi kiinni kollegan kanssa. Spekuloikaa alkaako kohta satamaan ja ehtiikö ennen sateen alkua kotiin. Odota siihen asti, että vettä alkaa ripotella, ja hae pyöräsi autotallista. Kaiva kännykkä repusta ja vahvista aviopuolisollesi että olet matkalla. Sano ettei "se nyt kotiinpäin tullessa haittaa vaikka vähän kastuu, kunhan salama ei halkaisisi kahtia". Lähde polkemaan. Laita kännykkä takataskuun.
Veivaa ohi julkisten rakennusten kiihtyvässä mutta vielä kohtuullisessa sateessa ja oikaise sitten pientaloalueen kautta kotiin. Totea olevasi melko märkä jo neljäsosamatkan jälkeen, mutta jatka matkaa. Sade kiihtyy entisestään. Huomaa, että mitään pysähtymispaikkaa eli sateensuojaa ei ole: amerikkalaiset eivät pidä yksityisalueelle tunkeilusta eikä reitilläsi ole julkisia rakennuksia. Jatka polkemista. Jaksaa, jaksaa - polje, polje.
Puolivälin tiennoilla totea, että on parempi ajaa ilman rillejä, koska niiden läpi ei enää näe mitään. Pysähdy heittämään rillit, läpimärässä takataskussa oleva kännykkä ja kaulassa roikkuva usb-tikku reppuun. Toimi nopeasti, niin vettä ei ehdi mennä reppuun kuin muutama desilitra. Huomioi, ettei salamointia kannata mennä puun viereen piiloon eikä se mitään sateensuojaa edes tarjoa. Hengitä nenän kautta rauhallisesti syvään. Yski ylimääräiset vedet nielustasi. Niistä sormella kulmakarvat tippuvista pisaroista.
Jatka matkaa polkien niin kovaa kuin uskallat mutta kuitenkin pystyssä pysyen. Varo muuta liikennettä. Näkyvyys on kaatosateessa huono. Pyörässä ei tarvitse valoa, salamat valaisevat matkaasi ihan riittävästi. Ole kuitenkin varovainen, sillä pyöräteitä ei ole ja jalkakäytävät ovat kapeita, joten pienikin koukkaus nurmikon puolelle käytännössä upottaa sinut mutavelliin. Sen lajin nimi on mudspinning tai -sliding, mutta pysytellään yhdessä lajissa kerrallaan.
Keskitty hengittämään syvään ja ajattelemaan positiivisesti, että kohta treeni on jo ohi. Älä herpaannu, vaan VARO muuta liikennettä. Hydrodrivingia harrastavat autoilijat eivät välitä, että olet heitä kosteammassa asemassa. Älä mene liian lähelle heidän rataansa, ettet saa kuraroisketta päällesi. Ei sillä ettetkö olisi jo läpimärkä. Olet päässyt hydrospinnauksen makuun.
Aloittelijalle sopiva ensimmäinen matka on noin neljä kilometriä. Kun tulet kotiin, hakkaa ulko-ovea ja vaadi kylpytakkia tuotavaksi ulko-ovelle.
Kuvat ja gif-taide by MikkoMikko. Salamat by nature.
Riisu pihassa niin paljon vaatteita kun kehtaat. Muista, että amerikkalaisille alastomuus on tabu. Mene suihkuun ja ripusta vaatteet valumaan.
Valuta varusteet huolellisesti.
Levitä tärkeät asiapaperit sohvan selkänojalle ja kaikki muu vettä kestävälle matolle.
Ota akku irti kännykästä ja kuivaa kaikki osat. Puhaltele muistitikkuun ja toivo parasta.
Ei ihan täydellinen hydrospinning-suoritus, pieni läntti kuivaa paitaa näkyvissä.
Vesivana hihansuusta
Jälkitoimet
Totea sade päättyneeksi.
Vaadi aviopuolisoa (tai ketä tahansa paikalla olevaa) kokkaamaan tankoparsaa ja lohta, että toivut hydrospinningistä.
Dokumentoi harjoituskertasi sääliä ja muiden huvittamista varten.
(kuin uitettu) Hetsku
PS. Telkkarissa varoitettiin tänään rankkasateiden aiheuttamasta flash floodingista: If you encounter flooding conditions, seek higher ground. Never drive through water of unknown depths or walk through swiftly flowing water of any depths as only a small amount can be dangerous. Tämä siis ohjeeksi amerikkalaisille. Suomalaiset lähtekööt silloin pyöräilemään.
10.10.11
Idän ja etelän aarteita
Pääsimme vihdoin lauantaina Eastern Marketille. Reilun vuoden mittainen ponnistus se oli, vaikka se vaatii vain puolen tunnin metromatkan kotoa, yhdellä vaihdolla. Luulen että tästä lähin kaikki turistit voi viedä sinne, lähden itse mielelläni mukaan. Aluekin oli tosi kiva, vaikka se onkin virallisesti pahamaineista South Eastiä eli Kaakkois-Washingtonia. Sunnuntaina iltapäivällä siellä oli korkeintaan yhtä vaarallista kuin Jämsän markkinoilla.
Marketti on siis 140 vuotta vanha kauppahalli, jonka ympärillä, ainakin näin suosiollisella säällä, on paljon kojuja. Marketin kalalounas ei ollut ehkä ihan hintansa väärti, 12,90 dollaria uppopaistetusta lohesta, lämmitetyistä valkoisista tölkkipavuista, kaalisalaatista ja valkoisesta vehnäpullasta - ei ihan mun dieetin mukaista ravintoa edes. Mutta meininki oli reipasta ja hauskaa.
Ja tarttuihan sieltä mukaan aarteitakin. Kuvat on itse ottamiani ja siksi huonoja, värit eivät näytä oikeilta enkä ole edes sen verran jaksanut keskittyä että aarteet näkyisivät kuvissa kokonaan. Sorry.
Hintalaputkin olivat sopivia kaikinpuolin. Tavaroiden ikään sopiva, hinta kohillaan. Olin melkein paniikissa kuin näin tuon sinisen kosmetiikkalaukun ja jonkun koskevan siihen. Apua, se vie sen mun nenän edestä! Mä olisin laukuista (molemmat $15) maksanut enemmänkin, mutta myyjä, hauska vanha rouva, tinki meidän puolesta yhteishinnan 25 dollariin. Siis hä!
Lähdimme pois myyjän uota, molemmilla laukku kädessä, mulla leveä hymy naamalla. Naapurikojulla mies purskahti nauruun ja aitoon hämmästykseen. "Nuo laukut! Oh My God! Autoin naista nostamaan tavaroita autosta ja ajattelin että noita nyt ei osta kukaan..."
Hyvä kysymys on tietenkin mitä näillä laukuilla tehdään. Matkalaukkua käytän jatkossa käsimatkatavaran kuljetuksiin lentomatkoilla, joilla tavaraa on vähän tai osa menee ruumassa. Siniselle kosmetiikkalaukulle keksin kyllä hyvää käyttöä. MikkoMikko suunnitteli siitä jo piknik-laukkua tai kylmälaukkua, sisään mahtuisi noin 10 tölkkiä.
Toistaiseksi tavarat ovat olohuoneen nurkkauksessa, joka muuttuu hiljalleen aarremuseoksi.
Isän vanha tarvikelaukku, jonka avaamalla saa huoneen Isän tuoksuiseksi. Sen päällä tuo sininen kosmetiikkalaukku. Hollolasta matkaani liittynyt vanha valtion kalustepaketin peili, jonka pelastin matkalla roskikseen vuonna 1995, kymmenen vuotta ennen siirtymistä valtion virkamieheksi. Muuttoapurit ovat erinäisiä kertoja olleet painavasta peilistä sitä mieltä, että "tätä ei kanneta tästä asunnosta enää kuin roskiin", vaan minä pidän sen puolta. Puisen laatikon alla on moskovalaisesta roskiksesta pelastettu jakkara. Takan päällä pilkistää Jerevanista ostettu tulalainen samovaari. Peilin alla on Ottawassa kadun kulmaan jätetty (ja siitä Jettaan nostettu) puhelinpöytä. Sellaisia ei nykyään enää "tarvita". Kuvassa etualalla kotikadulle eli Nebraskalle tien varteen jätetty tuoli, jonka MikkoMikon kanssa päällystimme uudella kankaalla (melkein kokonaan kiinnitimmekin kankaan).
Ja se puinen laatikko! Se lie museomme rahallisesti arvokkain esine. Se on tuliainen mulle MikkoMikon Mississipin reissulta. Laatikko on Vicksburgista, paikasta jossa Coca-Colaa on aloitettu pullottamaan. Laatikon tarkka ikä ei ole tiedossamme, mutta se on vanhempi kuin vuosi 1956, koska silloin pullotus Vicksburgissa lopetettiin. Mississippin reissusta lisää tietoa haluavat voivat lukea raporttia Blues-Finland.comin sivuilta.
Hetsku, jonka kallein aarre on myös olohuoneessa juuri nyt, istuu sohvalla ja tekee töitä kieli keskellä suuta. Söpö!
PS. Eastern Marketista kiinnostuneille lisää hyvää infoa.
Marketti on siis 140 vuotta vanha kauppahalli, jonka ympärillä, ainakin näin suosiollisella säällä, on paljon kojuja. Marketin kalalounas ei ollut ehkä ihan hintansa väärti, 12,90 dollaria uppopaistetusta lohesta, lämmitetyistä valkoisista tölkkipavuista, kaalisalaatista ja valkoisesta vehnäpullasta - ei ihan mun dieetin mukaista ravintoa edes. Mutta meininki oli reipasta ja hauskaa.
Ja tarttuihan sieltä mukaan aarteitakin. Kuvat on itse ottamiani ja siksi huonoja, värit eivät näytä oikeilta enkä ole edes sen verran jaksanut keskittyä että aarteet näkyisivät kuvissa kokonaan. Sorry.
Kolme "antiikkista" kattotiiltä (28x28cm) eli taulua. Kalliita olivat (kolme maksoi veroineen $90), mutta piti saada. Oli sitä paitsi Ilonan päivä.
Ihana matkalaukku! Sellainen käsimatkatavarasäännösten kokoinen.
Laukku ei ole Samsonite vaan Amelia Earhart.
Laukussa on violetti satiinivuori ja nauhat, joilla tavarat saa nippuun. Ja pikkutaskuja.
Täydellinen kosmetiikkalaukku, jopa sellaiselle joka ei hirveästi kosmetiikkaa käytä. Muovia ja pahvia, MikkoMikko ei tätä niin arvostanut, mutta hyvässä kunnossa ulkopuolelta. Ja upea.
Kosmetiikkalaukussa on sisällä vähän nuhjuinen persikanvärinen vuori ja peili. En tiedä vielä mitä tässä säilytetään, mutta Jotain Tärkeää varmasti.
Hintalaputkin olivat sopivia kaikinpuolin. Tavaroiden ikään sopiva, hinta kohillaan. Olin melkein paniikissa kuin näin tuon sinisen kosmetiikkalaukun ja jonkun koskevan siihen. Apua, se vie sen mun nenän edestä! Mä olisin laukuista (molemmat $15) maksanut enemmänkin, mutta myyjä, hauska vanha rouva, tinki meidän puolesta yhteishinnan 25 dollariin. Siis hä!
Lähdimme pois myyjän uota, molemmilla laukku kädessä, mulla leveä hymy naamalla. Naapurikojulla mies purskahti nauruun ja aitoon hämmästykseen. "Nuo laukut! Oh My God! Autoin naista nostamaan tavaroita autosta ja ajattelin että noita nyt ei osta kukaan..."
Hyvä kysymys on tietenkin mitä näillä laukuilla tehdään. Matkalaukkua käytän jatkossa käsimatkatavaran kuljetuksiin lentomatkoilla, joilla tavaraa on vähän tai osa menee ruumassa. Siniselle kosmetiikkalaukulle keksin kyllä hyvää käyttöä. MikkoMikko suunnitteli siitä jo piknik-laukkua tai kylmälaukkua, sisään mahtuisi noin 10 tölkkiä.
Toistaiseksi tavarat ovat olohuoneen nurkkauksessa, joka muuttuu hiljalleen aarremuseoksi.
Isän vanha tarvikelaukku, jonka avaamalla saa huoneen Isän tuoksuiseksi. Sen päällä tuo sininen kosmetiikkalaukku. Hollolasta matkaani liittynyt vanha valtion kalustepaketin peili, jonka pelastin matkalla roskikseen vuonna 1995, kymmenen vuotta ennen siirtymistä valtion virkamieheksi. Muuttoapurit ovat erinäisiä kertoja olleet painavasta peilistä sitä mieltä, että "tätä ei kanneta tästä asunnosta enää kuin roskiin", vaan minä pidän sen puolta. Puisen laatikon alla on moskovalaisesta roskiksesta pelastettu jakkara. Takan päällä pilkistää Jerevanista ostettu tulalainen samovaari. Peilin alla on Ottawassa kadun kulmaan jätetty (ja siitä Jettaan nostettu) puhelinpöytä. Sellaisia ei nykyään enää "tarvita". Kuvassa etualalla kotikadulle eli Nebraskalle tien varteen jätetty tuoli, jonka MikkoMikon kanssa päällystimme uudella kankaalla (melkein kokonaan kiinnitimmekin kankaan).
Ja se puinen laatikko! Se lie museomme rahallisesti arvokkain esine. Se on tuliainen mulle MikkoMikon Mississipin reissulta. Laatikko on Vicksburgista, paikasta jossa Coca-Colaa on aloitettu pullottamaan. Laatikon tarkka ikä ei ole tiedossamme, mutta se on vanhempi kuin vuosi 1956, koska silloin pullotus Vicksburgissa lopetettiin. Mississippin reissusta lisää tietoa haluavat voivat lukea raporttia Blues-Finland.comin sivuilta.
Hetsku, jonka kallein aarre on myös olohuoneessa juuri nyt, istuu sohvalla ja tekee töitä kieli keskellä suuta. Söpö!
PS. Eastern Marketista kiinnostuneille lisää hyvää infoa.
2.10.11
...ja lenkille!
Kymmenen vuotta sitten painoin viisitoista kiloa vähemmän. Puoltoista kiloa vuodessa lisää -tahti ei voi olla hyvä suunta.
Kaksi vuotta sitten menimme naimisiin. Se oli hyvä suunta. Järjestimme kolmet juhlat, joista yhdessä saimme lahjaksi samanlaiset mutta eriväriset tuulipuvun takit.
Nyt paino on (kiitos ruokavaliomuutoksen) vajaassa kolmessa viikossa mennyt noin neljä kiloa alaspäin. Sekin on hyvä suunta.
Eilen kävimme yhdessä juoksulenkillä noin kahdeksatta kertaa, ja ensimmäistä kertaa meillä oli nuo samanlaiset takit päällä. Viiden kilometrin lenkki sujui kevyesti, niin kuin alla olevasta lenkin loppumetreillä otetusta kuvasta voi päätellä.
Suunta taitaa olla kohti keski-ikää, mutta (siitäkin huolimatta) se tuntuu hyvältä.
Hetsku, enpä olis viistoista vuotta sitten uskonut -fiiliksissä.
Kaksi vuotta sitten menimme naimisiin. Se oli hyvä suunta. Järjestimme kolmet juhlat, joista yhdessä saimme lahjaksi samanlaiset mutta eriväriset tuulipuvun takit.
Nyt paino on (kiitos ruokavaliomuutoksen) vajaassa kolmessa viikossa mennyt noin neljä kiloa alaspäin. Sekin on hyvä suunta.
Eilen kävimme yhdessä juoksulenkillä noin kahdeksatta kertaa, ja ensimmäistä kertaa meillä oli nuo samanlaiset takit päällä. Viiden kilometrin lenkki sujui kevyesti, niin kuin alla olevasta lenkin loppumetreillä otetusta kuvasta voi päätellä.
Suunta taitaa olla kohti keski-ikää, mutta (siitäkin huolimatta) se tuntuu hyvältä.
Hetsku, enpä olis viistoista vuotta sitten uskonut -fiiliksissä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)