25.11.11
Mitä mää tekisin? Ei oo mitään tekemistä.
Siivoaisit. Ompelisit vihdoin saamistasi kankaista ne verhot. Kävisit siellä salilla. Askartelisit joulukortteja. Päivittäisit blogia!
Blogiin vaan ei tunnu olevan tarinaa. En ole ollut matkoilla, olen ollut kotona ja töissä, eikä niistä kummastakaan ole raportoitavaa. Ei ole sattunut erikoisia tapauksia tai muuta kummallista tai hassua.
Töissä väännetään arkiaskareiden ohella pikkujouluista. On varmasti mukavaa juhlia porukalla perjantaina työviikon jälkeen työpaikalla kun ollaan kolme viikkoa tapeltu järjestelyistä ja pakotettu vastentahtoisia ihmisiä keksimään ohjelmaa. Kohottaa yhteishenkeä kuin superhiiva.
Kotona olen, sitten viime blogipäivitysten, levännyt tyytyväisenä reissujen ja rankkojen työviikkojen jälkeen, mutta nyt alan kyllästyä. Kaipaan säpinää. Kaipaan ihmisiä ja harrastuksia. Uhosin että voisin harrastaa vaikka siivousta, jos sitä voisi tehdä joukkuelajina. Onhan mulla MikkoMikko ja sehän ei ole ihan vähän vaan paljon! Mutta mä olen laumasielu, eikä kaksi ole vielä lauma. Ei kaksistaan ole kiva pelata pesäpalloa tai järjestää bileitä. Kaksistaan on kyllä hirmu kiva katsella takkatulta ja käydä lenkillä.
Mutta mulla on siis ikävä. Kaikkia niitä mukavia ihmisiä, joita tunnen.
Hetsku, joka lähettää takkatulenlämpöisiä terveisiä kaikille tärkeille! Eilen oli kiitospäivä, joten lähetän vielä kiitoksetkin teille.
9.11.11
Chicagon erikoiset tapaukset
Chicago, tuo Amerikan Lahti, on kiva kaupunki. Vähän niin kuin New York: ruutukaava ja korkeita taloja. Ei silti yhtä hektinen, vaikka suurkaupunki onkin, metropolialueella asuu kai vajaa kolme miljoonaa asukasta. Vieressä on iso järvi, Michigan, jonka rannalla voisi kuvitella olevansa meren äärellä ja jossa on 20% maailman makeasta vedestä.
Hesarin edesmenneeseen Erikoinen tapaus -sarjaan voisin lähettää kolme tarinaa reissusta:
Lähtöpäivän aamuna valitamme matkaseuralaiseni Lauran kanssa suomeksi kovaan ääneen nykyajan turvatarkistusten stressaavuutta. "Vaikka on ihan viaton eikä juoni mitään, stressaa läpivalaisukoneiden läpi kulkeminen", minä huokailen. "Haittaako jos on yksi huulirasva kassissa eikä muutkaan nestemäiset oli läpinäkyvässä pussissa? Näyttääköhän tämä kuitumuru epäilyttävältä läpivalaisussa?", Laura pohtii. Käläti-käläti-käläti. Viereen astelee turvatarkastuksen työntekijä joka kysyy "¿Como estas?". Sen verran sitä tuli hoettua espanjaa opiskellessa, että vaikka melkein kaikki muu on haihtunut päästä, vastaan luontevasti "muy bien", mutta naurattaa. Työntekijää pyytää englanniksi minua näyttämään käsiäni ja tutkii niitä räjähdejäämiä bongatakseen. Ei löydy. "Gracias", sanoo mies poistuessaan. Suomalainen menee äidinkieltään puhuessaan siis helposti latinosta.
Sunnuntaiaamuna istumme hostellin aamupalalla syömässä muroja. Käläti-käläti, pohdimme taas jotain kovaan ääneen suomeksi. Pöydässä istuva stesonipäinen vanha ukko ihmettelee englanniksi mistähän maasta mahdamme olla kotoisin, ja kun vastaamme, innostuu toinen ukko: "Puhutteko suomea?". Hän ei itse puhu sen enempää*, mutta kertoo käyneensä muun muassa Rovaniemellä, Tampereella ja Lahdessa, koska yhteisöllä, johon hän kuuluu, on ollut kokoontumisia Suomessa. Yakob innostuu kehumaan Suomea ja suomalaisia ja kutsuu meitä hiihtämään Salt Lake Cityyn, Utahiin. Miehen kotipaikasta ja jutuista päättelemme, että hän on varmasti herran miehiä. Ei sen vuoksi omituinen, mutta jotain hassua ja vähän surkuhupaisaakin miehessä on. Illalla palaamme myöhään blues-konsertista. Hostellin käytävältä meitä odottaa tuttu mies: Yakob Salt Lake Citystä nukkuu yhden huoneen oven edessä. Jostain syystä hän on kaivannut tyynyä enemmän kuin yksityisyyttä ja on riisunut housunsa ja paitansa tyynyksi ja asettanut silmälasit siististi tyynyn viereen. Koska Yakob vaikuttaa olevan ihan kunnossa ja vain sikeässä unessa, jätämme hänet siihen nukkumaan. Hän ei onneksi herää hihitykseemme.
Maanantaina kulutamme aikaa Chicagon kulttuurikeskuksen lukusalissa. Minä istun nojatuolissa teetä hörppien ja tuijotan kaukaisuuteen, Laura syö sipsejä. Vastapäätä istuvalla tuolilla torkkuu mies, jota vartija käy herättelemässä. Kuulen askeleita selkäni takaa, ja jälkeenpäin kuulen Lauralta, että hän ajatteli vartijan tulevan moittimaan sipsien syönnistä. Tulija ei moiti meitä mistään, vaan silittää käsivarttani. Sen sekunnin aikana, ennen kuin käännän päätäni kohti silittäjää, mietin kuka se voisi olla. Joku jonka kanssa olemme jutelleet? Yakob? MikkoMikko, joka jotenkin oudosti on tullut Chicagoon ja sattumalta tullut samaan paikkaan kuin me soittamatta minulle? Mutta silmiini tuijottaa tuntematon mies. Hän miettii noin sekunnin ja parahtaa sitten: "Oikeanvärinen paita, mutta väärä nainen!" Limenvärinen neuleeni on harhauttanut miestä, joka pyytää anteeksi ja poistuu paikalta. Nauramme ääneen sekä miehelle että minun ja Lauran arvailuille miehen henkilöllisyydestä tai motiiveista lähestyä meitä. Kohta viereen tulee limenväriseen neuleeseen pukeutunut nainen. "Mieheni kuulemma kävi silittämässä kättäsi!" Nauramme kaikki, joskin punaposkinen mies kaikista vaivaantuneimmin. "Katso nyt hänen silmälasejaan", mies sanoo. "Hänellä on myös samanväriset hiukset ja ponihäntä", nainen myöntää. Emme ole kaksoisolentoja, mutta sekaantuminen on helppo ymmärtää.
Lopputunnit kotiinpaluulentoa odottaessa kuluvat rattoisasti. Totean Lauralle, että mielen varastoissa on hyvä olla hassuja sattumuksia, rikoisia tapauksia, joita voi muistella ja hihitellä itsekseen.
Hetsku, hi-hi-hi
*Miksi niin monet haluavat oppia sanomaan suomeksi "puhutko suomea" eikä mitään muuta? Eikö olisi hyödyllisempää osata sanoa vaikkapa "kolmesataa grammaa juustoa, kiitos"?
Hesarin edesmenneeseen Erikoinen tapaus -sarjaan voisin lähettää kolme tarinaa reissusta:
Lähtöpäivän aamuna valitamme matkaseuralaiseni Lauran kanssa suomeksi kovaan ääneen nykyajan turvatarkistusten stressaavuutta. "Vaikka on ihan viaton eikä juoni mitään, stressaa läpivalaisukoneiden läpi kulkeminen", minä huokailen. "Haittaako jos on yksi huulirasva kassissa eikä muutkaan nestemäiset oli läpinäkyvässä pussissa? Näyttääköhän tämä kuitumuru epäilyttävältä läpivalaisussa?", Laura pohtii. Käläti-käläti-käläti. Viereen astelee turvatarkastuksen työntekijä joka kysyy "¿Como estas?". Sen verran sitä tuli hoettua espanjaa opiskellessa, että vaikka melkein kaikki muu on haihtunut päästä, vastaan luontevasti "muy bien", mutta naurattaa. Työntekijää pyytää englanniksi minua näyttämään käsiäni ja tutkii niitä räjähdejäämiä bongatakseen. Ei löydy. "Gracias", sanoo mies poistuessaan. Suomalainen menee äidinkieltään puhuessaan siis helposti latinosta.
Sunnuntaiaamuna istumme hostellin aamupalalla syömässä muroja. Käläti-käläti, pohdimme taas jotain kovaan ääneen suomeksi. Pöydässä istuva stesonipäinen vanha ukko ihmettelee englanniksi mistähän maasta mahdamme olla kotoisin, ja kun vastaamme, innostuu toinen ukko: "Puhutteko suomea?". Hän ei itse puhu sen enempää*, mutta kertoo käyneensä muun muassa Rovaniemellä, Tampereella ja Lahdessa, koska yhteisöllä, johon hän kuuluu, on ollut kokoontumisia Suomessa. Yakob innostuu kehumaan Suomea ja suomalaisia ja kutsuu meitä hiihtämään Salt Lake Cityyn, Utahiin. Miehen kotipaikasta ja jutuista päättelemme, että hän on varmasti herran miehiä. Ei sen vuoksi omituinen, mutta jotain hassua ja vähän surkuhupaisaakin miehessä on. Illalla palaamme myöhään blues-konsertista. Hostellin käytävältä meitä odottaa tuttu mies: Yakob Salt Lake Citystä nukkuu yhden huoneen oven edessä. Jostain syystä hän on kaivannut tyynyä enemmän kuin yksityisyyttä ja on riisunut housunsa ja paitansa tyynyksi ja asettanut silmälasit siististi tyynyn viereen. Koska Yakob vaikuttaa olevan ihan kunnossa ja vain sikeässä unessa, jätämme hänet siihen nukkumaan. Hän ei onneksi herää hihitykseemme.
Maanantaina kulutamme aikaa Chicagon kulttuurikeskuksen lukusalissa. Minä istun nojatuolissa teetä hörppien ja tuijotan kaukaisuuteen, Laura syö sipsejä. Vastapäätä istuvalla tuolilla torkkuu mies, jota vartija käy herättelemässä. Kuulen askeleita selkäni takaa, ja jälkeenpäin kuulen Lauralta, että hän ajatteli vartijan tulevan moittimaan sipsien syönnistä. Tulija ei moiti meitä mistään, vaan silittää käsivarttani. Sen sekunnin aikana, ennen kuin käännän päätäni kohti silittäjää, mietin kuka se voisi olla. Joku jonka kanssa olemme jutelleet? Yakob? MikkoMikko, joka jotenkin oudosti on tullut Chicagoon ja sattumalta tullut samaan paikkaan kuin me soittamatta minulle? Mutta silmiini tuijottaa tuntematon mies. Hän miettii noin sekunnin ja parahtaa sitten: "Oikeanvärinen paita, mutta väärä nainen!" Limenvärinen neuleeni on harhauttanut miestä, joka pyytää anteeksi ja poistuu paikalta. Nauramme ääneen sekä miehelle että minun ja Lauran arvailuille miehen henkilöllisyydestä tai motiiveista lähestyä meitä. Kohta viereen tulee limenväriseen neuleeseen pukeutunut nainen. "Mieheni kuulemma kävi silittämässä kättäsi!" Nauramme kaikki, joskin punaposkinen mies kaikista vaivaantuneimmin. "Katso nyt hänen silmälasejaan", mies sanoo. "Hänellä on myös samanväriset hiukset ja ponihäntä", nainen myöntää. Emme ole kaksoisolentoja, mutta sekaantuminen on helppo ymmärtää.
Lopputunnit kotiinpaluulentoa odottaessa kuluvat rattoisasti. Totean Lauralle, että mielen varastoissa on hyvä olla hassuja sattumuksia, rikoisia tapauksia, joita voi muistella ja hihitellä itsekseen.
Hetsku, hi-hi-hi
*Miksi niin monet haluavat oppia sanomaan suomeksi "puhutko suomea" eikä mitään muuta? Eikö olisi hyödyllisempää osata sanoa vaikkapa "kolmesataa grammaa juustoa, kiitos"?
3.11.11
Päivä 0: Huomenna mennään taas!
Kun MikkoMikko palasi blues-reissultaan Mississipistä, tuli puheeksi että marraskuun ekana viikonloppuna on tiedossa NHL-reissu Philadelphiaan. Ajattelin että sitten minä en kyllä jää kotiin, vaan lähden kans reissuun. Ehkä Lauran luo Ottawaan, ehkä jonnekin muualle. Huomenna lähden toisen Lauran kanssa omalle blues-reissulle Chicagoon.
Yritän raportoida myös Chicagosta, jos internet tulee vastaan. Suuria suunnitelmia ei vielä ole, vaan matkaopasta on tarkoitus lukea lentomatkalla. Siinä on se iso järvi, siellä on 8 miljoonaa asukasta ja se blues, se on Wikipedian mukaan "huomattava elinkeinoelämän, teollisuuden ja kulttuurin keskus". Eiköhän siellä näkemistä ja tekemistä riitä neljäksi päiväksi.
Kaijalle ja muille, jotka odottavat vielä auringonlaskukuvia edelliseltä reissulta, tässä linkki MikkoMikon upeisiin kuviin länsirannikon reissultamme. Kannattaa valita vasemmasta yläkulmasta "Diaesitys" ja nautiskella. MM:n kannattaisi vaihtaa alaa jollei olisi niin hyvä nykyisessä ammatissaankin.
Hetsku, jonka päässä soi auttamattomasti Vicky Rostin äänellä Se laulu.
PS. Jos en muista väärin, muistan oikein, ja Kaijalla on huomenna 4.11. synttärit. Paljon, paljon onnea!
Yritän raportoida myös Chicagosta, jos internet tulee vastaan. Suuria suunnitelmia ei vielä ole, vaan matkaopasta on tarkoitus lukea lentomatkalla. Siinä on se iso järvi, siellä on 8 miljoonaa asukasta ja se blues, se on Wikipedian mukaan "huomattava elinkeinoelämän, teollisuuden ja kulttuurin keskus". Eiköhän siellä näkemistä ja tekemistä riitä neljäksi päiväksi.
Kaijalle ja muille, jotka odottavat vielä auringonlaskukuvia edelliseltä reissulta, tässä linkki MikkoMikon upeisiin kuviin länsirannikon reissultamme. Kannattaa valita vasemmasta yläkulmasta "Diaesitys" ja nautiskella. MM:n kannattaisi vaihtaa alaa jollei olisi niin hyvä nykyisessä ammatissaankin.
Hetsku, jonka päässä soi auttamattomasti Vicky Rostin äänellä Se laulu.
PS. Jos en muista väärin, muistan oikein, ja Kaijalla on huomenna 4.11. synttärit. Paljon, paljon onnea!
29.10.11
Jotain olisi pitänyt tehdä eilen
Löin noin 18 vuotta sitten vetoa yhden jämsäläisen Kivirannan kanssa siitä etten koskaan aio mennä naimisiin. Miksi menisin? Eihän siinä ole mitään järkeä, ihmettelin. Kiviranta myhäili ja sanoi olevansa valmis lyömään vetoa naimisiinmenostani. Panokseksi sovittiin kymmenen markkaa. Se oli teinarille aika iso summa, vaikka olinkin varma etten sitä tule koskaan häviämään.
Olin siksi huolestunut etten saa kymppiäni koskaan, mihin vetomme päättyisi? Jos en koskaan mene naimisiin ja kuolen naimattomana, voitan vedon mutten saa rahojani. Sovittiin että Kiviranta antaisi minulle kympin, ja minä hänelle kaksi jos joskus häviäisin vetoni. Kymppi jäi Kivirannalta saamatta. Kerran hänellä olisi ollut tonnin seteli, mutta 15-vuotiaalla Hetskulla ei ollut antaa rahasta takaisin.
Kun veljeni noin viisitoista vuotta myöhemmin kuuli toisen käden tietona kihlauksestamme, laittoi hän minulle tekstiviestin: "Meinasitko hävitä vedon Kivirannalle?". Pohdin silloin että vedot ja velat on maksettava. Sehän voisikin olla vähän kuin myötäjäiset: suostun menemään naimisiin kanssasi jos maksat vetoni Matille.
Homma tietenkin jäi. Pari kuukautta sitten asia tuli kuitenkin uudestaan puheeksi. SannaPi tai Äiti, en muista kumpi, kertoi että Kiviranta muistaa edelleen vedonlyöntimme, joskin ilmeisesti väärin, että hän olisi jostain syystä minulle jotain velkaa (ja että hän olisi sen kyllä maksanut). SannaPi kaiveli minulle Kivirannan osoitteen ja ajattelin että lähetän hänelle kymmenen euroa, olkoon se vetomme panos inflaatiokin huomioon ottaen.
En vaan toiminut tarpeeksi nopeasti. Tiistaina sain kuulla että Kiviranta on lähtenyt vedonlyöntiin vihreämmille niityille.
Opetus: Älä uhoa teinarina ettet koskaan mene naimisiin. Saatat tavata vielä elämäsi MikkoMikon. Voit sen sijaan lyödä vetoa siitä, ettet aikuisenakaan ala meikkaamaan. Koska ei se ole pakollista silloinkaan, eikä elämäsi MikkoMikko sitä varsinkaan vaadi (niin kuin eräs vedonlyöjä minulle väitti).
Opetus kaksi: Maksa velkasi ajoissa. Maksa joka tapauksessa.
Hetsku, joka miettii sopivaa hyväntekeväisyyskohdetta, jonne voisi Kivirannan muistoksi lahjoittaa velkansa.
Olin siksi huolestunut etten saa kymppiäni koskaan, mihin vetomme päättyisi? Jos en koskaan mene naimisiin ja kuolen naimattomana, voitan vedon mutten saa rahojani. Sovittiin että Kiviranta antaisi minulle kympin, ja minä hänelle kaksi jos joskus häviäisin vetoni. Kymppi jäi Kivirannalta saamatta. Kerran hänellä olisi ollut tonnin seteli, mutta 15-vuotiaalla Hetskulla ei ollut antaa rahasta takaisin.
Kun veljeni noin viisitoista vuotta myöhemmin kuuli toisen käden tietona kihlauksestamme, laittoi hän minulle tekstiviestin: "Meinasitko hävitä vedon Kivirannalle?". Pohdin silloin että vedot ja velat on maksettava. Sehän voisikin olla vähän kuin myötäjäiset: suostun menemään naimisiin kanssasi jos maksat vetoni Matille.
Homma tietenkin jäi. Pari kuukautta sitten asia tuli kuitenkin uudestaan puheeksi. SannaPi tai Äiti, en muista kumpi, kertoi että Kiviranta muistaa edelleen vedonlyöntimme, joskin ilmeisesti väärin, että hän olisi jostain syystä minulle jotain velkaa (ja että hän olisi sen kyllä maksanut). SannaPi kaiveli minulle Kivirannan osoitteen ja ajattelin että lähetän hänelle kymmenen euroa, olkoon se vetomme panos inflaatiokin huomioon ottaen.
En vaan toiminut tarpeeksi nopeasti. Tiistaina sain kuulla että Kiviranta on lähtenyt vedonlyöntiin vihreämmille niityille.
Opetus: Älä uhoa teinarina ettet koskaan mene naimisiin. Saatat tavata vielä elämäsi MikkoMikon. Voit sen sijaan lyödä vetoa siitä, ettet aikuisenakaan ala meikkaamaan. Koska ei se ole pakollista silloinkaan, eikä elämäsi MikkoMikko sitä varsinkaan vaadi (niin kuin eräs vedonlyöjä minulle väitti).
Opetus kaksi: Maksa velkasi ajoissa. Maksa joka tapauksessa.
Hetsku, joka miettii sopivaa hyväntekeväisyyskohdetta, jonne voisi Kivirannan muistoksi lahjoittaa velkansa.
25.10.11
Matkaloki, päivä 10: Kotona
Kadehdin ihmisiä jotka pystyvät nukkumaan missä vain. Jos on puoli tuntia aikaa ja saa johonkin istahtaa, ne jo nukkuvat. Itse en tietenkään saa paluulennolla San Franciscosta Chicagoon (4h) nukuttua, enkä myöskään jatkolennolla Washingtoniin (alle 2h). Laskeudumme Washingtoniin klo 8.30 ja klo 10.03 olen työpaikalla. Suoraan kentältä, ilman suihkua, ilman unta.
En kadehdi niitä jotka olivat kanssani töissä maanantaina. Kompuroin, sönkötän enkä saa muuta järkevää tehtyä kuin leimattua itseni sisään ja ulos työpäivän merkiksi. Kun pinnistelen sen pakollisen kuusi tuntia, jotka liukuman puitteissa on pakko töitä tehdä, saan luettua loman aikana tulleet sähköpostit kahdesta sähköpostilaatikosta. Kaikki muu täytyy tehdä päivänä 11.
Hetsku, nyt jo päivässä 11 ja melkein järjissäänkin jo.
En kadehdi niitä jotka olivat kanssani töissä maanantaina. Kompuroin, sönkötän enkä saa muuta järkevää tehtyä kuin leimattua itseni sisään ja ulos työpäivän merkiksi. Kun pinnistelen sen pakollisen kuusi tuntia, jotka liukuman puitteissa on pakko töitä tehdä, saan luettua loman aikana tulleet sähköpostit kahdesta sähköpostilaatikosta. Kaikki muu täytyy tehdä päivänä 11.
Hetsku, nyt jo päivässä 11 ja melkein järjissäänkin jo.
24.10.11
Matkaloki, päivät 7-9: San Farancisco
Perjantaiaamuna ajamme Napasta alle 100 kilometrin matkan San Franciscoon. Jostain syystä minulla ei ala soimaan Se Laulu päässä, mutta kaikki muut kohteesta kuulleessaan muistuttavat laittamaan kukkaa tukkaan. Itse huokailen että tärkeämpi olisi muistuttaa nykypäivän SF:oon matkaavaa käymään vessassa ennen automatkaa. Kaupunkiin on menossa ei-ruuhka-aikaan jokunen muukin, ja sillalle on tunkua.
Ensimmäinen SF-fiilikseni on hämmästys: ai tällainenkö tää on? En saa samanlaista wau-elämystä kuin New Yorkissa 12 vuotta aikaisemmin. Kuuluisa Pier 39 ja sen lähitienookin vaikuttaa lähinä turistirysältä ja laiturin tienoilla makoilevien merileijonien laulua ehdimme jo kuulla Crescent Cityssä. Ajelemme perjantaina kaupungin Tyynenmeren puoleisella rannalla kun auto vielä käytössä on. MikkoMikon kuvia auringonlaskusta rannalla tulossa piakkoin.
Lauantaina on MikkoMikon synttärit! Syömme sen kunniaksi edellisiltana hotellihuoneessa lähikaupasta ostamaamme juustokakkua muovihaarukoilla ja juomme teetä. Lauantaiksi MikkoMikko on itse hommannut meille liput Alcatraz-kierrokselle. Käymme ensin palauttamassa uskollisesti meitä palvelleen Buickin ja vaihdamme hotellia. Voimme suositella SF:ssa matkaavalle hotelli Mosseria, ja niin varmaan suosittelee jokunen muukin, sillä edullinen ja siisti hotelli Market Streetiltä varataan täyteen niin nopeasti ettemme saa kuin ensimmäiseksi yöksi sieltä huoneen. Toisen yön vietämme parin korttelin päässä hotelli Whitcombissa, joka on myös ihan siisti, mutta kalliimpi ja huone haisee tunkkaiselta republikaaniukolta.
Alcatraz-kierros on yllättävän mukava, varsinkin kun sääkin suosii. Lauttamatka saarelle kestää kymmenisen minuuttia, ja me saamme saarella helposti kulutettua kolme tuntia. Selliosastosta on tehty hyvä opasnauhoite jota voi kuunnella omassa tahdissa. Aurinkoisena päivänä hälisevän turistiporukan keskellä tuskin pääsee samaan tunnelmaan kun saarella talvisin 40-50 vuotta aikaisemmin. Illalla käymme vielä Kiinassa eli SF:n eloisassa Chinatownissa. Pelkkää kiinaa puhumalla pärjäisi kaupungissa varmasti hyvin. Kokeilen hienoa silkkijakkua ja tutkimme hienoja nahkakäsitöitä, mutta tyrkky "just buy it" -asenne rassaa enemmän kuin tavara houkuttelee.
Sunnuntaina urheilemme. Ensin ennen aamupalaa reilun puolen tunnin juoksulenkille Alamo Squaren tuntumaan, sitten aamupalalle. Huone pitää luovuttaa puoliltapäivin ja tavarat jättää säilytykseen. Ratikoimme itsemme rantaan ja vuokraamme tandem-pyörän, jolla poljemme reilun parinkymmenen kilometrin lenkin Golden Gaten yli. Maisemaa katsellessa on vaikea uskoa että siitä alle vuorokauden kuluttua pitäisi olla jo mantereen toisella laidalla töissä.
Illalla ihailemme vielä kerran länsirannikon auringonlaskua Pier 39:n tuntumasta. Sitten onkin aika suhauttaa metrolla lentokentälle.
Hetsku, väsynyt mutta virkistäytynyt
Ensimmäinen SF-fiilikseni on hämmästys: ai tällainenkö tää on? En saa samanlaista wau-elämystä kuin New Yorkissa 12 vuotta aikaisemmin. Kuuluisa Pier 39 ja sen lähitienookin vaikuttaa lähinä turistirysältä ja laiturin tienoilla makoilevien merileijonien laulua ehdimme jo kuulla Crescent Cityssä. Ajelemme perjantaina kaupungin Tyynenmeren puoleisella rannalla kun auto vielä käytössä on. MikkoMikon kuvia auringonlaskusta rannalla tulossa piakkoin.
Lauantaina on MikkoMikon synttärit! Syömme sen kunniaksi edellisiltana hotellihuoneessa lähikaupasta ostamaamme juustokakkua muovihaarukoilla ja juomme teetä. Lauantaiksi MikkoMikko on itse hommannut meille liput Alcatraz-kierrokselle. Käymme ensin palauttamassa uskollisesti meitä palvelleen Buickin ja vaihdamme hotellia. Voimme suositella SF:ssa matkaavalle hotelli Mosseria, ja niin varmaan suosittelee jokunen muukin, sillä edullinen ja siisti hotelli Market Streetiltä varataan täyteen niin nopeasti ettemme saa kuin ensimmäiseksi yöksi sieltä huoneen. Toisen yön vietämme parin korttelin päässä hotelli Whitcombissa, joka on myös ihan siisti, mutta kalliimpi ja huone haisee tunkkaiselta republikaaniukolta.
Alcatraz-kierros on yllättävän mukava, varsinkin kun sääkin suosii. Lauttamatka saarelle kestää kymmenisen minuuttia, ja me saamme saarella helposti kulutettua kolme tuntia. Selliosastosta on tehty hyvä opasnauhoite jota voi kuunnella omassa tahdissa. Aurinkoisena päivänä hälisevän turistiporukan keskellä tuskin pääsee samaan tunnelmaan kun saarella talvisin 40-50 vuotta aikaisemmin. Illalla käymme vielä Kiinassa eli SF:n eloisassa Chinatownissa. Pelkkää kiinaa puhumalla pärjäisi kaupungissa varmasti hyvin. Kokeilen hienoa silkkijakkua ja tutkimme hienoja nahkakäsitöitä, mutta tyrkky "just buy it" -asenne rassaa enemmän kuin tavara houkuttelee.
Sunnuntaina urheilemme. Ensin ennen aamupalaa reilun puolen tunnin juoksulenkille Alamo Squaren tuntumaan, sitten aamupalalle. Huone pitää luovuttaa puoliltapäivin ja tavarat jättää säilytykseen. Ratikoimme itsemme rantaan ja vuokraamme tandem-pyörän, jolla poljemme reilun parinkymmenen kilometrin lenkin Golden Gaten yli. Maisemaa katsellessa on vaikea uskoa että siitä alle vuorokauden kuluttua pitäisi olla jo mantereen toisella laidalla töissä.
Illalla ihailemme vielä kerran länsirannikon auringonlaskua Pier 39:n tuntumasta. Sitten onkin aika suhauttaa metrolla lentokentälle.
Hetsku, väsynyt mutta virkistäytynyt
22.10.11
Matkaloki, päivä 6: Ukiahista Napaan
Kuudentena päivänä pitkät ajomatkat ovat takana. Suunnitelmana on ajaa Napa-laaksoon reilun sadan kilometrin päähän ja käydä viinitiloilla. Seitsemäntenä päivänä eli perjantaina jatkamme sitten San Fransiscoon pariksi päiväksi.
Aamupala, kamat kasaan, sumun läpi kohti auringonpaistetta. Pari stoppia matkalla että MikkoMikko saa kuvia otettua. Reissuaamuillamme on selvät rutiinit.
Matkalla viinitilalle MikkoMikko bongaa sattumalta Petrified Forestin tienviitan. Kurvaamme sinne kun kerran kulmilla olemme. Petriefied Forest tarkoittaa pientä maksullista lenkkiä metsässä, jossa on kolme ja puoli miljoonaa vuotta sitten (!) sattuneen tulivuoren purkauksen jäjiltä kivettyneitä puita. Nuo puut olivat purkauksen aikaan 2000 vuotta vanhoja punapuita, eli samoja jättiläisiä kun olimme edellispäivänä nähneet. Purkauksen aiheuttamassa tärskeessä ne kaatuivat, tuhka peitti puut ja solutasolla tapahtui jotain ja puista tuli kiviä. Ne näyttävät ihan kaatuneilta puilta, mutta tuntuvat kiveltä. Ihmeellisiä.
Kivipuiden luona on kyltti toiseen mielenkiintoiseen kohteeseen, eli Galistogan geysirille. Kympin sisäänpääsymaksulla saa syödä omaa kylmää tomaattikeittoa (ehkä jotain muutakin) piknikpöytien ääressä ja katsoa kuinka sympaattinen, kärttyisän ukon oloinen geysir päästelee noin kymmenen minuutin välein kuumaa vettä korkeuksiin. Geysir on kuulemma hyvä ennustamaan maanjäristyksiä. Jos säännöllisessä suihkuttelussa tulee taukoja tai suihku vaimenee, 500 mallin säteellä tulee melko varmasti tärinät. Me emme huomaa poikkeamia, mutta illalla kuulemme uutisista että San Franciscossa on koettu pari reilun 4 magnitudin täristystä. Toivottavasti eivät ennakoi suurempaa järistystä, varsinkaan loppuviikolle...
Vihdoin pääsemme viinitilalle. Laakso on viinitiloja pullollaan ja niitä voisi käydä läpi varmasti viikon aamusta iltaan. MikkoMikon esitutkimusten perusteella me keskitymme yhteen. Frog's Leapissa on rento tunnelma, 20 dollarilla saa maistaa neljää luomutilan viiniä takapihan verrannalla.Esittelijä on hyvä ihmistuntija tai tuntee suomalaiset, eikä lässytä meille liikoja, vaan kaataa lasiin kolmea punaviiniä ja yhtä valkoista, kertoo niistä lyhyesti ja poistuu paikalta. Viinit ovat oikein hyviä (paitsi se valkoinen), mutta parasta minusta on viinien kyljessä tarjottu juusto. Lähtiessämme ostamme pullon minun suosikkiani (27 dollaria), mutta minun on pakko kysyä että mitä se juusto oikein oli. Hollantilaista goudaa kuulemma, mutta ei tietenkään mitä tahansa.
Illaksi ja yöksi ajamme laakson ytimeen eli Napaan. Napassa olisi mahdollista jatkaa viinin maistelua, mutta ei riitä veto. Kellahdamme hotellin sänkyyn kahdeksan jälkeen ja iltakymmeneltä olen taas jo unessa. Samassa hotellissa ovat yöpyneet mm. Elvis ja Marilyn Monroe, joten kelpaakin kölliä.
Hetsku, hyvässä seurassa kaiken aikaa
Aamupala, kamat kasaan, sumun läpi kohti auringonpaistetta. Pari stoppia matkalla että MikkoMikko saa kuvia otettua. Reissuaamuillamme on selvät rutiinit.
Matkalla viinitilalle MikkoMikko bongaa sattumalta Petrified Forestin tienviitan. Kurvaamme sinne kun kerran kulmilla olemme. Petriefied Forest tarkoittaa pientä maksullista lenkkiä metsässä, jossa on kolme ja puoli miljoonaa vuotta sitten (!) sattuneen tulivuoren purkauksen jäjiltä kivettyneitä puita. Nuo puut olivat purkauksen aikaan 2000 vuotta vanhoja punapuita, eli samoja jättiläisiä kun olimme edellispäivänä nähneet. Purkauksen aiheuttamassa tärskeessä ne kaatuivat, tuhka peitti puut ja solutasolla tapahtui jotain ja puista tuli kiviä. Ne näyttävät ihan kaatuneilta puilta, mutta tuntuvat kiveltä. Ihmeellisiä.
Kivipuiden luona on kyltti toiseen mielenkiintoiseen kohteeseen, eli Galistogan geysirille. Kympin sisäänpääsymaksulla saa syödä omaa kylmää tomaattikeittoa (ehkä jotain muutakin) piknikpöytien ääressä ja katsoa kuinka sympaattinen, kärttyisän ukon oloinen geysir päästelee noin kymmenen minuutin välein kuumaa vettä korkeuksiin. Geysir on kuulemma hyvä ennustamaan maanjäristyksiä. Jos säännöllisessä suihkuttelussa tulee taukoja tai suihku vaimenee, 500 mallin säteellä tulee melko varmasti tärinät. Me emme huomaa poikkeamia, mutta illalla kuulemme uutisista että San Franciscossa on koettu pari reilun 4 magnitudin täristystä. Toivottavasti eivät ennakoi suurempaa järistystä, varsinkaan loppuviikolle...
Vihdoin pääsemme viinitilalle. Laakso on viinitiloja pullollaan ja niitä voisi käydä läpi varmasti viikon aamusta iltaan. MikkoMikon esitutkimusten perusteella me keskitymme yhteen. Frog's Leapissa on rento tunnelma, 20 dollarilla saa maistaa neljää luomutilan viiniä takapihan verrannalla.Esittelijä on hyvä ihmistuntija tai tuntee suomalaiset, eikä lässytä meille liikoja, vaan kaataa lasiin kolmea punaviiniä ja yhtä valkoista, kertoo niistä lyhyesti ja poistuu paikalta. Viinit ovat oikein hyviä (paitsi se valkoinen), mutta parasta minusta on viinien kyljessä tarjottu juusto. Lähtiessämme ostamme pullon minun suosikkiani (27 dollaria), mutta minun on pakko kysyä että mitä se juusto oikein oli. Hollantilaista goudaa kuulemma, mutta ei tietenkään mitä tahansa.
Illaksi ja yöksi ajamme laakson ytimeen eli Napaan. Napassa olisi mahdollista jatkaa viinin maistelua, mutta ei riitä veto. Kellahdamme hotellin sänkyyn kahdeksan jälkeen ja iltakymmeneltä olen taas jo unessa. Samassa hotellissa ovat yöpyneet mm. Elvis ja Marilyn Monroe, joten kelpaakin kölliä.
Hetsku, hyvässä seurassa kaiken aikaa
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)