Blogin kirjoittelu on kivaa. Ei elämässä mitään suurta raportoitavaa tapahdu, mutta kai senkin voi kertoa. Siirrän kelloa, käyn lauantaisin töissä ja huokailen venäläistä byrokratiaa.
Huono puoli tässä tiedottamisessa on se, ettei tiedä mitä muille kuuluu. Ettei muillekaan kuulu mitään ihmeellistä.
How are you doing?
Ahkerimmin kuulumisistaan minulle kertovat portugalilaiset, jotka ovat parhaillaan EU:n puheenjohtajia. Sähköpostia ja tekstiviestejä pukkaa. Kun tulen iltaisin kotiin, en potkaise ovelta lasku- ja mainospinoa (sillä postini tulee töihin), vaan tarkistan kotiin jättämästäni Suomi-kännykästä mihin EU on portugalilaisten suulla ottanut kantaa.
En saa netittömässä kodissani Messengeriä auki. Venäjältä/Venäjälle soittaminen on kallista. Puhun itsekseni.
Jos en ala kohta kuulla, mitä teille kuuluu ja tapahtuu, rupean itsekin olemaan kertomatta.
Vaadin sähköpostia tai telepaattisia sanomia! Vaadin huimaa 94,3 prosentin korotusta nykytilanteeseen! Jos Salonius ei saa minua leppymään tai sähköpostiin ei tule muuta kuin ilmoituksia että Facebookissa joku on minua nipistänyt, heittänyt veriappelsiinilla tai pukeutunut vamppyyriksi, niin en ala! Paitsi lakkoon.
Tämä oli siis lakkovaroitus. Pian ryhdyn lakkoon. Tai irtisanoudun kokonaan. Toivottavasti niin pitkälle ei tarvitse mennä, sillä kuten sanoin, blogin kirjoittelu on kivaa.
Hetsku Bloggaajille lisää sähköpostia! -järjestöstä
Ps. Tämä ei tietenkään koske kaikkia, osa onkin muistanut viestiä. Kiitos siitä.
PPs. Tiedän toki, että sähköpostit kulkevat kahteen suuntaan. Siksi lupaankin vastata äkkiäpian kaikille.
31.10.07
29.10.07
Langaton lähiverkko ei ole kytketty
Läppäri-parka jaksaa kolmen kuukauden jälkeenkin parkua sen avatessani, ettei saa yhteyttä verkkoon. Niinpä, sanoisin sille jos osaisin sen kieltä.
Läppäri on paljon tarmokkaampi kuin minä. Kävin eilen kolmen kuukauden sisällä vasta toisen kerran verkko-operaattori Streamin toimistolla. Ensimmäisellä kerralla en edes jonottanut tiskille, otin vain avaamiskupongit ja muun tarvittavan mainossälän kotiin ihmeteltäväksi. Hyvä etten jonottanut, sillä silloin en yhteyttä olisi saanut avatuksikaan. Lankapuhelimeni oli juridisen (=ei-luonnollisen) henkilön eli työnantajani nimissä, joten yhteyttä ei olisi sen kautta voitu avata. (Älkää kysykö miten niin ei olisi voinut - sellaisia kysymyksiä ei kannata esittää.)
Numeron siirtäminen minun nimiini kesti kolme-neljä viikkoa ja vaati paperiläjän, jonka valmistamiseen oli kaadettu ainakin hehtaari metsää. Allekirjoitus sivuille 1, 7, 34, 56, 58 ja 60. Läjä leimoja joka sivulle. Odotusta ja sinnetänne soittelua, jonka onneksi hoiti venäläinen kollegani.
Eilinen yritys avata nettiyhteys oli näin jälkikäteen ajateltuna aika ponneton. Sunnuntaikävelyn päätteeksi spontaanisti Laurakaisan kanssa rymistelimme Streamin toimistoon, minä ilman passia, passikopiota tai edes passinnumeroa. Ei yhteyttä tietenkään avata ilman passitietoja. Laurakaisa-parka sai vielä ankeamman vastauksen: Numeronne on juridisen henkilön nimissä.
Jostain ihmeellisestä syystä en edes harmistunut koko turhasta keikasta yhtään. Joskus elokuussa taisin vielä haikalla Welhon perään, Welhon, joka toimitti modeemin ja muun tarvittavan fillarilähetin avulla samana iltana kotiin, ja laajahko kaista nettiin oli heti avoinna. Nyt vain kohautin olkiani (olki-olkiani) ja jatkoimme matkaa. Ei tärpännyt tälläkään kertaa.
Ehkä negatiivisena viikonloppuna negatiiviset asiat muuttuvat positiivisiksi.
Hetsku, ilman nettiä elokuusta ikuisuuteen?
Läppäri on paljon tarmokkaampi kuin minä. Kävin eilen kolmen kuukauden sisällä vasta toisen kerran verkko-operaattori Streamin toimistolla. Ensimmäisellä kerralla en edes jonottanut tiskille, otin vain avaamiskupongit ja muun tarvittavan mainossälän kotiin ihmeteltäväksi. Hyvä etten jonottanut, sillä silloin en yhteyttä olisi saanut avatuksikaan. Lankapuhelimeni oli juridisen (=ei-luonnollisen) henkilön eli työnantajani nimissä, joten yhteyttä ei olisi sen kautta voitu avata. (Älkää kysykö miten niin ei olisi voinut - sellaisia kysymyksiä ei kannata esittää.)
Numeron siirtäminen minun nimiini kesti kolme-neljä viikkoa ja vaati paperiläjän, jonka valmistamiseen oli kaadettu ainakin hehtaari metsää. Allekirjoitus sivuille 1, 7, 34, 56, 58 ja 60. Läjä leimoja joka sivulle. Odotusta ja sinnetänne soittelua, jonka onneksi hoiti venäläinen kollegani.
Eilinen yritys avata nettiyhteys oli näin jälkikäteen ajateltuna aika ponneton. Sunnuntaikävelyn päätteeksi spontaanisti Laurakaisan kanssa rymistelimme Streamin toimistoon, minä ilman passia, passikopiota tai edes passinnumeroa. Ei yhteyttä tietenkään avata ilman passitietoja. Laurakaisa-parka sai vielä ankeamman vastauksen: Numeronne on juridisen henkilön nimissä.
Jostain ihmeellisestä syystä en edes harmistunut koko turhasta keikasta yhtään. Joskus elokuussa taisin vielä haikalla Welhon perään, Welhon, joka toimitti modeemin ja muun tarvittavan fillarilähetin avulla samana iltana kotiin, ja laajahko kaista nettiin oli heti avoinna. Nyt vain kohautin olkiani (olki-olkiani) ja jatkoimme matkaa. Ei tärpännyt tälläkään kertaa.
Ehkä negatiivisena viikonloppuna negatiiviset asiat muuttuvat positiivisiksi.
Hetsku, ilman nettiä elokuusta ikuisuuteen?
28.10.07
Negatiivinen viikonloppu
Perjantaina Moskovassa Negatiivi kerran
virkamiehet päättivät "hienoa sen verran"
että jospa kerran Suomibändi täällä soittaa saa
täytyy paikalle jokaisen suomalaisen kiiruhtaa!
(säv. trad, san. Hetsku)
Nyt olen siis nähnyt kaksi suomalaista keikkaa täällä, Asan ja Negativen. Kun Asa oli kerta livenä hyvä, niin hyvä että ostin Suomesta viimeksi levynkin, uskoin että Negativekin voisi kuulostaa Moskovassa ihan hyvältä.
No, valitettavasti ei kuulostanut. Jaksoin aktiivisesti seurata keikkaa kolme-neljä ensimmäistä biisiä ja ja sen jälkeen totesin että ei uppoa vaikka katsoisikin sinivalkoisten linssien läpi. Biisit olivat mielestäni kaikki ihan samanlaisia, eikä esiintyminen ollut mitenkään keskittynyttä, rokki-klisheet oli sentään huolellisesti opeteltu.
Onneksi innokkaita faneja oli paikalla sen verran että Negativella oli omasta mielestään hyvä keikka Moskovassa. "You are the best audience we've had", sanoi Jonne Aaron. No thanks to me.
Lattean keikan päälle olin lauantaina kuusi tuntia töissä, kotona ei tule vettä mistään hanasta ja kellokin on siirretty taas virallisesti talviaikaan. Negatiivista!
Hetsku, negativnaja.
virkamiehet päättivät "hienoa sen verran"
että jospa kerran Suomibändi täällä soittaa saa
täytyy paikalle jokaisen suomalaisen kiiruhtaa!
(säv. trad, san. Hetsku)
Nyt olen siis nähnyt kaksi suomalaista keikkaa täällä, Asan ja Negativen. Kun Asa oli kerta livenä hyvä, niin hyvä että ostin Suomesta viimeksi levynkin, uskoin että Negativekin voisi kuulostaa Moskovassa ihan hyvältä.
No, valitettavasti ei kuulostanut. Jaksoin aktiivisesti seurata keikkaa kolme-neljä ensimmäistä biisiä ja ja sen jälkeen totesin että ei uppoa vaikka katsoisikin sinivalkoisten linssien läpi. Biisit olivat mielestäni kaikki ihan samanlaisia, eikä esiintyminen ollut mitenkään keskittynyttä, rokki-klisheet oli sentään huolellisesti opeteltu.
Onneksi innokkaita faneja oli paikalla sen verran että Negativella oli omasta mielestään hyvä keikka Moskovassa. "You are the best audience we've had", sanoi Jonne Aaron. No thanks to me.
Lattean keikan päälle olin lauantaina kuusi tuntia töissä, kotona ei tule vettä mistään hanasta ja kellokin on siirretty taas virallisesti talviaikaan. Negatiivista!
Hetsku, negativnaja.
26.10.07
Totta ja tarua
Asiakas on aina oikeassa, väitetään. Veli todisti tuon sanonnan vääräksi - vanhan kansan viisauden uskottavuus vähenee! Veli, joka ei ole siis mikään Veli-Matti vaan veljeni Jaska, kävi usein lounaalla eräässä hollolalaisessa motellissa ja koska tilasi usein saman annoksen, oppi tietämään sen kassakoodin. Kerran lounaalle mennessään hän tilasi taas tuon annoksen, olkoon se nyt vaikka hummerikeitto (vaikka sitä se tuskin oli tuntien sekä veljeni että ruokapaikan), ja sanoi sen kassakoodin, olkoon se nyt vaikka 173. Kassa totesi että hummerikeitto ei ole numero 173. Asiakas oli siis väärässä!
Totuus on tarua ihmeellisempää. Siinä toinen kansan viisaus jonka eilen asetin kyseenalaiseksi, vaikka on sen puolesta todisteitakin: olin kesällä 1995 töissä Jämsän Kivipankissa. Työparinani oli "hahmo", jollaista Kummelin pojat eivät koskaan voisi luoda. En osaa itse edes kuvailla miten hassu Anju oli, mutta muistan hyvin kuinka 16-vuotiaana olin melko hämmentynyt siitä miten pimeitä tyyppejä työelämässä pyörii. Anju ei vitsaillut tai pelleillyt, vaan oli aina tosissaan ja vilpitön: jätti lautaselle vettä jotta sisälle lentäneet kärpäset säilyisivät hengissä seuraavaan työpäiväämme, ja puhui sosa-solasta, vaikka oli puheidensa mukaan koulutukseltaan englanninopettaja.
Nyt 12 vuotta myöhemmin ja usean vuoden työkokemuksen jälkeen tiedän toki että monenlaista hiihtäjää saa töissä sietää.
Mutta sitten tuo viisaus siinä toisessa valossa: katsoin eilen illalla noin 45 sekuntia venäläistä Big brotheria eli Dom 2:sta. Tietämättä mikä ohjelma oli kyseessä saattoi ohjelmatyypin (eli tosi-tv) heti tunnistaa. Ihmisiä lojumassa sohvalla puhumassa ei-mistään, mitään kiinnostavaa ei tapahdu. Onko se "todellisuus" tarua ihmeellisempää? Tuskin.
Kiistelen joskus Shredder-Marin kanssa siitä onko scifi-leffoissa mitään järkeä, elokuvissa joissa puhutaan kuvitteellista kieltä kuvitteellisella planeetalla ja taistellaan mielikuvitusörkkejä vastaan. Mielestäni pienestä ihmisestä kertovat todentuntuiset draamaelokuvat ja jopa tositarinoihin perustavat tv-elokuvat ovat viihdyttävimpiä. Mutta jos tosielämän edustajaksi asetetaan Big brother -ohjelma mistä tahansa maasta ja tarumaailman edustajaksi se, mitä voi ihminen kuvitella esimerkiksi naapuripöydän erikoisesta parista, niin alan olla Marin kanssa - ehkä kolmatta kertaa tässä maailmassa mistään aiheesta - samaa mieltä.
Olin eilen pitkän työpäivän jälkeen kollegoiden kanssa istumassa lähiravintolassa. Naapuripöydässä istui pariskunta, johon kiinnitin huomioni. Laurakaisa kiinnitti huomionsa heidän ruoka-annokseensa ja tilasi itselleen samanlaisen, mutta minä aloin pohtimaan heidän elämäntarinaansa. Mielenkiintoinen pari, noin 55-60-vuotiaat nainen ja mies. Hyvin ja siististi pukeutuneita, mutta silti "elämää nähneitä" sillä tavalla, että he olisivat hyvin voineet myös istua pahvisella alustalla metroaseman edessä käsi ojossa. Mies vähän kuin Sulevi Peltola Paha maa -elokuvassa, mutta tunnelma ei ehkä ollut yhtä painostava; tai kuten parivaljakko elokuvassa Siivoton juttu, eli Rane ja Kokki, mutta naapuripöydässä ei ehkä oltu yhtä optimistisen ja valoisan oloisia. Siltä väliltä, siis.
Ehkä miehellä ja naisella (jotka eivät varmastikaan olleet parisuhteessa, tästä Laurakaisa oli kanssani samaa mieltä) oli ollut uhkarohkea bisnes, joka oli juuri osoittautunut Todella Huonoksi Ideaksi, ja ajanut sen lisäksi sankarimme mahdottomaan umpikujaan: velkojia ja raivostuneita asiakkaita jahtamassa heitä ei-kivat aikeet mielessään.
Tajuttuaan tilanteen toivottomuuden he ovat päättäneet mennä lähiravintolaan neuvoa-antavalle, ja tilanneet samalla pöydän täyteen kaikkea mahdollista hyvää. Laskun maksamiseen ei ole rahaa, mutta mitäpä siitä! Yksi annos oli siis se italialainen antipasti-lautanen, jonka Laurakaisakin tilasi, mutta pöydässä näytti olevan jos jonkinmoista settiä ruokaa. Mies ja nainen söivät toistensa lautasilta, joivat votkapaukkuja, puhuivat välillä kiihkeästi toisilleen ja tilasivat taas lisää juotavaa. Ehkä meneillään oli viimeinen ateria ennen kuin epätoivoinen pako alkaa?
Mitä oikeasti tapahtui kuin kaikki oli syöty ja juotu ja tarjoilija oli tuomassa laskua pöytään emme saa koskaan tietää. Minä lähdin kotiin imuroimaan.
Hetsku, jonka oma elämä ei ainakaan ole kovinkaan ihmeellistä vaikka se onkin totta.
Totuus on tarua ihmeellisempää. Siinä toinen kansan viisaus jonka eilen asetin kyseenalaiseksi, vaikka on sen puolesta todisteitakin: olin kesällä 1995 töissä Jämsän Kivipankissa. Työparinani oli "hahmo", jollaista Kummelin pojat eivät koskaan voisi luoda. En osaa itse edes kuvailla miten hassu Anju oli, mutta muistan hyvin kuinka 16-vuotiaana olin melko hämmentynyt siitä miten pimeitä tyyppejä työelämässä pyörii. Anju ei vitsaillut tai pelleillyt, vaan oli aina tosissaan ja vilpitön: jätti lautaselle vettä jotta sisälle lentäneet kärpäset säilyisivät hengissä seuraavaan työpäiväämme, ja puhui sosa-solasta, vaikka oli puheidensa mukaan koulutukseltaan englanninopettaja.
Nyt 12 vuotta myöhemmin ja usean vuoden työkokemuksen jälkeen tiedän toki että monenlaista hiihtäjää saa töissä sietää.
Mutta sitten tuo viisaus siinä toisessa valossa: katsoin eilen illalla noin 45 sekuntia venäläistä Big brotheria eli Dom 2:sta. Tietämättä mikä ohjelma oli kyseessä saattoi ohjelmatyypin (eli tosi-tv) heti tunnistaa. Ihmisiä lojumassa sohvalla puhumassa ei-mistään, mitään kiinnostavaa ei tapahdu. Onko se "todellisuus" tarua ihmeellisempää? Tuskin.
Kiistelen joskus Shredder-Marin kanssa siitä onko scifi-leffoissa mitään järkeä, elokuvissa joissa puhutaan kuvitteellista kieltä kuvitteellisella planeetalla ja taistellaan mielikuvitusörkkejä vastaan. Mielestäni pienestä ihmisestä kertovat todentuntuiset draamaelokuvat ja jopa tositarinoihin perustavat tv-elokuvat ovat viihdyttävimpiä. Mutta jos tosielämän edustajaksi asetetaan Big brother -ohjelma mistä tahansa maasta ja tarumaailman edustajaksi se, mitä voi ihminen kuvitella esimerkiksi naapuripöydän erikoisesta parista, niin alan olla Marin kanssa - ehkä kolmatta kertaa tässä maailmassa mistään aiheesta - samaa mieltä.
Olin eilen pitkän työpäivän jälkeen kollegoiden kanssa istumassa lähiravintolassa. Naapuripöydässä istui pariskunta, johon kiinnitin huomioni. Laurakaisa kiinnitti huomionsa heidän ruoka-annokseensa ja tilasi itselleen samanlaisen, mutta minä aloin pohtimaan heidän elämäntarinaansa. Mielenkiintoinen pari, noin 55-60-vuotiaat nainen ja mies. Hyvin ja siististi pukeutuneita, mutta silti "elämää nähneitä" sillä tavalla, että he olisivat hyvin voineet myös istua pahvisella alustalla metroaseman edessä käsi ojossa. Mies vähän kuin Sulevi Peltola Paha maa -elokuvassa, mutta tunnelma ei ehkä ollut yhtä painostava; tai kuten parivaljakko elokuvassa Siivoton juttu, eli Rane ja Kokki, mutta naapuripöydässä ei ehkä oltu yhtä optimistisen ja valoisan oloisia. Siltä väliltä, siis.
Ehkä miehellä ja naisella (jotka eivät varmastikaan olleet parisuhteessa, tästä Laurakaisa oli kanssani samaa mieltä) oli ollut uhkarohkea bisnes, joka oli juuri osoittautunut Todella Huonoksi Ideaksi, ja ajanut sen lisäksi sankarimme mahdottomaan umpikujaan: velkojia ja raivostuneita asiakkaita jahtamassa heitä ei-kivat aikeet mielessään.
Tajuttuaan tilanteen toivottomuuden he ovat päättäneet mennä lähiravintolaan neuvoa-antavalle, ja tilanneet samalla pöydän täyteen kaikkea mahdollista hyvää. Laskun maksamiseen ei ole rahaa, mutta mitäpä siitä! Yksi annos oli siis se italialainen antipasti-lautanen, jonka Laurakaisakin tilasi, mutta pöydässä näytti olevan jos jonkinmoista settiä ruokaa. Mies ja nainen söivät toistensa lautasilta, joivat votkapaukkuja, puhuivat välillä kiihkeästi toisilleen ja tilasivat taas lisää juotavaa. Ehkä meneillään oli viimeinen ateria ennen kuin epätoivoinen pako alkaa?
Mitä oikeasti tapahtui kuin kaikki oli syöty ja juotu ja tarjoilija oli tuomassa laskua pöytään emme saa koskaan tietää. Minä lähdin kotiin imuroimaan.
Hetsku, jonka oma elämä ei ainakaan ole kovinkaan ihmeellistä vaikka se onkin totta.
23.10.07
Mitä mulle kuuluu?
Kun tapasin tuttuja Suomessa tai saan sähköpostia kavereiltani vastaan usein kysymykseen mitä kuuluu? Tietenkin, luonnollistahan se on kysellä kuulumisia. Toisinaan olen kuitenkin aistivinani lievän ennakkokäsityksen: "Noooh, mites siellä Venäjällä nyt sit menee...?"
Koska aina joku muu sanoo sen osuvammin, lainattakoon tähän yhteyteen Eduard Uspenskia kirjasta Fedja-setä, Kissa ja Koira. Kirjassa Fedja-setä kirjoittaa ensin kirjettä vanhemmilleen, sitten Kissa jatkaa, ja lopuksi Koira:
"Niin että ei teidän tarvitse olla minusta huolissanne. Minä olen kyllä terve kuin pukki. Jos joutuisin näyttelyyn, saisin ilman muuta kaikki mitalit. Kauneudesta ja viisaudesta.
Näkemiin. Poikanne-Musti-setä"
Hetsku, joka ei vielä ole ollut näyttelyssä kilpailemassa koskaan, mutta saisi varmaan samat mitalit!
Koska aina joku muu sanoo sen osuvammin, lainattakoon tähän yhteyteen Eduard Uspenskia kirjasta Fedja-setä, Kissa ja Koira. Kirjassa Fedja-setä kirjoittaa ensin kirjettä vanhemmilleen, sitten Kissa jatkaa, ja lopuksi Koira:
"Niin että ei teidän tarvitse olla minusta huolissanne. Minä olen kyllä terve kuin pukki. Jos joutuisin näyttelyyn, saisin ilman muuta kaikki mitalit. Kauneudesta ja viisaudesta.
Näkemiin. Poikanne-Musti-setä"
Hetsku, joka ei vielä ole ollut näyttelyssä kilpailemassa koskaan, mutta saisi varmaan samat mitalit!
22.10.07
Terveisiä päivitetystä Moskovasta!*
* Tämä koko juttukin päivitettiin 23.10. kun Blogger vihdoin suostui lisäämään valokuvia.
Ensimmäisen osan lomaviikostani 42/2007 olin turisti Suomessa. Kiertelin, ostelin verovapaita vaatteita, suhailin taksilla ja nukuin hotellissa. Toisen osan lomaviikosta turisteilin äitin kanssa Moskovassa. Äiti on aiemmin käynyt Moskovassa vuosina 1972 ja 1984, joten mielikuva kaupungista piti päivittää.
Päiviteltävää riittää. Venäläiset eivät esimerkiksi enää osaa jonottaa. Se huomattiin jo Venäjän Federaation suurlähetystössä Helsingissä, jossa kumma kyllä jonottivat tai etuilivat pääosin venäläiset (Suomen Moskovan-suurlähetystön jonossa ei suomea juurikaan kuule, joskaan en ole koskaan siinä jonossa seissyt). Vastapainoksi suomalaiset, esimerkiksi minä, en osaa vieläkään etuilla, vaikka sain siihen oikein luvankin suurlähetystön virkailijalta.
Jonotuttamisen taito on venäläisillä yhä tallella. Emme käyneet tervehtimässä Lenin-setää Punaisella torilla, vaikka ovella ei ollutkaan jonoa. Tie mausoleumiin oli aidattu noin kahdensadan metrin mittaisen (tyhjän) pätkän verran, ja tuon aitauksen päässä oli portti, jonka edessä sitten jo olikin jono. Laiskasti vartijat päästivät 2-3 ihmistä kerrallaan parin minuutin välein eteenpäin kävelemään sitä parinsadan metrin matkaa kohti mausoleumia. Haiskahti turistien höykyyttämiseltä.
Löysimme ne kaksi hotellia, joissa äiti on aiemmilla reissuillaan yöpynyt. Toinen sijaitsee Bolshoi-teatteria vastapäätä punaisen torin kupeessa, ja toinen Kremliä vastapäätä Moskva-joen varrella. Molemmat olivat edelleen hotelleita, mutta sen verran tyyriin näköisiä, että niissä tuskin Jämsänjokilaakson Suomi-Neuvostoliitto-seuran jäsenet enää yöpyisivät.
Kosmos-talon eteen on parkkeerattu raketti ja Aeeroflotti, Radioteknikan eteen traktori!
Ensimmäisen osan lomaviikostani 42/2007 olin turisti Suomessa. Kiertelin, ostelin verovapaita vaatteita, suhailin taksilla ja nukuin hotellissa. Toisen osan lomaviikosta turisteilin äitin kanssa Moskovassa. Äiti on aiemmin käynyt Moskovassa vuosina 1972 ja 1984, joten mielikuva kaupungista piti päivittää.
Päiviteltävää riittää. Venäläiset eivät esimerkiksi enää osaa jonottaa. Se huomattiin jo Venäjän Federaation suurlähetystössä Helsingissä, jossa kumma kyllä jonottivat tai etuilivat pääosin venäläiset (Suomen Moskovan-suurlähetystön jonossa ei suomea juurikaan kuule, joskaan en ole koskaan siinä jonossa seissyt). Vastapainoksi suomalaiset, esimerkiksi minä, en osaa vieläkään etuilla, vaikka sain siihen oikein luvankin suurlähetystön virkailijalta.
Jonotuttamisen taito on venäläisillä yhä tallella. Emme käyneet tervehtimässä Lenin-setää Punaisella torilla, vaikka ovella ei ollutkaan jonoa. Tie mausoleumiin oli aidattu noin kahdensadan metrin mittaisen (tyhjän) pätkän verran, ja tuon aitauksen päässä oli portti, jonka edessä sitten jo olikin jono. Laiskasti vartijat päästivät 2-3 ihmistä kerrallaan parin minuutin välein eteenpäin kävelemään sitä parinsadan metrin matkaa kohti mausoleumia. Haiskahti turistien höykyyttämiseltä.
Löysimme ne kaksi hotellia, joissa äiti on aiemmilla reissuillaan yöpynyt. Toinen sijaitsee Bolshoi-teatteria vastapäätä punaisen torin kupeessa, ja toinen Kremliä vastapäätä Moskva-joen varrella. Molemmat olivat edelleen hotelleita, mutta sen verran tyyriin näköisiä, että niissä tuskin Jämsänjokilaakson Suomi-Neuvostoliitto-seuran jäsenet enää yöpyisivät.
Hotel Baltschug Kempinski näytti tutulta uuden kuorrutuksenkin alta.
Suurimman pettymyksen aiheutti entinen Kansantalouden saavustusten näyttely, nykyinen Koko Venäjän näyttelykeskus. Äiti arvioi että alue oli joskus sosialistisen maan ylpeyden aihe, jossa henki oli korkealla. Nyt tallella oli enää näyttelypaviljongit, jotka olivat kyllä päältä upeita, mutta silkkoa ja ällöttävää markkinataloutta oli sisässä. Karjala-talossa myytiin Belgiassa valmistettuja rumia koristetyynyjä, joihin oli kirjailtu modernien autojen kuvia. Yläkerrassa myytiin koivuista tehtyjä huonekaluja, jotka sentään saattoi jotenkin kuvitella Karjalaan, mutta mieleen tuli silti huonekalukauppa.
Kulttuuripaviljonki tarjosi kulttuuria kiinalaisen, ja miksei venäläisenkin, rihkaman muodossa. Kosmos-keskus, jonka ajattelimme sentään yhä olevan upea ja venäläisillekin ylpeyden aihe, oli muuttunut puutarhamyymäläksi. Edessä oli sentään raketti ja Aeroflotin koneita parkissa. Radioteknika-talo oli loogisesti muuttunut kodinkonemyymäläksi, ja Kinopanorama-rakennus, josta äitillä oli hienoja muistikuvia, oli teemyymälä, jossa teetä juotiin kertakäyttöisistä muovikupeista.
Kosmos-talon eteen on parkkeerattu raketti ja Aeeroflotti, Radioteknikan eteen traktori! Tämä kaikki oli vielä kuorretettu kamalalla 90-luvun lopun europop-musiikilla, joka raikasi näyttelyalueen joka kolkkaan. Totesimme, että emme ymmärrä ollenkaan venäläisten tyylitajua.
Reissu näyttelykeskukseen ei silti ollut ollenkaan turha. Seuraavalla kerralla osaan ehkä ottaa sen oikealla tavalla: menen sinne kauniilla säällä, otan mukaan korvatulpat tai vaihtoehtoisesti korvalappusoittimeen klassista musiikkia ja kuljen vain ulkona hauskoja rakennuksia katsellen.
Venäläisen tyylitajun mainetta pelasti roimasti Tretjakovin uusi galleria, jota äiti tähyili ikkunastani ensin jokena, sitten peltikattona. Rakennus ei ole ulospäin kovin hieno, mutta sisällä sen sijaan ei ole silkkoa vaan hieno sekoitus monenlaista taidetta. Vaikka tiesimme että tauluja on yllinkyllin, tuhlasimme silti liikaakin aikaa alakerran Shishkinin maisemataulunäyttelyyn, emmekä melkein jaksaneet kiertää yläkerran pysyvää, monipuolista näyttelyä. Parhaiten mieleeni jäi Laktionovin taulu Kirje rintamalta sekä erään taideteoksen yksityiskohta, jossa sika veti aisoissa ruumisarkkua.
Sunnuntaina tallustimme Novodevichyn hautausmaalla, joka on opaskirjani mukaan Venäjän Kuka kukin on -teos. Monta tutttuakin siellä lepäsi, muun muassa presidentti Jeltsin, klovni Nikulin ja galleristimme Tretjakov, mutta myös rivikaupalla meille tuntemattomia akateemikkoja ja Neuvostoliiton sankareita. Kuka kukin on -tiedoissamme on aika isoja aukkoja, mutta hautakivet olivat onneksi kovin selittäviä - ja hienoja - joten niiden perusteella saattoi arvata, minkä alan mestari kukakin oli.
Hän oli kosmonautti, mutta en enää muista mikä oli hänen nimensä. Ei kuitenkaan Juri, tai ainakaan Gagarin.
Paljon turistiviikonlopun aikana nähtiin. Moskovan tarjontaa ajatellen ei silti vielä paljon mitään, varsinkin kun niin Koko Venäjän näyttelykeskukseen, Tretjakovin galleriaan kuin hautasmaalle jäi vieläkin nähtävää.
Onneksi oma turistiaikani kaupungissa kestää vielä ainakin yli kaksi vuotta, eiköhän siinä ajassa löydä Novodevichyn haustasmaalta Tšehovinkin.
Blogger ei osaa tänään kuvia lisätä tekstiini, joten niitä esitellään sitten joku toinen päivä.
Hetsku, eilen vielä lomaileva turisti, tänään taas työn ja arjen sankari.
PS. Räikkösen voitettua maailmanmestaruuden oli kiva lukea vanhoja Moscow Timeseja (näinhän tuo times-sana taipuu?) jossa spekuloitiin Brasilian F1-osakilpailua ja maailmanmestaruustaistoa. Ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1986 kolmella on päätöskisassa mahdollisuus voittaa mestaruus, mutta lehti lähinnä spekuloi Hamiltonin ja Alonson mahdollisuuksia. Ähäkutti!
15.10.07
Terveiset Suo-mesta!
Tähän mennessä tapahtunut:
- Lähdin sateisesta Moskovasta perjantaina. Hyttikaverina perhe: äiti, noin 14-vuotias tytär ja noin 11-vuotias poika. Äiti sanoo heti alkuun että tutustutaan! Vastasin että davai, tutustutaan vaan. Äiti on Lena, ja se juntti suomalainen on nimeltään Heta. Tytär sanoo että Sveta. Heta korjaa että eikun Heta. Tytär sanoo että eikun minä olen Sveta. Heta sanoo että ahaa. Poika esittelee itsensä Glebiksi, ja minä muistelen Yup:n samannimistä laulua, ja ihmettelen että voiko jonkun nimi olla Gleb. Tuskin se kuitenkaan Hleb (=leipä) oli.
- Sveta kyselee Helsingin nähtävyyksistä englanniksi. Missä on Evreka? Sanon että ei Helsingissä. Sveta sanoo että sitten sinne ei mennä. Kerron vielä että "oikeastaan, jos jää junasta Tikkurilassa, voi helposti käydä Heurekassa ja jatkaa siitä sitten Helsinkiin". Sveta sanoo että heillä on vain kuusi tuntia aikaa Suomessa, sillä he lähtevät jo iltajunalla takaisin Moskovaan. Olen samaa mieltä että sitten ei kannata jäädä Heurekaan, mutta ihmettelen että mitä järkeä on kolistella 13 tuntia Helsinkiin, olla perillä kuusi tuntia ja kolistella toiset 13 tuntia takaisin Moskovaan. Onko Helsinki 26 tunnin junamatkan arvoinen?
- Lenan, Svetan ja Glebin onneksi Suomessa on sentään lauantaina kaunis, joskin melko kylmä ilma. Helsinkikin voi näyttää kauniilta. Itse hyppään junasta Lahdessa, ja tapaan Anskun, Taikan, Eeron, Sarin, Arin, Miian, Jaskan, Jennin, Elinan, Mirvan, Tommin ja Artsin. Päivä ja ilta Lahdessa olivat mukavia kiitos hyvän seuran, vaikka Suomelta vietiinkin taas vähän toiveita jalkapallon EM-turnaukseen pääsystä.
- Sunnuntaina herään hotelli Seurahuoneesta. En mitenkään yllätyksenä, sillä varasin sieltä illalla huoneen. Naurattaa, että Lahdessa, missä olisi ollut muitakin yöpaikkamahdollisuuksia, menen hotelliin, mutta ulkomaille en nykyään matkusta muuten kuin kylään jonkun luokse, jolloin aina nukun jonkun matolla tai vieraspatjalla. Miksi just Suomessa on niin kiva mennä hotelliin?
- Sunnuntai kuitenkin päättyy kyläilyn merkeissä. Okkeli, Emilo ja Veela ovat oman väsyneehkön olemukseni vastapainoksi taas varsin pirteitä. Leikimme aina niin hauskaa tohtorileikkiä, jolle annetaan tällä kerralla nimi Doktor Ötker. Siinä potilas (Emilo tai Okkeli) tulee tohtorin (minä) vastaanotolle, ja tohtori tutkii potilaan vatsaa möyhimmällä sitä niin, että potilaat nauravat hengittämättä välillä, ja kirkuvat että eiiiii, ei saa! Sitten tulee toisen vuoro, ja sitten taas ensimmäisen, ja sitten taas toisen. Pojat eivät tunnu kyllästyvän siihen ollenkaan. Myös Veela horjuu välillä potilaaksi.
- Maanantaina ostan taas kirjoja jo lauantaina ostettujen cd-levyjen seuraksi, sekä vaatteita Global Refundin taxfree-systeemillä. Koska asun EU:n ulkopuolella, saan osan arvonlisäveroista takaisin rajalla taxfree-kuittia ja sinetöityjä ostoskasseja vastaan. Tästä kuitin askartelusta, joka on siis liikkeen tai lähinnä myyjän tehtävä, ei koskaan selvitä kylmän asiallisesti ilman sählinkiä (joskus ehkä kirjoitan tästä aiheesta kattavamman selostuksen). Tänään Prisman kassahenkilö oli hyvin epävarma kaikesta prosessiin liittyvästä, ihmetteli suomalaista passiani, kysyi että "asuksää siis virallisesti Suomessa" johon oli tietysti pakko hiukan näsäviisaalla äänellä vastata että en (sanomatta kuitenkaan että "en tietenkään, sillä silloin en olisi oikeutettu moisiin verovapauksiin"). Sanoin asuvani Moskovassa. Hiukan myöhemmin myyjä kysyi että "mikä niinku toi sun maa on", johon vastasin jo melko kyllästyneellä äänellä että Venäjä. Ärsyttävää kun asiakas-myyjä-tilanteessa joutuu itse olemaan asiantuntija. Myyjiä selvästi hämmentää, kun suomea puhuva henkilö pyytää taxfree-kuittia. Äiti ehdottikin, että ensi kerralla voisin puhua suomea venäläisittäin murtaen. Myyjät eivät ehkä osaisi edes hämmentyä, että minulla kuitenkin on Suomen passi.
- Maanantaina ehdin tutustua yhteen uuteen suomalaiseen, kun lounastin Sannap:n ja Outi Parikan kanssa Mtv3:n lounasravintolassa. Oikeastaan Outi Parikka ei ole minulle uusi tuttu sillä tunnen hänet tv:stä, mutta nyt voin kuvitella että tunteminen on molemminpuoleista. Söin ruuaksi hokikalaa venäläisittäin, ja huomasin että Outilla oli sama salaatti kuin minulla - runsaasti suolakurkkukuutioita. Outilla oli ehkä muutakin salaattia, minulla ei. Outi on myös kotoisin Jämsänkoskelta, ja hän on asunut Moskovassa viisi vuotta. Molemmista aiheista riitti hauskoja tarinoita. Kuinkahan monta muuta jämsänkoskelaista on asunut Moskovassa?
Kohtahan Jämsänkoskea ei enää ole. Niin kuin ei ole Neuvostoliittoakaan. Outiltahan viedään näemmä kaikki!
Hetsku, joka pohtii että pitäisköhän siihen Jämsänkosken itsenäisyysyhdistykseen sittenkin liittyä? Ainakin täytyy osallistua tähän älykkääseen keskusteluun!
- Lähdin sateisesta Moskovasta perjantaina. Hyttikaverina perhe: äiti, noin 14-vuotias tytär ja noin 11-vuotias poika. Äiti sanoo heti alkuun että tutustutaan! Vastasin että davai, tutustutaan vaan. Äiti on Lena, ja se juntti suomalainen on nimeltään Heta. Tytär sanoo että Sveta. Heta korjaa että eikun Heta. Tytär sanoo että eikun minä olen Sveta. Heta sanoo että ahaa. Poika esittelee itsensä Glebiksi, ja minä muistelen Yup:n samannimistä laulua, ja ihmettelen että voiko jonkun nimi olla Gleb. Tuskin se kuitenkaan Hleb (=leipä) oli.
- Sveta kyselee Helsingin nähtävyyksistä englanniksi. Missä on Evreka? Sanon että ei Helsingissä. Sveta sanoo että sitten sinne ei mennä. Kerron vielä että "oikeastaan, jos jää junasta Tikkurilassa, voi helposti käydä Heurekassa ja jatkaa siitä sitten Helsinkiin". Sveta sanoo että heillä on vain kuusi tuntia aikaa Suomessa, sillä he lähtevät jo iltajunalla takaisin Moskovaan. Olen samaa mieltä että sitten ei kannata jäädä Heurekaan, mutta ihmettelen että mitä järkeä on kolistella 13 tuntia Helsinkiin, olla perillä kuusi tuntia ja kolistella toiset 13 tuntia takaisin Moskovaan. Onko Helsinki 26 tunnin junamatkan arvoinen?
- Lenan, Svetan ja Glebin onneksi Suomessa on sentään lauantaina kaunis, joskin melko kylmä ilma. Helsinkikin voi näyttää kauniilta. Itse hyppään junasta Lahdessa, ja tapaan Anskun, Taikan, Eeron, Sarin, Arin, Miian, Jaskan, Jennin, Elinan, Mirvan, Tommin ja Artsin. Päivä ja ilta Lahdessa olivat mukavia kiitos hyvän seuran, vaikka Suomelta vietiinkin taas vähän toiveita jalkapallon EM-turnaukseen pääsystä.
- Sunnuntaina herään hotelli Seurahuoneesta. En mitenkään yllätyksenä, sillä varasin sieltä illalla huoneen. Naurattaa, että Lahdessa, missä olisi ollut muitakin yöpaikkamahdollisuuksia, menen hotelliin, mutta ulkomaille en nykyään matkusta muuten kuin kylään jonkun luokse, jolloin aina nukun jonkun matolla tai vieraspatjalla. Miksi just Suomessa on niin kiva mennä hotelliin?
- Sunnuntai kuitenkin päättyy kyläilyn merkeissä. Okkeli, Emilo ja Veela ovat oman väsyneehkön olemukseni vastapainoksi taas varsin pirteitä. Leikimme aina niin hauskaa tohtorileikkiä, jolle annetaan tällä kerralla nimi Doktor Ötker. Siinä potilas (Emilo tai Okkeli) tulee tohtorin (minä) vastaanotolle, ja tohtori tutkii potilaan vatsaa möyhimmällä sitä niin, että potilaat nauravat hengittämättä välillä, ja kirkuvat että eiiiii, ei saa! Sitten tulee toisen vuoro, ja sitten taas ensimmäisen, ja sitten taas toisen. Pojat eivät tunnu kyllästyvän siihen ollenkaan. Myös Veela horjuu välillä potilaaksi.
- Maanantaina ostan taas kirjoja jo lauantaina ostettujen cd-levyjen seuraksi, sekä vaatteita Global Refundin taxfree-systeemillä. Koska asun EU:n ulkopuolella, saan osan arvonlisäveroista takaisin rajalla taxfree-kuittia ja sinetöityjä ostoskasseja vastaan. Tästä kuitin askartelusta, joka on siis liikkeen tai lähinnä myyjän tehtävä, ei koskaan selvitä kylmän asiallisesti ilman sählinkiä (joskus ehkä kirjoitan tästä aiheesta kattavamman selostuksen). Tänään Prisman kassahenkilö oli hyvin epävarma kaikesta prosessiin liittyvästä, ihmetteli suomalaista passiani, kysyi että "asuksää siis virallisesti Suomessa" johon oli tietysti pakko hiukan näsäviisaalla äänellä vastata että en (sanomatta kuitenkaan että "en tietenkään, sillä silloin en olisi oikeutettu moisiin verovapauksiin"). Sanoin asuvani Moskovassa. Hiukan myöhemmin myyjä kysyi että "mikä niinku toi sun maa on", johon vastasin jo melko kyllästyneellä äänellä että Venäjä. Ärsyttävää kun asiakas-myyjä-tilanteessa joutuu itse olemaan asiantuntija. Myyjiä selvästi hämmentää, kun suomea puhuva henkilö pyytää taxfree-kuittia. Äiti ehdottikin, että ensi kerralla voisin puhua suomea venäläisittäin murtaen. Myyjät eivät ehkä osaisi edes hämmentyä, että minulla kuitenkin on Suomen passi.
- Maanantaina ehdin tutustua yhteen uuteen suomalaiseen, kun lounastin Sannap:n ja Outi Parikan kanssa Mtv3:n lounasravintolassa. Oikeastaan Outi Parikka ei ole minulle uusi tuttu sillä tunnen hänet tv:stä, mutta nyt voin kuvitella että tunteminen on molemminpuoleista. Söin ruuaksi hokikalaa venäläisittäin, ja huomasin että Outilla oli sama salaatti kuin minulla - runsaasti suolakurkkukuutioita. Outilla oli ehkä muutakin salaattia, minulla ei. Outi on myös kotoisin Jämsänkoskelta, ja hän on asunut Moskovassa viisi vuotta. Molemmista aiheista riitti hauskoja tarinoita. Kuinkahan monta muuta jämsänkoskelaista on asunut Moskovassa?
Kohtahan Jämsänkoskea ei enää ole. Niin kuin ei ole Neuvostoliittoakaan. Outiltahan viedään näemmä kaikki!
Hetsku, joka pohtii että pitäisköhän siihen Jämsänkosken itsenäisyysyhdistykseen sittenkin liittyä? Ainakin täytyy osallistua tähän älykkääseen keskusteluun!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)