Mielikuvaharjoittelua

Yksitoistatuntisen huvittavan työpäivän jälkeen (kaikki tuntui menevän pieleen, kaatuvan niskaan tai sekovan marraskuun aluksi) kävelin kollegan kanssa kotiin. Probka eli ruuhka oli maalaishiiren mielestä uskomaton ja kaunis. Autoja oli ihan joka paikassa, kuin jättimäisellä lonkeroisella pysäköintialueella, vaikka todellisuudessa odottelivat eteenpäin pääsyä. Pysähdyimme ottamaan muutaman kuvankin kollegan kameralla, mutta ilman helikopteria ruuhkasta ei oikein saa hyvää kuvaa.

"No, miltä Moskova maistuu", kollega kysyi, mutta täällä asuvan kysymyksessä en kuule sitä voivoi-sävyä. "Hyvältä", vastasin totuudenmukaisesti.

Työ on tarpeeksi haastavaa ja vaikeaa, ja toisaalta tarpeeksi konkreettista, sellaista että sen tärkeyden voi helposti ymmärtää ja toisaalta rutiinit voi helpo(hko)sti oppia.

Kollegat ovat mukavia, ja he raivoavat kukin omalla, viihdyttävällä (!) tavallansa. Kaikki eivät suoranaisesti rakasta toisiaan, mutta kuitenkin puhaltavat omalla tavallansa samaan, suomalaiseen hiileen. Kuin sukulaiset olemme samassa klimpissä.

Asunto on täydellisen sopiva. "Luksus", sanoi äiti. "Kodikas", sanoi useampikin suomalainen miesvieras (ainakin kaksi!). Minusta asunto tuntuu kodilta ja tutulta. Ikkunaremontti ei enää uhkaa poksauttaa verisuonta päästäni, ja toisaalta kuumus on sana vaan, niinkuin Sanna joskus ennusti.

Jotain vielä puuttuu. Jotain muuta kuin työ. Toistaiseksi kaikki liittyy työhön, vapaa-aikakin, kun sitä kollegoiden kanssa viettää. Joku, jolla ei ole samanlainen, rinnakkainen tilanne kuin minulla, vaan sama jaettu tilanne minun kanssani.

Kollega sanoi ymmärtävänsä, ja tuntui siltä, että hän todella tiesi mistä puhuin.

*******

Opettaja Kuokka, joka sai noin viisi vuotta sitten minut lapsellisen innostuneeksi niinkin monimutkaisista asioista kuin EU ja kansantalous, muistutti Suomen EU-jäsenyyspäätöksestä puhuessaan että ei ole olemassa rinnakkaistodellisuutta, jonne voisi aina välillä kurkistaa mitä jos -ajatukset mielessään. Turha miettiä mitä jos ei olisi liitytty EU:hun. Liityimme, emmekä voi tietää mitä olisi tapahtunut jos emme olisi.

Eilen kokeilin silti mielikuvaharjoittelua. Ennen nukahtamista, sen noin kolmen minuutin aikana ennen kuin nukahdin, kuvittelin silmät kiinni olevani vielä Krunikassa. Makasin muka siinä 40 senttimetriä nykyistä sänkyäni kapeamassa sängyssä, selkä kohti ikkunaa, pää kohti keittiötä. Liikenne, joka Moskovassa kahden 8-kaistaisen tien risteyksessä kohisee jonkin verran enemmän kuin kapealla umpikujaan päätyvällä Kristianinkadulla, kohisi ihan krunikkamaisesti ikkunoiden läpi. Katsoin kelloa, ajattelin heräämistä ja aamurutiineja pikkuruisessa keittiössäni, treffejä Ninan kanssa taloni edessä kello 8.12, työpistettäni Katajanokalla, pikakahvin hajua työmukissani, kaikkialta kuuluvaa pölyistä hälyä ja huokailua.

Tuliko ikävä? Ei. Tuli uni.

Aamulla heräsin kotonani Moskovassa. Tuntui ihan oikealta ja hyvältä. Ihmisiä on tietysti ikävä, mutta sitä mitä nyt olen vailla ei ollut Helsingissäkään.

Hetsku, joka konkreettisesti juuri nyt ikävöi Suomesta rasvatonta, laktoositonta maitojuomaa. Ja monia ihmisiä ja heidän sähköpostejaan.