Seitsemän päivän aikana en ole havainnut vielä itsessäni suuria muutoksia.
Olen - tietenkin - muuttunut työpaikalla tietäjästä tumpeloksi. Olen kovin pihalla, mutta ehkä nyt kuudentena työpäivänä voin jo sanoa, että ovi näkyy. Kun olen tarpeeksi lähellä ovea, huudan niin kovaa että joku avaa sen ja päästää toivottavasti myös sisälle.
Kurkku oireili ensimmäisinä päivinä ulkona ollessani. Luulin saavani perusflunssan, mutta se kaikkosi aina sisällä, eikä sitä enää muutamaan päivään ole tullut ulkonakaan. Liekö kehoni jo tottunut hiukan aiempaa vilkkaamman liikenteen aiheuttamiin päästöihin?
Kielitaidossa ei ole vielä tapahtunut mainittavaa muutosta. Olen totutellut uuteen kieliympäristöön passiivisen laiskasti: kuunnelllut lähellä käytyjä keskusteluja, tarkistanut muutamia sanoja sanakirjasta, osallistunut Lauran spontaaneihin sanakokeisiin kadulla. Olen antanut itselleni aikaa: eihän ne vuonna 1988-1992 tankatut Okno-kirjan opit voi hetkessä palautua. Olen myös jo ilmoittautunut kielikurssille.
Olen kotiutunut uuteen kotiini ihan hyvin. Enää en aamulla ihmettele sijaintiani. Muistan maan ja valuutan. Osaan hyvin reitin kotoa töihin. Osaan töissäkin suunnistaa pääreittejä pitkin ruokalaan ja takaisin. Ruoka on hyvää ja keholleni sopivaa, vain liioiteltu maidon nauttiminen blinien tai tupla-cappuccinon muodossa hiukan vatsaa väännättää.
Turkki on ostamatta, korkokengät kaupassa, eikä meikkiäkään ole vielä naamassa.
Hetsku matkalla хетскукси.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti