Löin noin 18 vuotta sitten vetoa yhden jämsäläisen Kivirannan kanssa siitä etten koskaan aio mennä naimisiin. Miksi menisin? Eihän siinä ole mitään järkeä, ihmettelin. Kiviranta myhäili ja sanoi olevansa valmis lyömään vetoa naimisiinmenostani. Panokseksi sovittiin kymmenen markkaa. Se oli teinarille aika iso summa, vaikka olinkin varma etten sitä tule koskaan häviämään.
Olin siksi huolestunut etten saa kymppiäni koskaan, mihin vetomme päättyisi? Jos en koskaan mene naimisiin ja kuolen naimattomana, voitan vedon mutten saa rahojani. Sovittiin että Kiviranta antaisi minulle kympin, ja minä hänelle kaksi jos joskus häviäisin vetoni. Kymppi jäi Kivirannalta saamatta. Kerran hänellä olisi ollut tonnin seteli, mutta 15-vuotiaalla Hetskulla ei ollut antaa rahasta takaisin.
Kun veljeni noin viisitoista vuotta myöhemmin kuuli toisen käden tietona kihlauksestamme, laittoi hän minulle tekstiviestin: "Meinasitko hävitä vedon Kivirannalle?". Pohdin silloin että vedot ja velat on maksettava. Sehän voisikin olla vähän kuin myötäjäiset: suostun menemään naimisiin kanssasi jos maksat vetoni Matille.
Homma tietenkin jäi. Pari kuukautta sitten asia tuli kuitenkin uudestaan puheeksi. SannaPi tai Äiti, en muista kumpi, kertoi että Kiviranta muistaa edelleen vedonlyöntimme, joskin ilmeisesti väärin, että hän olisi jostain syystä minulle jotain velkaa (ja että hän olisi sen kyllä maksanut). SannaPi kaiveli minulle Kivirannan osoitteen ja ajattelin että lähetän hänelle kymmenen euroa, olkoon se vetomme panos inflaatiokin huomioon ottaen.
En vaan toiminut tarpeeksi nopeasti. Tiistaina sain kuulla että Kiviranta on lähtenyt vedonlyöntiin vihreämmille niityille.
Opetus: Älä uhoa teinarina ettet koskaan mene naimisiin. Saatat tavata vielä elämäsi MikkoMikon. Voit sen sijaan lyödä vetoa siitä, ettet aikuisenakaan ala meikkaamaan. Koska ei se ole pakollista silloinkaan, eikä elämäsi MikkoMikko sitä varsinkaan vaadi (niin kuin eräs vedonlyöjä minulle väitti).
Opetus kaksi: Maksa velkasi ajoissa. Maksa joka tapauksessa.
Hetsku, joka miettii sopivaa hyväntekeväisyyskohdetta, jonne voisi Kivirannan muistoksi lahjoittaa velkansa.
25.10.11
Matkaloki, päivä 10: Kotona
Kadehdin ihmisiä jotka pystyvät nukkumaan missä vain. Jos on puoli tuntia aikaa ja saa johonkin istahtaa, ne jo nukkuvat. Itse en tietenkään saa paluulennolla San Franciscosta Chicagoon (4h) nukuttua, enkä myöskään jatkolennolla Washingtoniin (alle 2h). Laskeudumme Washingtoniin klo 8.30 ja klo 10.03 olen työpaikalla. Suoraan kentältä, ilman suihkua, ilman unta.
En kadehdi niitä jotka olivat kanssani töissä maanantaina. Kompuroin, sönkötän enkä saa muuta järkevää tehtyä kuin leimattua itseni sisään ja ulos työpäivän merkiksi. Kun pinnistelen sen pakollisen kuusi tuntia, jotka liukuman puitteissa on pakko töitä tehdä, saan luettua loman aikana tulleet sähköpostit kahdesta sähköpostilaatikosta. Kaikki muu täytyy tehdä päivänä 11.
Hetsku, nyt jo päivässä 11 ja melkein järjissäänkin jo.
En kadehdi niitä jotka olivat kanssani töissä maanantaina. Kompuroin, sönkötän enkä saa muuta järkevää tehtyä kuin leimattua itseni sisään ja ulos työpäivän merkiksi. Kun pinnistelen sen pakollisen kuusi tuntia, jotka liukuman puitteissa on pakko töitä tehdä, saan luettua loman aikana tulleet sähköpostit kahdesta sähköpostilaatikosta. Kaikki muu täytyy tehdä päivänä 11.
Hetsku, nyt jo päivässä 11 ja melkein järjissäänkin jo.
24.10.11
Matkaloki, päivät 7-9: San Farancisco
Perjantaiaamuna ajamme Napasta alle 100 kilometrin matkan San Franciscoon. Jostain syystä minulla ei ala soimaan Se Laulu päässä, mutta kaikki muut kohteesta kuulleessaan muistuttavat laittamaan kukkaa tukkaan. Itse huokailen että tärkeämpi olisi muistuttaa nykypäivän SF:oon matkaavaa käymään vessassa ennen automatkaa. Kaupunkiin on menossa ei-ruuhka-aikaan jokunen muukin, ja sillalle on tunkua.
Ensimmäinen SF-fiilikseni on hämmästys: ai tällainenkö tää on? En saa samanlaista wau-elämystä kuin New Yorkissa 12 vuotta aikaisemmin. Kuuluisa Pier 39 ja sen lähitienookin vaikuttaa lähinä turistirysältä ja laiturin tienoilla makoilevien merileijonien laulua ehdimme jo kuulla Crescent Cityssä. Ajelemme perjantaina kaupungin Tyynenmeren puoleisella rannalla kun auto vielä käytössä on. MikkoMikon kuvia auringonlaskusta rannalla tulossa piakkoin.
Lauantaina on MikkoMikon synttärit! Syömme sen kunniaksi edellisiltana hotellihuoneessa lähikaupasta ostamaamme juustokakkua muovihaarukoilla ja juomme teetä. Lauantaiksi MikkoMikko on itse hommannut meille liput Alcatraz-kierrokselle. Käymme ensin palauttamassa uskollisesti meitä palvelleen Buickin ja vaihdamme hotellia. Voimme suositella SF:ssa matkaavalle hotelli Mosseria, ja niin varmaan suosittelee jokunen muukin, sillä edullinen ja siisti hotelli Market Streetiltä varataan täyteen niin nopeasti ettemme saa kuin ensimmäiseksi yöksi sieltä huoneen. Toisen yön vietämme parin korttelin päässä hotelli Whitcombissa, joka on myös ihan siisti, mutta kalliimpi ja huone haisee tunkkaiselta republikaaniukolta.
Alcatraz-kierros on yllättävän mukava, varsinkin kun sääkin suosii. Lauttamatka saarelle kestää kymmenisen minuuttia, ja me saamme saarella helposti kulutettua kolme tuntia. Selliosastosta on tehty hyvä opasnauhoite jota voi kuunnella omassa tahdissa. Aurinkoisena päivänä hälisevän turistiporukan keskellä tuskin pääsee samaan tunnelmaan kun saarella talvisin 40-50 vuotta aikaisemmin. Illalla käymme vielä Kiinassa eli SF:n eloisassa Chinatownissa. Pelkkää kiinaa puhumalla pärjäisi kaupungissa varmasti hyvin. Kokeilen hienoa silkkijakkua ja tutkimme hienoja nahkakäsitöitä, mutta tyrkky "just buy it" -asenne rassaa enemmän kuin tavara houkuttelee.
Sunnuntaina urheilemme. Ensin ennen aamupalaa reilun puolen tunnin juoksulenkille Alamo Squaren tuntumaan, sitten aamupalalle. Huone pitää luovuttaa puoliltapäivin ja tavarat jättää säilytykseen. Ratikoimme itsemme rantaan ja vuokraamme tandem-pyörän, jolla poljemme reilun parinkymmenen kilometrin lenkin Golden Gaten yli. Maisemaa katsellessa on vaikea uskoa että siitä alle vuorokauden kuluttua pitäisi olla jo mantereen toisella laidalla töissä.
Illalla ihailemme vielä kerran länsirannikon auringonlaskua Pier 39:n tuntumasta. Sitten onkin aika suhauttaa metrolla lentokentälle.
Hetsku, väsynyt mutta virkistäytynyt
Ensimmäinen SF-fiilikseni on hämmästys: ai tällainenkö tää on? En saa samanlaista wau-elämystä kuin New Yorkissa 12 vuotta aikaisemmin. Kuuluisa Pier 39 ja sen lähitienookin vaikuttaa lähinä turistirysältä ja laiturin tienoilla makoilevien merileijonien laulua ehdimme jo kuulla Crescent Cityssä. Ajelemme perjantaina kaupungin Tyynenmeren puoleisella rannalla kun auto vielä käytössä on. MikkoMikon kuvia auringonlaskusta rannalla tulossa piakkoin.
Lauantaina on MikkoMikon synttärit! Syömme sen kunniaksi edellisiltana hotellihuoneessa lähikaupasta ostamaamme juustokakkua muovihaarukoilla ja juomme teetä. Lauantaiksi MikkoMikko on itse hommannut meille liput Alcatraz-kierrokselle. Käymme ensin palauttamassa uskollisesti meitä palvelleen Buickin ja vaihdamme hotellia. Voimme suositella SF:ssa matkaavalle hotelli Mosseria, ja niin varmaan suosittelee jokunen muukin, sillä edullinen ja siisti hotelli Market Streetiltä varataan täyteen niin nopeasti ettemme saa kuin ensimmäiseksi yöksi sieltä huoneen. Toisen yön vietämme parin korttelin päässä hotelli Whitcombissa, joka on myös ihan siisti, mutta kalliimpi ja huone haisee tunkkaiselta republikaaniukolta.
Alcatraz-kierros on yllättävän mukava, varsinkin kun sääkin suosii. Lauttamatka saarelle kestää kymmenisen minuuttia, ja me saamme saarella helposti kulutettua kolme tuntia. Selliosastosta on tehty hyvä opasnauhoite jota voi kuunnella omassa tahdissa. Aurinkoisena päivänä hälisevän turistiporukan keskellä tuskin pääsee samaan tunnelmaan kun saarella talvisin 40-50 vuotta aikaisemmin. Illalla käymme vielä Kiinassa eli SF:n eloisassa Chinatownissa. Pelkkää kiinaa puhumalla pärjäisi kaupungissa varmasti hyvin. Kokeilen hienoa silkkijakkua ja tutkimme hienoja nahkakäsitöitä, mutta tyrkky "just buy it" -asenne rassaa enemmän kuin tavara houkuttelee.
Sunnuntaina urheilemme. Ensin ennen aamupalaa reilun puolen tunnin juoksulenkille Alamo Squaren tuntumaan, sitten aamupalalle. Huone pitää luovuttaa puoliltapäivin ja tavarat jättää säilytykseen. Ratikoimme itsemme rantaan ja vuokraamme tandem-pyörän, jolla poljemme reilun parinkymmenen kilometrin lenkin Golden Gaten yli. Maisemaa katsellessa on vaikea uskoa että siitä alle vuorokauden kuluttua pitäisi olla jo mantereen toisella laidalla töissä.
Illalla ihailemme vielä kerran länsirannikon auringonlaskua Pier 39:n tuntumasta. Sitten onkin aika suhauttaa metrolla lentokentälle.
Hetsku, väsynyt mutta virkistäytynyt
22.10.11
Matkaloki, päivä 6: Ukiahista Napaan
Kuudentena päivänä pitkät ajomatkat ovat takana. Suunnitelmana on ajaa Napa-laaksoon reilun sadan kilometrin päähän ja käydä viinitiloilla. Seitsemäntenä päivänä eli perjantaina jatkamme sitten San Fransiscoon pariksi päiväksi.
Aamupala, kamat kasaan, sumun läpi kohti auringonpaistetta. Pari stoppia matkalla että MikkoMikko saa kuvia otettua. Reissuaamuillamme on selvät rutiinit.
Matkalla viinitilalle MikkoMikko bongaa sattumalta Petrified Forestin tienviitan. Kurvaamme sinne kun kerran kulmilla olemme. Petriefied Forest tarkoittaa pientä maksullista lenkkiä metsässä, jossa on kolme ja puoli miljoonaa vuotta sitten (!) sattuneen tulivuoren purkauksen jäjiltä kivettyneitä puita. Nuo puut olivat purkauksen aikaan 2000 vuotta vanhoja punapuita, eli samoja jättiläisiä kun olimme edellispäivänä nähneet. Purkauksen aiheuttamassa tärskeessä ne kaatuivat, tuhka peitti puut ja solutasolla tapahtui jotain ja puista tuli kiviä. Ne näyttävät ihan kaatuneilta puilta, mutta tuntuvat kiveltä. Ihmeellisiä.
Kivipuiden luona on kyltti toiseen mielenkiintoiseen kohteeseen, eli Galistogan geysirille. Kympin sisäänpääsymaksulla saa syödä omaa kylmää tomaattikeittoa (ehkä jotain muutakin) piknikpöytien ääressä ja katsoa kuinka sympaattinen, kärttyisän ukon oloinen geysir päästelee noin kymmenen minuutin välein kuumaa vettä korkeuksiin. Geysir on kuulemma hyvä ennustamaan maanjäristyksiä. Jos säännöllisessä suihkuttelussa tulee taukoja tai suihku vaimenee, 500 mallin säteellä tulee melko varmasti tärinät. Me emme huomaa poikkeamia, mutta illalla kuulemme uutisista että San Franciscossa on koettu pari reilun 4 magnitudin täristystä. Toivottavasti eivät ennakoi suurempaa järistystä, varsinkaan loppuviikolle...
Vihdoin pääsemme viinitilalle. Laakso on viinitiloja pullollaan ja niitä voisi käydä läpi varmasti viikon aamusta iltaan. MikkoMikon esitutkimusten perusteella me keskitymme yhteen. Frog's Leapissa on rento tunnelma, 20 dollarilla saa maistaa neljää luomutilan viiniä takapihan verrannalla.Esittelijä on hyvä ihmistuntija tai tuntee suomalaiset, eikä lässytä meille liikoja, vaan kaataa lasiin kolmea punaviiniä ja yhtä valkoista, kertoo niistä lyhyesti ja poistuu paikalta. Viinit ovat oikein hyviä (paitsi se valkoinen), mutta parasta minusta on viinien kyljessä tarjottu juusto. Lähtiessämme ostamme pullon minun suosikkiani (27 dollaria), mutta minun on pakko kysyä että mitä se juusto oikein oli. Hollantilaista goudaa kuulemma, mutta ei tietenkään mitä tahansa.
Illaksi ja yöksi ajamme laakson ytimeen eli Napaan. Napassa olisi mahdollista jatkaa viinin maistelua, mutta ei riitä veto. Kellahdamme hotellin sänkyyn kahdeksan jälkeen ja iltakymmeneltä olen taas jo unessa. Samassa hotellissa ovat yöpyneet mm. Elvis ja Marilyn Monroe, joten kelpaakin kölliä.
Hetsku, hyvässä seurassa kaiken aikaa
Aamupala, kamat kasaan, sumun läpi kohti auringonpaistetta. Pari stoppia matkalla että MikkoMikko saa kuvia otettua. Reissuaamuillamme on selvät rutiinit.
Matkalla viinitilalle MikkoMikko bongaa sattumalta Petrified Forestin tienviitan. Kurvaamme sinne kun kerran kulmilla olemme. Petriefied Forest tarkoittaa pientä maksullista lenkkiä metsässä, jossa on kolme ja puoli miljoonaa vuotta sitten (!) sattuneen tulivuoren purkauksen jäjiltä kivettyneitä puita. Nuo puut olivat purkauksen aikaan 2000 vuotta vanhoja punapuita, eli samoja jättiläisiä kun olimme edellispäivänä nähneet. Purkauksen aiheuttamassa tärskeessä ne kaatuivat, tuhka peitti puut ja solutasolla tapahtui jotain ja puista tuli kiviä. Ne näyttävät ihan kaatuneilta puilta, mutta tuntuvat kiveltä. Ihmeellisiä.
Kivipuiden luona on kyltti toiseen mielenkiintoiseen kohteeseen, eli Galistogan geysirille. Kympin sisäänpääsymaksulla saa syödä omaa kylmää tomaattikeittoa (ehkä jotain muutakin) piknikpöytien ääressä ja katsoa kuinka sympaattinen, kärttyisän ukon oloinen geysir päästelee noin kymmenen minuutin välein kuumaa vettä korkeuksiin. Geysir on kuulemma hyvä ennustamaan maanjäristyksiä. Jos säännöllisessä suihkuttelussa tulee taukoja tai suihku vaimenee, 500 mallin säteellä tulee melko varmasti tärinät. Me emme huomaa poikkeamia, mutta illalla kuulemme uutisista että San Franciscossa on koettu pari reilun 4 magnitudin täristystä. Toivottavasti eivät ennakoi suurempaa järistystä, varsinkaan loppuviikolle...
Vihdoin pääsemme viinitilalle. Laakso on viinitiloja pullollaan ja niitä voisi käydä läpi varmasti viikon aamusta iltaan. MikkoMikon esitutkimusten perusteella me keskitymme yhteen. Frog's Leapissa on rento tunnelma, 20 dollarilla saa maistaa neljää luomutilan viiniä takapihan verrannalla.Esittelijä on hyvä ihmistuntija tai tuntee suomalaiset, eikä lässytä meille liikoja, vaan kaataa lasiin kolmea punaviiniä ja yhtä valkoista, kertoo niistä lyhyesti ja poistuu paikalta. Viinit ovat oikein hyviä (paitsi se valkoinen), mutta parasta minusta on viinien kyljessä tarjottu juusto. Lähtiessämme ostamme pullon minun suosikkiani (27 dollaria), mutta minun on pakko kysyä että mitä se juusto oikein oli. Hollantilaista goudaa kuulemma, mutta ei tietenkään mitä tahansa.
Illaksi ja yöksi ajamme laakson ytimeen eli Napaan. Napassa olisi mahdollista jatkaa viinin maistelua, mutta ei riitä veto. Kellahdamme hotellin sänkyyn kahdeksan jälkeen ja iltakymmeneltä olen taas jo unessa. Samassa hotellissa ovat yöpyneet mm. Elvis ja Marilyn Monroe, joten kelpaakin kölliä.
Hetsku, hyvässä seurassa kaiken aikaa
20.10.11
Matkaloki, päivä 5: Grants Passista Crescent Cityn kautta Ukiahiin
Edellisillan megalomaanisesta väsymyksestä huolimatta heräämme ilman herätyskelloa klo 6.59. Arvioimme että tänään ei ole niin pitkä matka ajella, joten ei ole kiirettä. Syömme omia eväitä hotellin aamupalalla höystettynä ja teemme hotellin jääpalakoneen avustuksella kylmänkallen melkein nelilitraisesta vesipullosta. Yhdeksän aikaan olemme jo matkalla. Maisema on jo tutuksi käyneen kaavan mukaan ensin sumuinen, mutta kohta paistaa jo aurinko. Ihmeellistä tuuria.
Ajamme mutkaista, autopelien rallireittejä muistuttavaa vuoristotietä rannalle Crescent Cityyn. Lounaan jälkeen koukkaamme vähän takaisinpäin ihmettelemään jättiläisiä eli punapuita. Metsässä olemme dinosauruksien ajassa. Kai sitä säikähtäisi jos sellainen vastaan tulisi, mutta tämä liene kuitenkin todennäköisin paikka niihin törmätä. Isoja puita, saniaisia, sammalta ja naavaa, hiljaisuus.
Kävelemme pienen reitin puiden seassa. Olemme kuin Liisoja Ihmemaassa, syöneet liikaa pienentävää sientä. Puut ovat vanhoja ja viisaita ja niitä olisi kiva halata. Kädet riittävät ehkä kuudesosalle ympärysmitasta. Jedediah Smithin kansallispuistosta jatkamme rannikkoa pitkin kohti Eurekaa. Eureka oli alkuperäisen suunnitelmamme mukainen yöpymispaikka, mutta hurautamme vain valtatietä keskustan läpi parikymmentä kilometriä etelään Jättiläisten valtakadulle, Avenue of the Giantsille. Aurinko alkaa laskea ja tokko se näiden jättiläisten juuria hirveästi valaisisi muutenkaan.
Ajattuamme yhden punapuun läpi Meyer's Flatissa aloitamme päivän viimeisen pikataipaleen kohti Ukiahia. Kello on vähän yli seitsemän ja alkaa olla pilkkopimeää. Tie 101 on paikoin kolmikaistainen, mäkinen ja mutkainen, mutta ei valaistu, ei edes risteyksissä tai liittymien kohdalla. Olemme 160 kilometrin mittaisella kummitusuoristoradalla.
Hetsku, Jukaijjahissa
Ajamme mutkaista, autopelien rallireittejä muistuttavaa vuoristotietä rannalle Crescent Cityyn. Lounaan jälkeen koukkaamme vähän takaisinpäin ihmettelemään jättiläisiä eli punapuita. Metsässä olemme dinosauruksien ajassa. Kai sitä säikähtäisi jos sellainen vastaan tulisi, mutta tämä liene kuitenkin todennäköisin paikka niihin törmätä. Isoja puita, saniaisia, sammalta ja naavaa, hiljaisuus.
Kävelemme pienen reitin puiden seassa. Olemme kuin Liisoja Ihmemaassa, syöneet liikaa pienentävää sientä. Puut ovat vanhoja ja viisaita ja niitä olisi kiva halata. Kädet riittävät ehkä kuudesosalle ympärysmitasta. Jedediah Smithin kansallispuistosta jatkamme rannikkoa pitkin kohti Eurekaa. Eureka oli alkuperäisen suunnitelmamme mukainen yöpymispaikka, mutta hurautamme vain valtatietä keskustan läpi parikymmentä kilometriä etelään Jättiläisten valtakadulle, Avenue of the Giantsille. Aurinko alkaa laskea ja tokko se näiden jättiläisten juuria hirveästi valaisisi muutenkaan.
Ajattuamme yhden punapuun läpi Meyer's Flatissa aloitamme päivän viimeisen pikataipaleen kohti Ukiahia. Kello on vähän yli seitsemän ja alkaa olla pilkkopimeää. Tie 101 on paikoin kolmikaistainen, mäkinen ja mutkainen, mutta ei valaistu, ei edes risteyksissä tai liittymien kohdalla. Olemme 160 kilometrin mittaisella kummitusuoristoradalla.
Hetsku, Jukaijjahissa
Matkaloki, päivä 4: Eugenesta Kraaterijärvelle
Pilkkopimeässä ja viileässä motellihuoneessa nukuttaa hyvin, mutta nousemme silti seiskalta. Ajokilometrejä ja maisemia on varattu tällekin päivälle. Ajamme aamusumuisen Eugenen yliopiston ympäri ja jatkamme 5-tietä kaakkoon. Sumu ja aurinko tekevät ihmeitä ympäröivästä maisemasta. Pysähdymme katetun sillan kupeeseen, ei niinkään sillan vaan kaiken sen muun kauneden keskelle.
Willametten kansallispuistossa kipuamme kohti korkeuksia. Korvat rutisevat viimeistään 1500 metrin korkeudessa. Aurinko paistaa ja maisemat ova huikeat. Kansallispuiston keskellä menee ihmeen hyväkuntoinen ja leveä tie.
Opaskirjassa mainitaan huokailu Kraaterijärven äärellä, emmekä mekään tee muuta. Tai no, syömme eväitä, menemme pysähdykseltä toiselle, MikkoMikko ottaa valokuvia ja minä pelkään vuoristoisella tiellä reunan yli ajamista. Tie järven ympäri on noin 50 kilometriä pitkä ja kulkee yli 2000 metrissä. Vesi on kirkasta ja ihmeellisen kauniin väristä.
Kulutamme reissulla reilut kuusi tuntia. Viimeinen stoppi on urheilusuoritus järven rantaan puolentoista kilometrin polkua, jossa korkeusero alusta loppuun on yli 200 metriä. Alas menee kuin juosten, ylös tullessa puuskuttaa. Johtunee ohuesta ilmasta korkealla.
Yöpymyskohteeseen Grants Passiin ajelemme pimenevällä metsätiellä. Tällä kertaa auringonlasku jää näkemättä, mutta MikkoMikko saa hämärässä otettua satumaisen kuvan vuoristopurosta.
Grants Passissa olen niin väsynyt että kahden tähden hotelli tuntuu ihanalta luksukselta. Olen kaikista matkan hotelleista tästä kaikista vaikuttunein, vaikka aamupala ei tarjoakaan vehnähöttöä väistelevälle juuri mitään ja hotellin mainostama sauna on suljettu talvikaudeksi!
Hetsku, juuri nyt virkeänä matkalla kohti Kaliforian rantaa.
Willametten kansallispuistossa kipuamme kohti korkeuksia. Korvat rutisevat viimeistään 1500 metrin korkeudessa. Aurinko paistaa ja maisemat ova huikeat. Kansallispuiston keskellä menee ihmeen hyväkuntoinen ja leveä tie.
Opaskirjassa mainitaan huokailu Kraaterijärven äärellä, emmekä mekään tee muuta. Tai no, syömme eväitä, menemme pysähdykseltä toiselle, MikkoMikko ottaa valokuvia ja minä pelkään vuoristoisella tiellä reunan yli ajamista. Tie järven ympäri on noin 50 kilometriä pitkä ja kulkee yli 2000 metrissä. Vesi on kirkasta ja ihmeellisen kauniin väristä.
Kulutamme reissulla reilut kuusi tuntia. Viimeinen stoppi on urheilusuoritus järven rantaan puolentoista kilometrin polkua, jossa korkeusero alusta loppuun on yli 200 metriä. Alas menee kuin juosten, ylös tullessa puuskuttaa. Johtunee ohuesta ilmasta korkealla.
Yöpymyskohteeseen Grants Passiin ajelemme pimenevällä metsätiellä. Tällä kertaa auringonlasku jää näkemättä, mutta MikkoMikko saa hämärässä otettua satumaisen kuvan vuoristopurosta.
Grants Passissa olen niin väsynyt että kahden tähden hotelli tuntuu ihanalta luksukselta. Olen kaikista matkan hotelleista tästä kaikista vaikuttunein, vaikka aamupala ei tarjoakaan vehnähöttöä väistelevälle juuri mitään ja hotellin mainostama sauna on suljettu talvikaudeksi!
Hetsku, juuri nyt virkeänä matkalla kohti Kaliforian rantaa.
19.10.11
Matkaloki, päivä 3: Portlandista rantaa pitkiin Eugeneen
Heräämme herätyskellon soittoon klo 7.00. Se siitä länteen päin matkustamisen hyödystä. Aamupalaksi nautimme eilisen eväiden rippeet ja lähdemme matkaan kahdeksan jälkeen. Edessä on nelisensataa kilometriä ja upeita maisemia nähtävänä, joten aikaa tarvitaan.
Ensimmäiseen kohteeseen olemme saaneet vinkin automme aiemmalta vuokraajalta. Kuskin penkin ja keskikonsolin välissä on lappu, jossa lukee Cape Meares <- lighthouse, west of Tillamook. Ajelemme Portlandin aamuruuhkassa, joka on hämmentävästi tiellä Portlandista poispäin. Kun käännymme tielle 54 ruhkat jäävät ja ajelemme tukkirekkojen kanssa mäkeä ylös ja alas, sumussa ja aruingonpaisteessa.
Cape Mearesissa on Oregonin matalin majakka ja hulppeat maisemat. Myös sää suosii. MikkoMikko tallentaa maisemaa ja minä hoputan vieressä. Tulemme ajamaan rantaa pitkin parisensataa kilometriä, joten kaikkea ei voi kuvata perusteellisesti. Lounastamme Oceansidessa pikkukuppilassa, kävelemme rannalla ja nauramme koirien leikille. MikkoMikko kuvaa ja minä hoputan. Vieläkin on parisensataa kilsaa rantaa jäljellä.
Yaquina Bayn majakalla, sata kilometriä, monta kuvauspysähdystä ja hoputusta myöhemmin todistamme reissun toista kosintaa. Maisemat ja paikat joita koluamme ovat siis legendaarisia ja miehet polvilleen saavia. Yaquina Bay on luonnonpuiston esitteen mukaan yksi rannikon parhaita valaiden bongauspaikkoja. Me bongaamme vain lintuja, simpukankuoria ja laavakiviä ja kuuntelemme kun kivet kolisevat aaltojen mukana rantaviivalla.
Aurinko laskee kohdallamme Heceta Headin majakan luona. MikkoMikon kuvat kertokoot miltä se näytti.
Pian käännyimme kohti sisämaata ja ajoimme pilkkopimeän Siuslaw kansallismetsän läpi Eugeneen yöksi. Matkalla luonto kutsui MikkoMikkoa, mutta mä en suostunut pysähdykseen. Joku mörkö olisi meidät yön pimeydessä vienyt jos olisimme hidastaneet vauhtia.
Hetsku, juuri nyt parkissa mutta huomenna taas on the road
Ensimmäiseen kohteeseen olemme saaneet vinkin automme aiemmalta vuokraajalta. Kuskin penkin ja keskikonsolin välissä on lappu, jossa lukee Cape Meares <- lighthouse, west of Tillamook. Ajelemme Portlandin aamuruuhkassa, joka on hämmentävästi tiellä Portlandista poispäin. Kun käännymme tielle 54 ruhkat jäävät ja ajelemme tukkirekkojen kanssa mäkeä ylös ja alas, sumussa ja aruingonpaisteessa.
Cape Mearesissa on Oregonin matalin majakka ja hulppeat maisemat. Myös sää suosii. MikkoMikko tallentaa maisemaa ja minä hoputan vieressä. Tulemme ajamaan rantaa pitkin parisensataa kilometriä, joten kaikkea ei voi kuvata perusteellisesti. Lounastamme Oceansidessa pikkukuppilassa, kävelemme rannalla ja nauramme koirien leikille. MikkoMikko kuvaa ja minä hoputan. Vieläkin on parisensataa kilsaa rantaa jäljellä.
Yaquina Bayn majakalla, sata kilometriä, monta kuvauspysähdystä ja hoputusta myöhemmin todistamme reissun toista kosintaa. Maisemat ja paikat joita koluamme ovat siis legendaarisia ja miehet polvilleen saavia. Yaquina Bay on luonnonpuiston esitteen mukaan yksi rannikon parhaita valaiden bongauspaikkoja. Me bongaamme vain lintuja, simpukankuoria ja laavakiviä ja kuuntelemme kun kivet kolisevat aaltojen mukana rantaviivalla.
Aurinko laskee kohdallamme Heceta Headin majakan luona. MikkoMikon kuvat kertokoot miltä se näytti.
Pian käännyimme kohti sisämaata ja ajoimme pilkkopimeän Siuslaw kansallismetsän läpi Eugeneen yöksi. Matkalla luonto kutsui MikkoMikkoa, mutta mä en suostunut pysähdykseen. Joku mörkö olisi meidät yön pimeydessä vienyt jos olisimme hidastaneet vauhtia.
Hetsku, juuri nyt parkissa mutta huomenna taas on the road
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)