Tasaista mössöä

Elämä on asettunut uomilleen täällä, ja on nyt tasaista ja arkista mössöä niin kuin evääksi tehty ja jugurttipurkkiin pakattu inkivääri-porkkanasosekeitto.

En ole kirjoittanut sillä koen ettei ole mitään erikoista raportoitavaa. Käyn töissä ja salilla, jälkimmäisessä innokkaammin kuin ensiksi mainitussa. Haravoin pihaa. Pesen pyykkiä ja pinoan puhtaita ja jo päällä olleita iltaisin sekaisin läjään kun en jaksa viikata niitä, ja sänkyyn on kumminkin mahduttava nukkumaan. Haeskelen kadonnutta kalenteria ja tiskiainepulloa, jotka molemmat varmasti ovat jossain täällä, mutta lymyävät piiloissaan. Silppuan granaattiomenaa valmiiksi aamupalaa varten, ja keittiön seinät näyttävät siltä kuin siellä olisi teurastettu pieni possu. Teen puolipahaa mustikkapiirakkaa (joka on oikeasti ihan hyvää, mutta jotenkin outoa). Huomaan ilman kylmentyneen ihan pakkasen puolelle asti ja rasvaan käsiäni Pirkka-käsivoiteen perään haikaillen.

Vaan johan siinäkin oli sanottavaa. Eikä se elämä niin tylsääkään ole. Suunnittelen Karibian-risteilyä tammikuulle, tapaan kohta veljeni New Yorkissa jos Finnairin lentoemännät suovat, ja jännityksellä odotan päivää kun lehti-imuriauto tulee ja imuroi haravoimamme lehdet kadun varresta kyytiinsä.

Sitä paitsi tossa sosekeitossa on niin paljon inkivääriä, että meinaa tulla itku.

Säpinää! Hei, soittakaa poliisit! Säpinää!

Hetsku, joka odottelee että taulujen tarranauhat kuivuisivat! Siitä ehkä lisää ensi kerralla (tai sitten ei).

Suomi, jota ei enää ole (on täällä)

Kävimme Kipinä-kerhon joulumyyjäisissä. Haitarimusiikki soi, kansallispukuiset rouvat myivät pullapitkoja ja ruislimppuja ja puhuivat suomea, jota ei enää puhuta Suomessa. Kahvilasta sai karjalanpiirakoita, jotka olivat niin hyviä että harvoin saa Suomessakaan. Joku kysyi maksetaanko ostokset dollareilla. Arvelimme että ehkä markat ovat käypää valuuttaa.

 Hetsku ihmemaassa: pullaa, ruisleipää, karjalanpiirakoita! Kuva MikkoMikon.

Tänään vaivasimme oman taikinan ja hämmensimme puuron, illalla teemme itse piirakoita. Välissä käymme baltimorelaisessa baptistikirkossa kuuntelemassa kaverimme puhetta. Kirkkoon lähtöä odotellessa täytyy haravoida pihaa ja kerätä tuulen katkomat oksat maasta.

Emme ole keski-ikäisiä. Olemme siirtyneet suoraan eläkeläisiksi.

Hetsku, elaikelaine

Walk with me to work eli ruskaretki töihin

Tänään aamulla maa oli rapea kun lähdin töihin.

Puut sen sijaan tuntuivat olevan liekeissä.

Matkan varrella on hirveesti erilaisia kylttejä. Niin ku "It's the Law" suojatien keskellä. Sol'laki!

Tämmösten talojen ohi kävelen. Reitti olis ihana jos autoja ei olis ollenkaan.

Varo töyssyä. Ja häikäistymistä.

Tässä ollaan suurin piirtein puolessavälissä. Ylämäkeen mennään.

Puut on kyllä niin kauniita, että ihmettelen miksen joka aamu kävele töihin.

Yksi ruusu on kasvanut aidan vierellä, ja se kauniisti kukoistaa.

Nokian kamera ei tee oikeutta luonnolle, mutta osaatte varmaan lisätä tähän vielä lisää hämmästyttävää valoa.

Amerikkalaiset juoksee tosi paljon. Siis ne jotka hyötyliikkuu ja kuntoilee.

Huonokuntoisia ei jalkaisin juuri näekään..

Nyt ollaan jo alamäessä, melkein töissä. Puukin tuulettaa.

Tähän voisi ehkä jäädä joskus lepäilemään. Ei siksi että tää olisi jotenkin ihana, vaan siksi että tää näyttää siltä ettei kaikki oo niin justiinsa, joten ehkä vieras matkalainenkin saisi hetken istahtaa.

Tän suoran päässä ollaan jo perillä.

Yksi syksyn värikäs lehti tämäkin. Aatelkaapa että kaikki lehdet on laitettu muovipusseihin joka aamu.

Maailma ei tosiaankaan pelastu, joten kannattaa nauttia siitä vielä kun ehtii.

HetsQ, joka on siis saapunut töihin.

New Yorkista kaksi viikkoa myöhemmin

Ei se New York niin sanattomaksi tehnyt että siksi olisin ollut vaiti viime viikot. Olen vain ollut saamaton. Ja vähän surullinenkin.

New York oli edelleen kiva kaupunki (jos ei nuku hostelli Uptownissa). Korkeat talot ja suorat tiet tekevät maisemista jotenkin huikaisevia. Hyvän paikallisoppaan avulla löysimme kivoja ruokapaikkoja ja testasimme illalla noin kahtakymmentä eri ravintolaa, aina eteisen verran. Väkeä oli ehkä vähän liikaa meidän makuun.

 Kuvan otti mun MikkoMikko - M.O.T.

New Yorkiin palaamme vielä monta kertaa. Sitä paitsi: Kotona Washingtonissa parturi leikkasi 65 dollarilla hiukseni huonosti ja siinä kesti aika kauan. New Yorkissa parturi leikkasi hiukseni 20 dollarilla nopeasti ja ihan hyvin. Ja kun 45 dollarilla saa meno-paluubussilipun New Yorkiin niin siellähän kannattaa käydä vaikka parturireissulla pelkästään!

Surua syksyyn on tuonut kuolema, joka tuntuu saapuvan aina kolmesti yhteen piiriin. Ensin Pappa nukkui ikiuneen isosiskon 40-vuotissynttäripäivänä. Kuolema ei ollut yllätysvieras vanhalle ja vuodelevossa olevalle ihmiselle, mutta on se viimeinen hetki siitä huolimatta aina järkyttävä, tyhjä ja niin...surullinen.

Myöhemmin kuulin että Papan työkaveri kuoli hautajaisissa hautausmaan portille. Ja muutama päivä myöhemmin kuulin moskovalaisen työkaverin lähteneen samalle matkalle.

Joten mitä enää voi sanoa? Ei kai juuri mitään.

Mutta elämä se vaan jatkuu.

HetsQ, joka toivottaa kaikille levollista unta.

New York, New York - 11 years later

Kävin New Yorkissa ensimmäisen kerran reilu yksitoista vuotta sitten. Kaverini Kaisa oli au pairina Washingtonin lähellä asuvassa perheessä, ja lähdimme yhtenä iltana bussilla Washingtonin kautta New Yorkiin. Olimme jännittyneitä, tietenkin, kaksikymppiset tytöt, vaikka Kaisa oli käynyt kaupungissa aiemminkin jo. Kälätimme ja hihitimme kovaan ääneen yöbussissa, kunnes joku käski meidän tukkia suumme. Tukimme, kunnes perillä joku tuli kysymään että mikä tuo runollisen kaunis kieli mahtoi olla. Taisimme luulla että meille vinoiltiin.

Olin ennakkoon, silloin kakskymppisenä, ajatellut ettei New York voi olla niin ihmeellinen mitä väitetään. Sen täytyy olla sitä Amerikkaa ihannoivien hapatusta, ja toisaalta olin mielestäni silloin jo niin kokenut matkailija että mitäs tuosta, yhdestä New Yorkista.

Bussi saapui noin neljän aikaan aamuyöstä New Yorkiin jonnekin maanalaiselle asemalle. Menimme hissillä ylös ja porteista ulos ja kadulle. Alkoi pelottamaan. Suurkaupunki keskellä yötä oli hurja sellaiselle, jonka mielestä Helsingin yöelämä (90-luvun lopulla) oli suurta ja melko hurjaa. Sireenit ulvoivat, valot vilkkuivat, ja ohikulkijat, sen verran kun heidän puheestansa ymmärsi, kiroilivat ja kirkuivat.

Siis takaisin bussiaseman turvaan. Vaan sinne eivät päässeet kuin ne, joilla oli matkaliput, eihän asemille saa tulla lorvimaan. Kontrolli tuntui olevan tiukka. Jäimme reput selässä värjöttelemään porttien luokse, kunnes vartija viittoi lippua kysymättä meidät sisään. Taisi ajatella että tuollaisten maalaishiirien ajaminen kadulle on vaarallisempaa kuin meidän hengailu asemalla.

Joskus kuuden jälkeen lopulta rohkaistuimme ja lähdimme asemalta. Meno kadulla oli vaihtunut jo arkiaamun tohinaan. Hortoilimme vähän aikaa eteenpän, ja menimme aamupalalle johonkin kulmakuppilaan, joka oli mielestäni kuin suoraan Seinfeldistä.

Olin aivan myyty. New York oli mielestäni ihmeellinen. Ne korkeat talot ja keltaiset taksit ja kaikki ne ihmiset. Ja se mukavan outo tunne, että vaikka yöllä kaupunki pelotti, muuhun aikaan 8000 asukkaan kaupungista kotoisin oleva kakskymppinen tyttö voi tuntea olonsa kotoisaksi.

Nyt olen menossa toista kertaa bussilla New Yorkiin. Nyt asun itse Washingtonissa, ja olen oikeasti vähän kokeneempi matkustaja kuin 11 vuotta sitten. Bussiin on tullut langaton netti ja sähköpistokkeet jokaiselle paikalle.

Saa nähdä onko New York muuttunut sinä aikana. Tai onhan se, on sieltä ainakin ne kaksi tornia hävinnyt, mutta huomaankohan minä eroa siihen tunnelmaan joka mieleeni silloin jäi?

Jännittää taas.

HetsQ, joka haluaisi liittää tähän kuvia siltä ensimäiseltä reissulta, mutta ne ei tietenkään ole mukana saati sähköisiksi skannattuina. Täytyy tehdä kuvavertailu myöhemmin erikseen.

Loma on ihana, mutta

Lomailu on ihanaa. Ajatus lomasta auttaa jaksamaan ne viimeiset työpäivät, kun tuntuu ettei yhtään pidempään olis jaksanutkaan. Lomalla matkustetaan ja nähdään uusia ja vanhoja kavereita, nukutaan pitkään eikä tehdä eikä toivottavasti edes ajatella töitä. Loma, loma, loma, kuka jaksaisi ilman sitä?

No ainakin Amerikassa joutuvat tulemaan toimeen paljon vähemmällä, viikko-pari vuodessa riittänee. Onneksi mulla kumminkin on suomalaiset työehdot.

Ja onneksi alan nyt sunnuntai-iltana vihdoin olla toipunut lomasta. Luulin että paluu töihin olisi rankkaa ja siksi lopetinkin loman keskellä viikkoa, ettei töitä tarttis tehdä kuin pari päivää ja sitten saisi taas levätä. Mutta jotenkin loma sekoitti rytmin niin täydellisesti ettei sen jälkeen oikein mikään tunnu menevän putkeen. Olen nukkunut 12-tuntisia öitä ja parituntisia päiväunia enkä ole saanut mitään aikaan, ja tietenkin tuskastunut siihen. Töissä tein vain niitä listoja niistä asioista mitä pitäisi tehdä enkä tee niitä, ainakaan oikein. Ei salillekaan oikein jaksaisi lähteä. Pyykkivuori kasvaa ja käydäänkö jossain ulkona syömässä?

Tänään kumminkin alkuillasta, heti päiväunien jälkeen, teimme puutarhahommia pari tuntia pihalla ja sen päälle lasangen ja Amerikan mummon omenapain. Tuntuu että olisi taas rytmissä.

Ja huomenna menen ihan mielelläni töihin.

Hetsku, joka viettää tänään ihan omaa kiitospäivää, sillä puutarhatöiden päätteeksi saimme sadonkorjuulasangen tomaattikastikkeeseen oman maan yrttejä. Kiitos lomasta ja kiitos arjesta.

Roadtripping To Canada And Back

Meillä on siis ikioma auto, jonka nimi on Jetta. Jetta on musta sisältä ja ulkoa ja se tottelee MikkoMikkoa, kun mullahan ei ole sitä ajokorttia.

Meillä on myös kaverit Laura ja Abdallah, jotka asuvat Ottawassa ja jotka olivat ensivierainamme elo-syyskuun taitteessa.

Mulla on myös jäljellä vielä neljä viikkoa tämän vuoden lomia.

Seuraa matematiikan koekysymys. Jos yhdistäisi osan lomasta, Jetan ja vastavierailun Ottawaan, saa aikaan ao. kuvan näköisen häkkyrän. Paljonko häkkyrällä on pituutta? Montako tankillista se vie bensaa? Paljonko se maksaa, kun ottaa huomioon tietullitkin? Kauanko häkkyrän läpiajamisessa kestää? Ja ennen kaikkea - mitä siellä matkan varrella tapahtuu?




Näytä suurempi kartta

Koska luin vain lyhyen matikan lukiossa, en tiedä voiko em. kysymyksiin saada vastauksen matikan pohjalta, mutta mulla on empiiristä tietoa:

- Häkkyrällä eli meidän lomaviikon automatkareitillä on pituutta noin 2200 kilometriä.
- Bensaa siinä palaa noin 170 litraa eli reilu kolme tankillista, mikä tarkoittaa Amerikan hinnoilla noin sataa euroa. Tietulleihin menee noin 20 dollaria, lähinnä paluumatkalla.
- Googlen mukaan ajamiseen menee noin vuorokausi, ja menihän se varmaan, mutta me ei ihan yhtä soittoa ajettu.

Ensimmäisen kerran kotoa torstai-aamuna lähdettyämme pysähdyimme matkan varrella ihmettelemään Gettysburgin taisteluita. En tiedä osasiko navigaattori johdattaa meidät aivan oikeaan paikkaan, mutta tänä päivänä kyseisellä paikalla ei suinkaan ratsasteta hevosella vaan ulkoilutetaan koiraa golf-kärryillä. Se kuulostaa huvittavalta mutta se näytti lähinnä sairaalta.

Seuraavan kerran pysähdyimme syömään Binghamptonissa. Kaupunki vaikutti autiolta. Kun kadulla lopulta tuli vastaan joku, se huusi puhelimeen niin kovaa ja härskisti kiroillen, että pelkäsin keskellä kirkasta päivää. Ruoka italialaisessa ravintolassa oli ihan hyvää ja tarjoilijakin oli hauska karikatyyri pikkukaupungin pikkuravintolan tarjoilijasta. Kaupungista, johon rehellisesti sanottuna ei juurikaan ehditty tustumaan, jäi kumminkin aika tyly kuva, ja tylyt olivat kertomuksetkin kun sitten netistä myöhemmin luettiin että millainen kaupunki se oikeasti olikaan.

Onneksi kurvasimme yöpysähdystä varten kauniin Finger Lakesin alueen Otisco ja Skaneateles -järvien välistä, sillä summanmutikassa valittu yöpymiskohde Syracuse (piste B kartalla) ei vaikuttanut Binghamtonia sympaattisemmalta. Tunnelma oli illalla saapuessa sen verran hyytävä ettei ollut enää niin nälkäkään, eikä päivänvalossa kaupunki muuttunut hehkeämmäksi. Kaasu pohjaan ja kohti Kanadaa.

Emme joutuneet rajalla vaikeuksiin vaikka/koska jätimme mainitsematta että meillä on autossa ilmoittamiemme vaatteidemme ja kameran lisäksi myös puolikas punainen paprika ja Mr. Pumpkin Junior (kuvassa oikealla).

Mutta olihan se kurpitsa tuliaisiksi vietävä, sillä Kanadassa juhlitaan 11. lokakuuta kiitospäivää. Kaiversimme Herra Kurpitsan kylkeen maailmankarttaa, ja annettakoon vihjeiksi muille että vastaavanlaiseen kaiverrusoperaatioon kannattaa varata enemmän aikaa kuin se puoli tuntia ennen kyläpaikkaan lähtöä. Ja toiseksi vihjeeksi annettakoon että jos menette saman raja-aseman yli Kanadaan kuin me niin kannattaa tosiaan käydä Gananoquessa, (C) se on kaunis kaupunki, ainakin ruskan aikaan.

Vihdoin perjantaina alkuillasta pääsimme Ottawaan (D). Ruokimme kissoja, ruokimme itseämme, nukuimme, ruokimme itseämme, kuljimme kaupungilla itseämme ruokkien, ruokimme kissoja, söimme vähän ranskalaisia, nukuimme ja sitten söimme, ja kävimme katsomassa Ottawaa vähän etäämpää ennen kuin ruokimme kissat, kaiversimme kurpitsaa ja lähdimme kiitospäivän illalliselle, ja sitten nukkumaan. Maanantaina syötyämme kävimme kävelyllä ja syömässä ja ruokkimassa kissat ja sitten elokuvissa katsomassa uusimman Woody Allenin. Täydellistä lomaviikon ohjelmaa, ja riittävästi nähtävyyksiäkin (Laura, älä huoli!). Kiitos oppaillemme ja heidän välityksellä kaikille mukaville ihmisille joita tapasimme!

Tiistaina oli aika jatkaa kohti kotia Montrealin (F) kautta. Pitkään pysähdykseen ei ollut aikaa, mutta lyhyt pyörähdys vanhassa kaupungissa jätti janon nähdä lisääkin. Tosin alla olevassa kuvassa näkyvät kolme herraa olivat sitä mieltä että katutyöt ovat kiinnostavampia kuin takana oleva Notre Damen basilika. No, mun mielestä noi herrat oli paljon hauskempia kuvattavia kuin basilika, että tasoissa kai mennään.

Reissun kauneinta aluetta oli varmaankin Vermont ja muun muassa sen Hero-nimiset kylät (F). Järvi, vuoret, ruska, auringonpaiste - täydellinen paikka mökille. Harmi että aikaa oli niin vähän, oli ajettava vielä pitkä matka Albanyyn (G), jossa vietimme viimeisen reissuyön. Albanyssa tunnelma oli Syracusea leppoisampi, söimme hyvää thaimaalaista illallista ja hauskaa italialaista aamupalaa samalla kun teeveessä seurattiin neljännentoista kaivosmiehen pelastusta Chilessä sekunti sekunnilta.

Vaikka reissu oli mahtava, oli ihana päästä kotiin (H), varsinkin kun viimeistä etappiakin ajettiin noin seitsemän tuntia ja nähtävyyksinä oli lähinnä tietulleja ja New Yorkin osavaltion älyttömän leveitä moottoriteitä.

HetsQ, joka laittaa reissusta ehkä vielä parempia kuvia tarjolle sitten kun saa MikkoMikon kuvat käyttöönsä. Nämä olivat minun hiipuvalla kameralla (akku oli tyhjä jo lähtiessä ja laturi jäi kotiin) ja mun kärsimättömällä tavalla roiskaistuja.