Amalia kävi kuluneella viikolla isänsä kanssa ensimmäisen keskustelun.
Amalia: Dädidädidädi.
MikkoMikko: Sanoitko siä daddy?
Amalia: E.
Jouhkimot olivat meillä kaksi viikkoa kylässä, ja Amalia tuntui kasvaneen hurjasti sinä aikana. Ehkä hän otti Viljasta (2v10kk) ja Vuokosta (1v7kk) mallia. Ei vieläkään käänny vatsaltaan takaisin selälleen (vaikka Vilja pyynnöstäni näytti mallia muutaman kerran), mutta on isompi, juttelee enempi, seuraa entistä aktiivisemmin menoa ympärilllään ja päristelee niin että sylki roiskuu.
Hetsku, joka ei uskalla mennä nukkumaan vaikka on hyvin väsynyt, koska heti aamusta pitää lähteä lääkäriin hakemaan Ampulle taas yhtä rokotusta. Uhhh.
27.10.13
6.9.13
Eroahdistus
Olen ollut Amaliasta erossa pidemmän aikaa (eli yli tunnin) yhteensä viisi kertaa.
- Kun saavuin ravintolaan, jossa kokoontuivat suomalaisen muskarin äidit illalliselle, sain pienehköt aplodit. Paikallaolleet kaksi äitiä arvelivat etten malttaisi tulla. Amalia oli reilun kuukauden vanha. Ei ollut outoa olla ulkona ilman häntä, en tarkastanut puhelintani hermostuneesti vähän väliä, mutta en kokenut ulkoilureissua mitenkään erityisen vapauttavaksikaan. Oli mukavaa lähteä, mutta erityisen mukava palata kotiin.
- Synnytyksen jälkitarkastuksessa lääkäri kehotti menemään jonnekin jäätelölle kun olin päässyt ulos ilman vauvaa. Menin seuraavalla mahdollisella bussilla takaisin kotiin.
- Teatterireissulla olin Amalian ollessa kaksi kuukautta vanha. Ramppasin ulkona siis jatkuvasti ilman Amppulaista!
- Elokuun alussa kävimme SannaPin kanssa Aili-mökillämme tsekkaamassa paikat nimiäisiä varten. Vaikka oli helpompi lähteä ilman häntä, piti tietysti varautua poissaoloon pumppaamalla Amalialle eväitä valmiiksi. Kesässä parhainta on se että voi vaan kävellä ulos, hetken mielijohteesta, vaikka keskellä yötä, ilman valmistautumista, ilman kääriytymistä moneen kerrokseen. Äitiyden ekoina vuosina ei mihinkään lähdetä noin vaan.
- Viime viikolla kävin uimassa lähiuimahallissa. Treffasimme töistäpalaavan MikkoMikon kanssa uimahallilla, sillä illat on nykyään tiiviin ruokailun aikaa joten väliajat pitää käyttää tehokkaasti. Syötin Ampun hallin aulassa. Vesijuoksin reilun puoli tuntia, löhösin porealtaassa vajaan vartin. Nopeasti suihkuun, vaatteet päälle, viesti että kotiinpäin ollaan jo tulossa. Sain takaisin viestin että maito ei maistu pullosta mutta viihde onneksi uppoaa. Kun avasin oven, ei kuulunut itkua, vaan po-po-po-poing-poing-po-po-poing. Amalia tykkäää Solistiyhtye Suomen ja Lapinlahden Lintujen lisäksi Irwinistä.
Vaikka olen mielestäni päässyt ulkoilemaan itsenäisesti ihan riittävästi, olemme kiistatta olleet Ampun kanssa yhdessä aika tiiviisti viimeisen vuoden ajan. Kun MikkoMikko tulee töistä, olen mieluusti antamassa Amaliaa hänen hoteisiinsa. Mutta kun hän illalla nukahtaa, minulle iskee jo ikävä. Voi kun se kohta jo heräisi syömään.
Ja sehän herää.
Hetsku, itse nukahtamaisillaan koneen ääreen. Mars nukkumaan! Ja Venus kans! (Ehhehee...)
- Kun saavuin ravintolaan, jossa kokoontuivat suomalaisen muskarin äidit illalliselle, sain pienehköt aplodit. Paikallaolleet kaksi äitiä arvelivat etten malttaisi tulla. Amalia oli reilun kuukauden vanha. Ei ollut outoa olla ulkona ilman häntä, en tarkastanut puhelintani hermostuneesti vähän väliä, mutta en kokenut ulkoilureissua mitenkään erityisen vapauttavaksikaan. Oli mukavaa lähteä, mutta erityisen mukava palata kotiin.
- Synnytyksen jälkitarkastuksessa lääkäri kehotti menemään jonnekin jäätelölle kun olin päässyt ulos ilman vauvaa. Menin seuraavalla mahdollisella bussilla takaisin kotiin.
- Teatterireissulla olin Amalian ollessa kaksi kuukautta vanha. Ramppasin ulkona siis jatkuvasti ilman Amppulaista!
- Elokuun alussa kävimme SannaPin kanssa Aili-mökillämme tsekkaamassa paikat nimiäisiä varten. Vaikka oli helpompi lähteä ilman häntä, piti tietysti varautua poissaoloon pumppaamalla Amalialle eväitä valmiiksi. Kesässä parhainta on se että voi vaan kävellä ulos, hetken mielijohteesta, vaikka keskellä yötä, ilman valmistautumista, ilman kääriytymistä moneen kerrokseen. Äitiyden ekoina vuosina ei mihinkään lähdetä noin vaan.
- Viime viikolla kävin uimassa lähiuimahallissa. Treffasimme töistäpalaavan MikkoMikon kanssa uimahallilla, sillä illat on nykyään tiiviin ruokailun aikaa joten väliajat pitää käyttää tehokkaasti. Syötin Ampun hallin aulassa. Vesijuoksin reilun puoli tuntia, löhösin porealtaassa vajaan vartin. Nopeasti suihkuun, vaatteet päälle, viesti että kotiinpäin ollaan jo tulossa. Sain takaisin viestin että maito ei maistu pullosta mutta viihde onneksi uppoaa. Kun avasin oven, ei kuulunut itkua, vaan po-po-po-poing-poing-po-po-poing. Amalia tykkäää Solistiyhtye Suomen ja Lapinlahden Lintujen lisäksi Irwinistä.
Vaikka olen mielestäni päässyt ulkoilemaan itsenäisesti ihan riittävästi, olemme kiistatta olleet Ampun kanssa yhdessä aika tiiviisti viimeisen vuoden ajan. Kun MikkoMikko tulee töistä, olen mieluusti antamassa Amaliaa hänen hoteisiinsa. Mutta kun hän illalla nukahtaa, minulle iskee jo ikävä. Voi kun se kohta jo heräisi syömään.
Ja sehän herää.
Hetsku, itse nukahtamaisillaan koneen ääreen. Mars nukkumaan! Ja Venus kans! (Ehhehee...)
5.9.13
Kahdeksan autoa
Aion päivittää blogia usein. Joka päivä mielessäni pyörii joku juttu jonka voisin kertoa, mutta olen yrittänyt pitää itseni pois koneen ääreltä päivisin kun olen Amalian kanssa kaksin kotona ja hän on hereillä. Kun Amalia vihdoin illalla nukahtaa, blogin päivittämisen sijaan selitän päivän tapahtumia MikkoMikolle, siivoan keittiötä tai jahtaan murhaajaa sängyssä.
Täytyy pitää siis jutut lyhyinä.
Ostimme eilen kahdeksan autoa. Tässä niistä seitsemän.
Kahdeksannesta ei ole kuvaa koska se on vielä baijerilaisella autotehtaalla. Se on todennäköisesti harmaa ja siinä on neljä ovea ja takaluukku josta aukeaa ikkuna erikseen. Se maksoi noin 5000 kertaa sen mitä nuo seitsemän muuta autoa.
Hetsku, joka on yhtäkkiä kohta jo toisen auton omistaja. Eikä mulla vieläkään ole ajokorttia!
PS. Tuo hökötys Ampun sängyn laidalla on meidän...öö, miksi sitä sanotaan? Se sellainen vahti joka kertoo mitä sängyssä tapahtuu kun on itse pesemässä pyykkiä tai katsomassa telkkaria alakerrassa? Tuohon viritetään kännykkä kiinni ja se välittää sekä äänen että kuvan sängystä. Vaikka kaikenlaisia hökötyksiä Ampun myötä taloon on tullutkin, niin sitä yhtä ei jouduttu hankkimaan, koska on insinöörejä maailmalla ja meillä kotona!
Täytyy pitää siis jutut lyhyinä.
Ostimme eilen kahdeksan autoa. Tässä niistä seitsemän.
Kahdeksannesta ei ole kuvaa koska se on vielä baijerilaisella autotehtaalla. Se on todennäköisesti harmaa ja siinä on neljä ovea ja takaluukku josta aukeaa ikkuna erikseen. Se maksoi noin 5000 kertaa sen mitä nuo seitsemän muuta autoa.
Hetsku, joka on yhtäkkiä kohta jo toisen auton omistaja. Eikä mulla vieläkään ole ajokorttia!
PS. Tuo hökötys Ampun sängyn laidalla on meidän...öö, miksi sitä sanotaan? Se sellainen vahti joka kertoo mitä sängyssä tapahtuu kun on itse pesemässä pyykkiä tai katsomassa telkkaria alakerrassa? Tuohon viritetään kännykkä kiinni ja se välittää sekä äänen että kuvan sängystä. Vaikka kaikenlaisia hökötyksiä Ampun myötä taloon on tullutkin, niin sitä yhtä ei jouduttu hankkimaan, koska on insinöörejä maailmalla ja meillä kotona!
24.8.13
Kaffipaussi
Naapurin pihalla aloitetaan työt lauantaiaamuna seiskan maissa. On vapaapäivä, Amppukin nukkuu. Meitä ei silti herätä pihalta kuuluvien työn äänet vaan tauoton pölötys. Viisi-kuusi ukkoa kaivaa kuoppaa ja selittää hyväntuulisesti sitä sun tätä. Mistä sitä juttua riittääkin? Miten koko ajan voi olla jotain sanottavaa? Suomalainen hämmästyy ja hiljenee - jos ei ollut jo hiljaa - tämän kysymyksen äärellä.
Kun ukot ovat saaneet meidät kaikki ylhäälle ja alhaalle, on heidän kahvitaukonsa vuoro. En kehdannut ottaa kuvaa kun he seisoivat pihalla, mutta räpsäsin kuvan heidän siitä jonnekin häivyttyään.
Ruusukupit on katettu hienolle hopeatarjottimelle. Nätisti siihen meidän ilmastointikonehärpäkkeen päälle. Kahvipullatkin on varmaan ollut mutta jo syöty.
Tulee mukava fiilis. Nuo miehet lähtee varmaan aamuisin mielellään töihin.
Hetsku, jolla töihinpaluuseen aikaa vielä viitisen kuukautta.
Kun ukot ovat saaneet meidät kaikki ylhäälle ja alhaalle, on heidän kahvitaukonsa vuoro. En kehdannut ottaa kuvaa kun he seisoivat pihalla, mutta räpsäsin kuvan heidän siitä jonnekin häivyttyään.
Ruusukupit on katettu hienolle hopeatarjottimelle. Nätisti siihen meidän ilmastointikonehärpäkkeen päälle. Kahvipullatkin on varmaan ollut mutta jo syöty.
Tulee mukava fiilis. Nuo miehet lähtee varmaan aamuisin mielellään töihin.
Hetsku, jolla töihinpaluuseen aikaa vielä viitisen kuukautta.
22.8.13
Mitä nyt?
Tällä hetkellä Amalian aktiviteetteja ovat:
- Raakkuminen
Vaikka haluaisin, sitä ei voi kauniimmaksi kuvailla. Se ei ole kiljahtelua eikä huudahtelua. Se ei ole myöskään itkua eikä suoraa huutoa. Se on raakkumista. Se voi tarkoittaa nälkää tai väsymystä, mutta se tarkoittaa myös sitä että on tylsää. Kun olemme pitkään kaksin kotona, raakunta alkaa. Ulkona Amppu on yleensä ihan hiljaa, samoin jos meillä on vieraita ja säpinää. Mutta kun ulkona on taas, lyhyen tauon jälkeen, +34c ja kosteusprosentti tapissa niin kovin pitkäksi aikaa ei ilmastoinnin ulottumattomissa voi olla.
- Alahuulen imeskely
Amalia on muutenkin muuttunut ilmeikkäämmäksi. Tunteet ja niiden mukana ilmeet vaihtuvat sekunneissa laidasta laitaan. Hellyttävintä on ehkä se, kun huulet kääntyvät oikeasti alaspäin ja hän pillahtaa itkuun.
- Kääntyily
Amppu kääntyi ensimmäisen kerran selältä vatsalleen 12. elokuuta. Yritimme kannustaa häntä toistoon monena päivänä jotta MikkoMikkokin näkisi suorituksen, mutta eihän kukko käskien laula. Vajaa viikkoa myöhemmin, sunnuntaina, Amppu sitten pyörähteli useammankin kerran ja sai jopa alle jääneet kädet tueksensa. Nyt hän puskee kyljelleen joka tilanteessa ja nukkuu päiväunia silloin tällöin kyljellään.
- Tarttuilu
Suomen-loman jälkeen Amalia on ruvennut selvästi tietoisemmin tarttumaan esineisiin. Koccylta saatu kirahvi ja Laurakaisan perheeltä saatu pehmokirja pyörivät kädessä (ja suussa). Amppu auttaa vaipanvaihdossa pitämällä itse jaloistaan kiinni. Varpaat eivät ole vielä menneet suuhun, mutta kauan ei siihenkään varmaan mene.
Hetskun aktiviteetteja on näiden lomassa olleet muun muassa viihdyttäminen monin eri keinoin (esimerkiksi epävireisesti lauleskelemalla, ympäriinsä kanniskelemalla), kuolan pyyhkiminen leuasta ja väsähtäneen käännynnäisen palauttaminen selälleen. Sekä tietysti vaipanvaihto, joka Ampun avusta huolimatta käy hankalammaksi sitä mukaa kun potilas pyörii enemmän.
Vaan on tässä ehditty muutakin, nyt muun muassa kehuskelemaan: Kävimme tänään juoksulenkillä! Toista kertaa jo tällä viikolla! Kuljimme perinteistä lenkkiämme (reilu 5km) pitkin Amppu kaverilta lainatuissa juoksurattaissa. Jyrkimmät ylämäet pitää kävellä ja syke on korkeammalla kuin hyvinä aikoina, mutta pääosin lenkit ollaan silti juostu. En olisi uskonut että yli vuoden tauon ja yhden raskauden ja synnytyksen jälkeen jaksaisin niinkin pitkään juosta. Ou jee!
Hetsku, joka menee nyt harrastamaan koko perheen yhteistä aktiviteettia eli nukkumista. Ou jee2!
- Raakkuminen
Vaikka haluaisin, sitä ei voi kauniimmaksi kuvailla. Se ei ole kiljahtelua eikä huudahtelua. Se ei ole myöskään itkua eikä suoraa huutoa. Se on raakkumista. Se voi tarkoittaa nälkää tai väsymystä, mutta se tarkoittaa myös sitä että on tylsää. Kun olemme pitkään kaksin kotona, raakunta alkaa. Ulkona Amppu on yleensä ihan hiljaa, samoin jos meillä on vieraita ja säpinää. Mutta kun ulkona on taas, lyhyen tauon jälkeen, +34c ja kosteusprosentti tapissa niin kovin pitkäksi aikaa ei ilmastoinnin ulottumattomissa voi olla.
- Alahuulen imeskely
Amalia on muutenkin muuttunut ilmeikkäämmäksi. Tunteet ja niiden mukana ilmeet vaihtuvat sekunneissa laidasta laitaan. Hellyttävintä on ehkä se, kun huulet kääntyvät oikeasti alaspäin ja hän pillahtaa itkuun.
- Kääntyily
Amppu kääntyi ensimmäisen kerran selältä vatsalleen 12. elokuuta. Yritimme kannustaa häntä toistoon monena päivänä jotta MikkoMikkokin näkisi suorituksen, mutta eihän kukko käskien laula. Vajaa viikkoa myöhemmin, sunnuntaina, Amppu sitten pyörähteli useammankin kerran ja sai jopa alle jääneet kädet tueksensa. Nyt hän puskee kyljelleen joka tilanteessa ja nukkuu päiväunia silloin tällöin kyljellään.
- Tarttuilu
Suomen-loman jälkeen Amalia on ruvennut selvästi tietoisemmin tarttumaan esineisiin. Koccylta saatu kirahvi ja Laurakaisan perheeltä saatu pehmokirja pyörivät kädessä (ja suussa). Amppu auttaa vaipanvaihdossa pitämällä itse jaloistaan kiinni. Varpaat eivät ole vielä menneet suuhun, mutta kauan ei siihenkään varmaan mene.
Hetskun aktiviteetteja on näiden lomassa olleet muun muassa viihdyttäminen monin eri keinoin (esimerkiksi epävireisesti lauleskelemalla, ympäriinsä kanniskelemalla), kuolan pyyhkiminen leuasta ja väsähtäneen käännynnäisen palauttaminen selälleen. Sekä tietysti vaipanvaihto, joka Ampun avusta huolimatta käy hankalammaksi sitä mukaa kun potilas pyörii enemmän.
Vaan on tässä ehditty muutakin, nyt muun muassa kehuskelemaan: Kävimme tänään juoksulenkillä! Toista kertaa jo tällä viikolla! Kuljimme perinteistä lenkkiämme (reilu 5km) pitkin Amppu kaverilta lainatuissa juoksurattaissa. Jyrkimmät ylämäet pitää kävellä ja syke on korkeammalla kuin hyvinä aikoina, mutta pääosin lenkit ollaan silti juostu. En olisi uskonut että yli vuoden tauon ja yhden raskauden ja synnytyksen jälkeen jaksaisin niinkin pitkään juosta. Ou jee!
Hetsku, joka menee nyt harrastamaan koko perheen yhteistä aktiviteettia eli nukkumista. Ou jee2!
9.8.13
Epiduraalista ja neuvoloista
Saan ymmärrettävästi usein vastata kysymyksiin "miten Amerikassa synnyttäminen eroaa Suomessa synnyttämisestä?" ja "millainen neuvolasysteemi Amerikassa on?"
Ensimmäiseen kysymykseen vastaan aina että en tiedä millaista se on juuri Amerikassa, kun en tiedä millaista se on Suomessa. Yksi ero on keskusteluissa tosin tullut selväksi: Mun kokemuksen mukaan (ja mun käyttämässä sairaalassa) synnytyksen ei ole pakko sattua niin maan -keleesti. Suomessa on ilmeisesti pakko kärsiä.
Ero on siinä, että täällä sain sairaalassa epiduraalin, ja tippa tiputti lääkettä suoneeni tasaiseen tahtiin. Sen vaikutus ei siis lakannut ennen kuin Amppu oli ulkona, olisin voinut sitä itse vielä säätää lisää jos olisin tuntenut tarpeelliseksi. Kuulemani mukaan Suomessa saa piikin, jonka vaikutus hiljalleen hiipuu, ja piikkejä saa maksimissaan kolme. Kun kerron että ponnistusvaihe kesti kolme tuntia, Suomessa synnyttäneet nostavat minulle hattua kulmakarvoillaan. Ei tuntunut juuri missään, en kiroillut tai huutanut ollenkaan sen jälkeen kuin sain epiduraalin. Itkin kun Amppu syntyi, mutta en kivusta.
Suomen neuvolaankaan emme ole vielä Ampun kanssa ehtineet, valitettavasti. Olen kuitenkin ymmärtänyt että se on, hyvässä ja pahassa, nimensä veroinen paikka eli siellä neuvotaan. Täällä niin raskauden seuranta kuin lapsen neuvolakäynnitkin (ainakin niillä joilla on vakuutus tai varaa lääkäriin) tapahtuvat samaan tahtiin kuin Suomessa ja siten upgreidattuna että joka kerta tavataan lääkäri. Mutta lääkäri ottaa mitat ja arvot ja kysyy onko kysyttävää. Jos ei ole asiaan itse perehtynyt eikä yleisesti ottaen kovin huolestunut mistään, niin mitäpä sitä osaisi kysyä. "Onko kaikki kunnossa?"
Raskauden seurannan aikaan en niinkään kaivannut mitään ylimääräistä, mutta Ampun kanssa "wellbaby checkupeissa" käydessäni kaipaisin ekstraa, sellaisia lehtisiä joissa kerrottaisiin mitä nyt on meneillään, mitä pitäisi tarkkailla ja miten voisi lasta aktivoida tms. Amerikassa se tieto pitää kaivaa netistä ja kirjoista. Tai pitää osata kaikki kysyä lääkäriltä.
Pitäisi siis kirjoittaa listaa. Tänään kysyisin lääkäriltä että miksi Amppu on ollut niin levoton. Se ei varmasti ole kipeä kun se ei varsinaisesti itke vaan vaihtelevalla frekvenssillä karjahtelee eli selvästi sitä joku pännii.
Ehkä se on jo kyllästynyt kotona pääasiassa mun kanssa olemiseen, ja kaipaa sitä että nukahtaa Mikkelissä ja herää Kotkassa ja koko ajan ympärillä on uusia, ihastelevia naamoja. Kyllä minäkin sitä taas jo vähän kaipaan. Onneksi olemme saamassa syksyllä paljon vieraita, nyt vahvistuneiden lisäksi luvassa on marraskuussa toivottavasti Ampun Jaska-enon ja Aulin sekä Sanna-tädin vierailut. Ou jee!
Hetsku, joka sai karjahtelijan hetkeksi maate, mutta asummehan paloaseman vieressä eli lepo ei ole pitkäaikainen.
Ensimmäiseen kysymykseen vastaan aina että en tiedä millaista se on juuri Amerikassa, kun en tiedä millaista se on Suomessa. Yksi ero on keskusteluissa tosin tullut selväksi: Mun kokemuksen mukaan (ja mun käyttämässä sairaalassa) synnytyksen ei ole pakko sattua niin maan -keleesti. Suomessa on ilmeisesti pakko kärsiä.
Ero on siinä, että täällä sain sairaalassa epiduraalin, ja tippa tiputti lääkettä suoneeni tasaiseen tahtiin. Sen vaikutus ei siis lakannut ennen kuin Amppu oli ulkona, olisin voinut sitä itse vielä säätää lisää jos olisin tuntenut tarpeelliseksi. Kuulemani mukaan Suomessa saa piikin, jonka vaikutus hiljalleen hiipuu, ja piikkejä saa maksimissaan kolme. Kun kerron että ponnistusvaihe kesti kolme tuntia, Suomessa synnyttäneet nostavat minulle hattua kulmakarvoillaan. Ei tuntunut juuri missään, en kiroillut tai huutanut ollenkaan sen jälkeen kuin sain epiduraalin. Itkin kun Amppu syntyi, mutta en kivusta.
Suomen neuvolaankaan emme ole vielä Ampun kanssa ehtineet, valitettavasti. Olen kuitenkin ymmärtänyt että se on, hyvässä ja pahassa, nimensä veroinen paikka eli siellä neuvotaan. Täällä niin raskauden seuranta kuin lapsen neuvolakäynnitkin (ainakin niillä joilla on vakuutus tai varaa lääkäriin) tapahtuvat samaan tahtiin kuin Suomessa ja siten upgreidattuna että joka kerta tavataan lääkäri. Mutta lääkäri ottaa mitat ja arvot ja kysyy onko kysyttävää. Jos ei ole asiaan itse perehtynyt eikä yleisesti ottaen kovin huolestunut mistään, niin mitäpä sitä osaisi kysyä. "Onko kaikki kunnossa?"
Raskauden seurannan aikaan en niinkään kaivannut mitään ylimääräistä, mutta Ampun kanssa "wellbaby checkupeissa" käydessäni kaipaisin ekstraa, sellaisia lehtisiä joissa kerrottaisiin mitä nyt on meneillään, mitä pitäisi tarkkailla ja miten voisi lasta aktivoida tms. Amerikassa se tieto pitää kaivaa netistä ja kirjoista. Tai pitää osata kaikki kysyä lääkäriltä.
Pitäisi siis kirjoittaa listaa. Tänään kysyisin lääkäriltä että miksi Amppu on ollut niin levoton. Se ei varmasti ole kipeä kun se ei varsinaisesti itke vaan vaihtelevalla frekvenssillä karjahtelee eli selvästi sitä joku pännii.
Ehkä se on jo kyllästynyt kotona pääasiassa mun kanssa olemiseen, ja kaipaa sitä että nukahtaa Mikkelissä ja herää Kotkassa ja koko ajan ympärillä on uusia, ihastelevia naamoja. Kyllä minäkin sitä taas jo vähän kaipaan. Onneksi olemme saamassa syksyllä paljon vieraita, nyt vahvistuneiden lisäksi luvassa on marraskuussa toivottavasti Ampun Jaska-enon ja Aulin sekä Sanna-tädin vierailut. Ou jee!
Hetsku, joka sai karjahtelijan hetkeksi maate, mutta asummehan paloaseman vieressä eli lepo ei ole pitkäaikainen.
6.8.13
Suomeen, Suomessa, Suomesta
Suomeen tultaessa odotukset oli korkealla. Että vuoden tauon jälkeen tapaa perhettä ja tuttuja. Vaikka olen vapaalla työstäni, niin tämä olisi lomaa. Ja tästä vuoden päästä palaamme Suomeen, oli jännittävää nähdä millaista siellä on.
Matkalla Suomeen jouduimme erehdykseni vuoksi viettämään 10 tuntia Kööpenhaminassa. Kun pelkäsin pahinta (itse univajeisena pienen univajeisen vauvan kanssa kaupungilla tai lentokentällä) niin pessimistin ei taaskaan tarvinnut pettyä. Pysähdys oli jopa mukava, väsymys näkyi hervottomana nauruna ja vain lyhytaikaisena hervottomana itkuna Amalian osalta. Vastoin odotuksiani Amalia oli pääosin hereillä (ja hyväntuulinen!) vaikka koneessa nukutut "yöunet" jäivät noin viiteen tuntiin.
Suomeen matkatessamme Amalia huusi lentokoneessa kahdesti: kun odotettiin nousuun lähtöä. Molemmilla kerroilla tissit helpotti tilannetta jo ennen nousua, eikä korvakivusta saatu mitään merkkejä.
Suomeen saapuminen oli jotenkin hämmentävää. Ehkä siksi että oltiin oltu MikkoMikon kanssa jo neljättäkymmennettä tuntia hereillä (eli noin 32). Vastassa olivat Amalian Vaari, Mummo, Sanna-täti ja Veera-serkku. Joimme pari pullollista vettä ja vähän maitoa lentokentällä.
Amalia osasi heti siirtyä Suomen aikaan. Tunnisti ehkä heti omakseen?
Ensimmäisen Suomen-vuorokauden aikana arvioin että hyvää on se, että hanasta voi juoda suoraan vettä ja ihmeellistä se, miten tylyiltä kanssaihmiset vaikuttavat. Olen Amerikassa tottunut siihen että vastaantulijat pääsääntöisesti hymyilevät ja tervehtivät, ja tekevät niin varsinkin jos liikkuu maailman suloisimman Amalian kanssa. Suomessa hyväntuulistakin vauvaa katsottiin jotenkin ärsyyntyneen oloisesti.
Suomessa on aina kiire jos asuu ulkomailla. Kaikkia ei voi nähdä vaikka haluaisikin. On pakko myös ottaa vähän rennosti ja jättää jotain ihan must-vierailuja välistä jotta saisi levätä. Varsinkin jos saa flunssan Suomessa.
Suomessa julkistettiin Amalia Anna Maleenan koko nimi. Anna on kaunis, kansainvälinen nimi joka oli myös Mikon äidin äidin nimi. Maleena on yhdistelmä Amalian mummojen, Marja-Leenan ja Leenan, nimiä. Etu- ja sukunimi (joka ei ole minun kanssa sama) on sopiva amerikkalaisellekin, sitä ei juurikaan tarvitse tavata.
Suomesta lähtö tapahtui järkyttävän väsymyksen vallassa. Amaliahan pääsi heti Suomen aikavyöhykkeelle, mutta minä onneton valvoin pari ekaa yötä ja kun ohjelmaa oli paljon, ei ollut aikaa levätä kunnolla missään välissä. Flunssakin tuli. Ja nimijuhlia vietettiin lähtöä edeltävänä päivänä mökillä, ja kaikki suunnittelu ja valmistelu jätettiin tietysti viime tippaan. Juhlat menivät hyvin ja vaikka olisin voinut ottaa pari tuntia unta lisää, en juhlapäivästä oikeastaan olisi halunnutkaan toisenlaista.
Suomesta tullessa Amalia nukkui vähemmän koneessa ja Köpiksessä vaihtoaikaakin oli alle tunti. Vaikka Amalia pidemmällä lennolla enempi huutelikin, myönsin hänelle silti ensimmäisen luokan matkustajamitalin. Jos on reilut kolme kuukautta vanha ja matkustaa reiluksi viikoksi valtameren taakse kaikkien pällisteltäväksi ja herätetään unilta vähän väliä aina eri paikassa kun minne on nukahtanut, niin kyllä sitä kotimatkalla saa vähän karjuakin.
Suomesta toimme tuliaisiksi kavereille ja itsellemme Fazerin kaikenvärisiä suklaita, karkkia (mm. TV-sekoitus, Panttereita, Merkkareita, Missä-Äxiä), Xylitol-purkkaa (Sisu-purkka on hyvää!), Elmexin hammastahnaa, Jalostajan hernekeittoa, Oululaisen jälkiuunileipää ja Vaasan tummia, rukiisempia ruispaloja. Karkit ja suklaat täytyy laittaa (osin) jakoon, sillä pauhasin ennen lähtöä että Suomesta palattuamme rupean syömään kunnolla ja aloitan kuntokuurin. Eli karkkipäivä on palannut kalenteriimme.
Ja vaikka Suomeen oli ihana lähteä ja siellä oli mukava olla, oli jotenkin kevyttä palata kotiin. Viimeinen Amerikan-vuosi alkoi hyvillä fiiliksillä!
Hetsku, vielä Suomen aikavyöhykkeellä (eli hereillä aamukolmesta).
Matkalla Suomeen jouduimme erehdykseni vuoksi viettämään 10 tuntia Kööpenhaminassa. Kun pelkäsin pahinta (itse univajeisena pienen univajeisen vauvan kanssa kaupungilla tai lentokentällä) niin pessimistin ei taaskaan tarvinnut pettyä. Pysähdys oli jopa mukava, väsymys näkyi hervottomana nauruna ja vain lyhytaikaisena hervottomana itkuna Amalian osalta. Vastoin odotuksiani Amalia oli pääosin hereillä (ja hyväntuulinen!) vaikka koneessa nukutut "yöunet" jäivät noin viiteen tuntiin.
Suomeen matkatessamme Amalia huusi lentokoneessa kahdesti: kun odotettiin nousuun lähtöä. Molemmilla kerroilla tissit helpotti tilannetta jo ennen nousua, eikä korvakivusta saatu mitään merkkejä.
Suomeen saapuminen oli jotenkin hämmentävää. Ehkä siksi että oltiin oltu MikkoMikon kanssa jo neljättäkymmennettä tuntia hereillä (eli noin 32). Vastassa olivat Amalian Vaari, Mummo, Sanna-täti ja Veera-serkku. Joimme pari pullollista vettä ja vähän maitoa lentokentällä.
Amalia osasi heti siirtyä Suomen aikaan. Tunnisti ehkä heti omakseen?
Ensimmäisen Suomen-vuorokauden aikana arvioin että hyvää on se, että hanasta voi juoda suoraan vettä ja ihmeellistä se, miten tylyiltä kanssaihmiset vaikuttavat. Olen Amerikassa tottunut siihen että vastaantulijat pääsääntöisesti hymyilevät ja tervehtivät, ja tekevät niin varsinkin jos liikkuu maailman suloisimman Amalian kanssa. Suomessa hyväntuulistakin vauvaa katsottiin jotenkin ärsyyntyneen oloisesti.
Suomessa on aina kiire jos asuu ulkomailla. Kaikkia ei voi nähdä vaikka haluaisikin. On pakko myös ottaa vähän rennosti ja jättää jotain ihan must-vierailuja välistä jotta saisi levätä. Varsinkin jos saa flunssan Suomessa.
Suomessa julkistettiin Amalia Anna Maleenan koko nimi. Anna on kaunis, kansainvälinen nimi joka oli myös Mikon äidin äidin nimi. Maleena on yhdistelmä Amalian mummojen, Marja-Leenan ja Leenan, nimiä. Etu- ja sukunimi (joka ei ole minun kanssa sama) on sopiva amerikkalaisellekin, sitä ei juurikaan tarvitse tavata.
Suomesta lähtö tapahtui järkyttävän väsymyksen vallassa. Amaliahan pääsi heti Suomen aikavyöhykkeelle, mutta minä onneton valvoin pari ekaa yötä ja kun ohjelmaa oli paljon, ei ollut aikaa levätä kunnolla missään välissä. Flunssakin tuli. Ja nimijuhlia vietettiin lähtöä edeltävänä päivänä mökillä, ja kaikki suunnittelu ja valmistelu jätettiin tietysti viime tippaan. Juhlat menivät hyvin ja vaikka olisin voinut ottaa pari tuntia unta lisää, en juhlapäivästä oikeastaan olisi halunnutkaan toisenlaista.
Suomesta tullessa Amalia nukkui vähemmän koneessa ja Köpiksessä vaihtoaikaakin oli alle tunti. Vaikka Amalia pidemmällä lennolla enempi huutelikin, myönsin hänelle silti ensimmäisen luokan matkustajamitalin. Jos on reilut kolme kuukautta vanha ja matkustaa reiluksi viikoksi valtameren taakse kaikkien pällisteltäväksi ja herätetään unilta vähän väliä aina eri paikassa kun minne on nukahtanut, niin kyllä sitä kotimatkalla saa vähän karjuakin.
Suomesta toimme tuliaisiksi kavereille ja itsellemme Fazerin kaikenvärisiä suklaita, karkkia (mm. TV-sekoitus, Panttereita, Merkkareita, Missä-Äxiä), Xylitol-purkkaa (Sisu-purkka on hyvää!), Elmexin hammastahnaa, Jalostajan hernekeittoa, Oululaisen jälkiuunileipää ja Vaasan tummia, rukiisempia ruispaloja. Karkit ja suklaat täytyy laittaa (osin) jakoon, sillä pauhasin ennen lähtöä että Suomesta palattuamme rupean syömään kunnolla ja aloitan kuntokuurin. Eli karkkipäivä on palannut kalenteriimme.
Ja vaikka Suomeen oli ihana lähteä ja siellä oli mukava olla, oli jotenkin kevyttä palata kotiin. Viimeinen Amerikan-vuosi alkoi hyvillä fiiliksillä!
Hetsku, vielä Suomen aikavyöhykkeellä (eli hereillä aamukolmesta).
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)